Lihavakin on ihminen

Viidesosa suomalaisista on lihavia, eli painoindeksi on vähintään 30. Lisäksi THL:n mukaan miehistä on vähintäänkin ylipainoisia 66 % ja naisista 46 %. Meitä lihavia tai vähintäänkin ylipainoisia siis riittää, mutta silti yhteiskunnastamme löytyy vähintään ikävää ja jopa halveksivaa suhtautumista lihaviin.

Karmeimmillaan väitetään, että lihavat ovat tyhmiä. Kuitenkin monen lihavan paino on voinut vaihdella elämän aikana paljonkin. Kuvitellaanko siis, että lihoessaan ihminen tyhmenee ja painon tippuessa äly taas kasvaa?

Menestyviin kuuluu myös lihavia. Olen elämässäni tavannut lihavia lääkäreitä, lihavan asianajajan ja tiedän paljon lihavia diplomi-insinöörejä. Lihavia toimii ammateissa, joihin kouluttautuminen vie aikaa ja vaatii vähintäänkin jonkinlaista sitkeyttä.

Joskus törmään asenteisiin, että lihava ikään kuin tahallaan on lihonut ja hankkii diabeteksen vain muita veronmaksajia kiusatakseen. Väitän kuitenkin, että jokainen lihominen on yksilöä kohdannut onnettomuus. Kukaan ei ole tahallaan lihonut, vaan on yrittänyt monin eri tavoin laihduttaa, joka monasti on laukaissut ahmimisen.

Lihavuus on henkilökohtainen tragedia, joka voi osua kohdalle lukuisista eri syistä ja tila johon voi joutua niin monin eri tavoin. Osa meistä lihavista ahmii sipsejä, osa meistä ei välitä niistä vähääkään.

Olen elämässäni ollut liian monta kertaa terveydenhoitajan puhuttelussa, missä minulle on painotettu kasvisten terveellisyyttä. Minua on ärsyttänyt se, että ei ole vaivauduttu kysymään, paljonko jo syön kasviksia. Väitän että suurimman osan elämääni olen syönyt enemmän kasviksia kuin keskimääräiset suomalaiset.

Minua harmittaa, että ollaan niin tietävinään, mistä lihavuus johtuu. Että aina olisi kiinni siitä, että ei syödä vihanneksia tai että ei harrasteta liikuntaa. Tuntuu vain niin ikävältä, että ei haluta kysellä ja kuunnella, mitä toiselle on tapahtunut. Jämähtämällä omien ennakkoluulojen taakse vältetään kohtaamasta todellisuutta.

En ymmärrä miksi ylipäänsä halveksia jotain ja ylenkatsoa muita. Me olemme erilaisia, ja monasti on tilaisuus oppia vähintäänkin uusi näkökulma asioihin aidosti kuuntelemalla toista.

Missä mennään 1

Minulle oli yllätys, että WordPressin eli blogin alustan asentaminen oli tehty helpoksi ainakin Domainkeskuksessa, jossa on verkko-osoitteeni mimir.fi. Hallintaohjelmassa piti huomata kohta Sovellus ja käydä naksauttamassa asennus alkuun, jonka jälkeen kaikki sujui. Vaikeinta oli keksiä salasanoja ja tunnuksia.

Kun lauantaina 7.1.2017 olin saanut julkaistua ensimmäisen pikkiriikkisen postauksen, tuntui se todella suurelta asialta. Tekniikasta innostuneet ovat kuin koiria, jotka häntä heiluen ja innokkaasti nuuskien tutustuvat uusiin asioihin. Minua kuvaa paremminkin se koira, jota viedään eläinlääkärille. Aloitin henkisesti neljän tassun jarrutuksen (”iik, en osaa, en uskalla”), mutta tällä kertaa paine kirjoittamiseen voitti.

Selkeästi on olemassa vielä teknisiä haasteita, sillä muutama ystävättäreni saivat jotain ihan outoa näkyviin tällä verkko-osoitteella.  Omalla kohdallani Safarin välimuistin tuhoaminen auttoi, mutta toimenpide tuntui kyllä aika rankalta vain saadakseen pienoisen postauksen näkyviin. Varmasti on olemassa jokin fiksumpi tapa, jota taaskaan en vain vielä tiedä.

Tavoitteeni on saada tämä sivusto näyttävämmäksi viimeistään naistenpäivään 8.3. mennessä, sillä nyt alusta on vain oletusasetuksilla. Lisäksi olen jo muutaman viikon katsellut tuota Just another WordPress Site -tekstiä, ja muistelen joskus muuttaneeni vastaavan tekstin hetkessä. Juu, kohta, ehkä hiihtolomalla.

Laskeskelin että minulla on jo nyt kolmisenkymmentä aihetta kirjoitettavaksi, ja ajattelin pari kertaa viikossa kirjoittaa, joten ainakin neljäksi kuukaudeksi riittää aiheita. Näissä ”Missä mennään” postauksissa ei ole laihtumiseen liittyvää asiaa, vaan kertoilen mitä muuta blogin pitämiseen liittyy.

  • Korjasin 6.2.2017 kirjoitusvirheem 1.7.2107 -> 7.1.2017.

Muuta jos ei toimi

Muumi-kirjassa Vaarallinen juhannus muumiperhe pelastautuu tulvaa kelluvaan teatteriin, jossa on myös teatterirotta Emma. Karille ajettua teatterin lattia kallistuu niin, että Emma joutuu lakaisemaan yläviistoon. Puoleenväliin päästyä roskat liukuvat takaisin, ja Emma joutuu aloittamaan uudestaan.

Emma ei muuta tapaansa toimia, vaikka Muumimamma hyväntahtoisesti sitä ehdottaa. Kun kerran aikoinaan Emma on oppinut yhden tavan, niin hän jatkaa samaa rataa loppuelämänsä, vaikka maailma muuttuu ympärillä. Lisäksi Emmalla on vahva näkemys, että kenenkään ei tarvitse tulla hänelle opettamaan lakaisemista.

Tärkeää on päättää, että mitä oikeasti haluaa ja tarkistaa sitä vasten, onko toimintatapa oikea. Jos haluaa laihtua, mutta paino ei muutu parissa kuukaudessa mihinkään, niin tapa ei voi olla oikea. Hankalaksi asiaa tekee se, että pysyvät muutokset ovat monasti hitaita, ja takapakkeja tulee. Jos ihan oikeasti haluaa muuttaa suhtautumistaan herkkuihin, niin se vie aikaa. Pysyvä ja miellyttävä oppiminen on monesti alkuun hidasta.

Toistin itse vuosia samaa virhettä, että aloitin monta muutosta yhtä aikaa, ja sen jälkeen en tiennyt, että mikä oikeasti vaikutti. Muutama vuosi aloin kokeilla kuukauden verran, että toimiiko jokin yksittäinen asia minun kohdallani. Selvisi esimerkiksi, että sillä ei ole minulle merkitystä, syönkö ruokapöydän vai television ääressä. Eikä iltapäivän välipala ratkaissut ahmimistani, vaan lähinnä ärsytti. Myöhemmin huomasin, että minulle kyllä sopii viisi kertaa päivässä syöminen, mutta silloin pitää illallakin syödä vielä vähän.

Katselen monasti televisiosta ohjelmaa Lentoturmatutkinta. Aihe on karmaiseva, mutta monasti aivan yllättävissäkin tilanteissa on toivoa. Vaikka hanhia päättyy moottoriin, niin kuitenkin taitava pilotti pystyy laskeutumaan Hudson-jokeen.

Minua viehättää ohjelmassa se tinkimättömyys, millä asioita tutkitaan. Jos epäillään räjähdystä, mutta jäämiä ei löydy eikä lentokoneen kappaleissa ole räjähdykseen viittaavia muutoksia, niin se ei voi olla räjähdys. Sitten taas vaihdetaan tutkimuksen painopistettä ja selvitetään asioita uudella tavalla. Samankaltainen asenne varmasti auttaa laihtujaa löytämään itselleen sopivat tavat.

Insinööreillä on sanonta ”jos se toimii, niin älä koske”. Omalla kohdallani en ole ollut huolestunut sipseistä enkä virvoitusjuomista, sillä käytän niitä niin vähän. Kerran vuodessa syön pussillisen perunalastuja, ja totean taas, että vieläkään en niistä pidä. Virvoitusjuoma saattaa olla osa hampurilaisateriaa, mutta sushin saa hampurilaista nopeammin ja makukin on kiintoisampi. Lisäksi kun kerran kuukaudessa sushiin törsääminen ei hetkauta budjettiani, niin nykyään aika harvoin juon limonadia. Joten sillä ei ole väliä juuri minun kohdallani.

Kirjoitan tässä blogissa minulle sopineista toimintatavoista, mutta haluan korostaa, että muitakin tapoja on. Eri tavoin saadaan myös erilaisia lopputuloksia tai saman lopputuloksen voi saada monella eri tapaa. Kannattaa etsiä itselle sopivat ja mieluisat tavat, ja jättää muut huomioimatta.

Kuri, kylläisyys vai kyllästyminen

On olemassa vaahtokarkkikoe, jossa lapsen eteen laitetaan vaahtokarkkeja. Mikäli lapsi jaksaa hillitä itseään, hän saa enemmän vaahtokarkkeja. Kokeen väitetään mittaavan itsekuria. En voi kuitenkaan olla miettimättä, että kuinka pitkä aika edellisestä ateriasta on näillä lapsilla ja onko asiaa otettu huomioon koetta järjestäessä.

Puhutaan että tarvitaan itsekuria laihduttamiseen, ja pahimmillaan laihduttajat kohtelevat itseään kuin alakoululaisia tai keskitysleirivankeja. En voi olla miettimättä, 0nko kuri se asia, minkä haluaa omasta elämästään muistaa.

Monet väittävät, että heillä ei ole itsekuria, mutta kuitenkin samat henkilöt vuosi toisensa jälkeen menevät räntäsateeseen odottamaan bussia. Lisäksi jos johonkin tiettyyn tapaan laihtua vaaditaan valtavaa määrä itsekuria, niin eikö kannattaisi etsiä itselleen sopivampi tapa.

Voihan olla, että tarvitaan itsekuria, jos tavoittelee median ihanteena tyrkyttämää kokoa, jossa painoindeksi on alle kahdenkymmenen. Minulle tavoitteeksi riittää pikku hiljaa laihtuminen ja haavepainonikin painoindeksi on 22, joten en koe tarvitsevani itsekuria.

Koen olevani kylläinen, kun kaiken muun lisäksi syön päivittäin puolisen kiloa vihanneksia, hedelmiä ja pähkinöitä. Pidän kasvisten värien yhdistelmistä, niiden mauista ja suutuntumasta. Yleensä lautasellani on vähintäänkin punaista, vihreää ja rouskahtavaa.

Punainen on monasti tomaattia, mutta se voi myös olla paprikaa tai jopa omenaa. Vihreä on yleensä jotain salaattia, ja tällä hetkellä pidän Ruustinnan salaatista. Mutta vihreä voi olla myös avokado tai kurkkua. Lisäksi pidän rouskuttelusta, joten lautasellani on monasti porkkanaa, lanttua tai omenaa.

Kylläisyyttä antaa myös se, että syön nykyään viisi kertaa päivässä. Muistan aikoinaan kokeilleeni iltapäivän välipaloja, ja pidin niitä lähinnä rasittavina ja hankalina muistaa. Kun aloin syödä myös illalla jotain pientä ja kohtuullisen terveellistä, kuten lasi maitoa ja pari taatelia, niin aloin olla kylläinen.

Kylläisyyden hyvä puoli on se, että ei tee mieli ahmia. Kun kylläisenä menen kauppaan, niin enimmäkseen ostan järkevästi. Tänään toki mukaan tarttui Domino-keksejä, sillä veljeni tulee sunnuntaina käymään.  Kylläisenä myös jaksan tehdä itseäni kiinnostavia asioita, ja elämä tuntuu hyvälle.

Astetta pitemmälle menee kyllästyminen. Kyllästymisen perusajatus on, että jotain on toistunut niin monta kertaa, että sitä ei enää halua uudestaan. Olen kuullut kertomuksen, miten lapsena ahmittu mansikkajäätelö vieläkin vaikuttaa. Kyllästyminen on helpompaa, kun ensin on kylläinen.

Kuri toimii joillain, ja varsinkin jos riittää energiaa. Mutta väitän, että on paljon helpompaa elää, kun on kylläinen ja mielellään jopa kyllästynyt herkkuihin.

Pähkinöiden säilyttäminen

Juuri nyt ruokapöydällä on sinisessä mariskoolissa kokonaisia saksanpähkinöitä, koska minusta on mukavaa aterian päätteeksi avata muutama pähkinä. Jääkapin toiseksi alimmalla hyllyllä on lisää kokonaisia ja kuorittuja saksanpähkinöitä sekä maapähkinöitä, hasselpähkinöitä ja auringonkukan siemeniä, kaikkiaan lähes puolitoista kiloa.

Tarkastelen varastoani kuin onnellinen pähkinähiiri.  Nykyään osaan säilyttää pähkinöitä ja syön niitä joka päivä kolmisenkymmentä grammaa lajikkeita vaihdellen.

Aloin uskaltaa syödä pähkinöitä sen jälkeen, kun Helsingin Sanomissa oli joulukuussa 2013 artikkeli ”Pähkinöitä syövät elävät muita pidempään”. Tärkein asia minulle oli ”noin 40 gramman päivittäinen mantelivälipala ei lihota vaan päinvastoin hillitsee ahmimisen halua. Päivittäisen mantelivälipalan syöneet vähensivät automaattisesti muuta syömistään, vaikka heitä ei kehotettu siihen.”

Vaikka painoni oli silloin korkeampi, halusin kokeilla, mitä päivittäinen pähkinöiden syönti minulle tekisi. Painonihan oli pysynyt vuosia samassa kuuden kilon haarukassa. Aloin syödä säännöllisesti pähkinöitä tammikuussa 2014, ja painoni yllättäen tippui alarajan alle kolme kiloa. Minulle oli hyvin merkittävää tämä ”maagisen rajan” alitus, ja sain luvan esimieheltäni sen kunniaksi tarjota työtovereilleni kuohuviinit.

Pähkinät tekivät myös hyvää kolesterolilleni. Samana syksynä 2013 veren kolesteroli oli ollut sen verran korkea, että sitä alettiin seurata. Kun olin aloittanut pähkinöiden syömisen, niin kolesteroliarvot tippuivat eikä ole enää ollut tarvetta seurata.

Olen aina pitänyt pähkinöistä, mutta aiemmin arastelin pähkinöiden syömistä niiden energiapitoisuuden takia. Nyt kun olen syönyt säännöllisesti pähkinöitä jo kolmisen vuotta, niin paino on pysynyt maagisen rajan alapuolella ja jopa lähtenyt tippumaan.

Pähkinät ovat siis terveellisiä ja niitä kannattaa syödä, eivätkä ne lihota. Säilytän nykyään pähkinöitä jääkaapissa, koska vuosia sitten maapähkinät homehtuivat jauhokaapin lasipurkissa.

Monikin huokaa ahmivansa pähkinät heti, ja minä olen ollut aivan samanlainen. Vielä pitkään saatoin ahmia maapähkinöitä stressitilanteessa parikin desilitraa tai kokonaisen pussillisen suolapähkinöitä, mutta vähitellen pähkinöiden ahmiminen on hiipunut.

Olisi mukavaa kertoa järkevä ja fiksu tapa päästä pähkinöiden ahmimisesta eroon, mutta tein sen itse hyvin karulla tavalla. Tulen kirjoittamaan, miten pääsin järkevällä tavalla eroon suklaan ahmimisesta, mutta se vei yli kolme vuotta aikaa.

Pahimmasta pähkinöiden ahmimisesta pääsin eroon 2003 kesällä, kun kolmena peräkkäisenä päivänä söin 800 g pussillisen maapähkinöitä. Ei, se ei ollut todellakaan järkevää, ja vatsani oli muutaman päivän aivan sekaisin. Mutta sen jälkeen aina paremmin ovat pähkinät säilyneet.

  • Lauantai-iltana mieleni teki makeaa, joten söin yhden kinuskipalan, yhden palan suklaata ja omenan. Tuntuu aivan uskomattoman upealta, että minä, entinen ahmija, voin pitää herkkuja kotonani ja halutessani nauttia niitä järkevästi.

Laihtua vai laihduttaa

Huomaan takellelleeni sanojen laihtua ja laihduttaa välillä, mutta nyt alkaa hahmottua, mitä eroa on laihduttamisella ja laihtumisella.

Olen toki laihduttanut vuosia ja moneen kertaan varsinkin viime vuosituhannella. Muistan sen innon päätöksistä ja riemun uudesta puhtaasta alusta. Piirsin millimetripaperille kaavion, jossa suora viiva kuvasi laihdutustavoitteita. Monasti se oli tasainen yhden kilon pudotus viikossa, jolloin oletin pääseväni tavoitteeseeni nopeasti.

Merkitsin tuloksia samaiselle millimetripaperille, jolloin ensimmäisinä viikkoina saattoi ruksi tulla jopa suoran alapuolelle. Pikku hiljaa vauhti aina hiipui, ruksit nousivat suoran yläpuolelle ja lopulta jätin merkkaamatta painoni taulukkoon. Vaikka alkuun pysyin tiukasti dieetissä, niin vähitellen repsahdukset kasvoivat. Viimeistään kolmen viikon päästä laihduttamisen aloittamisesta kuuri oli loppunut. Toki eräänä talvena laihduin lähes kymmenen kiloa aina kolmen viikon kuureilla, mutta sen jälkeen lihoin monen asian summana kolmisenkymmentä kiloa.

Samat laihdutetut kilot tulivat takaisin korkojen kanssa, ja seuraavan kerran aloitin taas pikkaisen korkeammalta. Elämä pyöri aivan liikaa laihduttamisen ympärillä, ja silti tulokset olivat surkeita. Olin kuin tarun Sisyfos, jonka piti yhä uudestaan vierittää kiveä mäen päälle. Aina kun kivi oli huipulla, se vieri takaisin alas ja tuskainen työ piti aloittaa uudestaan.

Oma elämäni on nyt monessa suhteessa miellyttävää, mutta olen elänyt hankalankin jakson läpi, eikä silloin energiaa ei enää riittänyt dieetteihin. Tilannetta pahensi se, että lähes ainoa tapa lohduttautua oli syödä.

Olisi ihana sanoa, että kun teet näin, niin varmasti laihdut monta kiloa viikossa. Ainakin omalla kohdallani on ikävämpää todeta, että kaikki terveelliset asiat toki suurentavat todennäköisyyttä hoikistua, mutta mitään hopealuotia ei ole. Ei ole olemassa yhtä ainutta asiaa, joka varmasti auttaa.

Olen kiitollinen jokaisesta kilosta, josta pääsen eroon. Ja erityisen kiitollinen olen niistä kiloista, jotka pysyvät poissa. En tiedä koska pääsen haavepainooni, eikä minulla ole mitään aikataulua. Katselen pikku hiljaa, mitä muutoksia voin tehdä elämääni. Monasti ne ovat pieniä, kuten sitä vain tajuaa, että oikeastaan yksi kinuskipala on se, millä saa makeannälkänsä tyydytettyä.

Nyt siis laihdun, vähitellen ja pienten elämänmuutosten seurauksena. Ehkä joku haluaa laihduttaa, ja se on hänen valintansa. On monta tapaa pienentää painoaan, laihduttaa tai laihtua, ja itselle kannattaa valita sopivin.

  • Tänään hain kolme t-paitaa Malmikartanon Ompelimo Suviselta . Elämän pieniä iloja on saada mieluisista kankaista ja omilla mitoilla tehtyjä t-paitoja.

Vesi katkaisee ahmimisen

Ensimmäinen merkittävä asia omassa laihtumisessani oli saada painon nousu katkeamaan. Sen teki lasillinen vettä kaiken ahmittavan ruoan vieressä. Enkä edes tehnyt mitään päätöstä lasillisen juomisesta. Kuin huomaamatta monesti join sen lasillisen vettä, ja vähitellen tottumukset muutenkin muuttuivat parempaan suuntaan.

Myönnän, että lasillinen vettä kuulostaa todella vaatimattomalta, mutta se on alku. Se on ensimmäinen askel pitkällä matkalla oikeaan suuntaan.

Ahmimista on vaikea selittää. Ahmiessa ei oikeastaan haluaisi ahmia, mutta on kuin noiduttu, ja jatkaa ahmimista, vaikka ahmiminen ei edes tunnu hyvälle. Jos hyvä lukijani olet säästynyt tältä vitsaukselta, niin ole kiitollinen.

Vuosia sitten ehkäpä jostain antikvariaatista mukaani tarttui kirja Paavo Roine: Ihmisen ravitsemus (1970). Varmasti maailma on muuttunut, ja varmaankin ja jopa toivottavasti joku valistunut lukija päivittää seuraavia tietoja. Sivulla 139 ensinnäkin kerrotaan ”Tiedetään, että hyvän ruoan näkeminen ja sen tuoksu tuo syljen suuhun, ja tiedetään myös, että hyväntuulisuus vaikuttaa samansuuntaisesti. [] Koska näiden nesteiden runsas erittyminen on ruoansulatuksen kannalta edullista, on ruoanvalmistuksessa kiinnitettävä huomiota ruoan miellyttävään ulkonäköön, tuoksuun ja makuun, ja syöjän on syytä yrittää unohtaa huolensa ainakin aterian ajaksi.”

Vesilasilliseen liittyen juttu jatkuu mielenkiintoisesti: ”Nesteet kulkeutuvat mahalaukun läpi hyvin nopeasti, runsaasti hiilihydraatteja sisältävät ruoat viipyvät jo kauemmin, liha vieläkin kauemmin ja viimeiseksi jäävät rasvat”.  Mahaportti päästää ruokaa eteenpäin, ja ymmärrän tämän niin, että kuivaan ruokaan verrattuna vesipitoinen ruoka etenee nopeammin.

Yleensä ahmiessa edellisestä ateriasta on kulunut runsaasti aikaa, joten mahaportista eteenpäin elimistö huutaa ruokaa. Kuitenkin ahmiessa runsas sokeri- ja rasvamäärä kuivana ruokana jää jumiin mahaportin taakse. Lasillinen vettä saa mahaportin aukeamaan, ja nälkä lähtee lievittymään.

Lasillinen vettä ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta se on hyvä alku. Muistan että joskus en edes halunnut ottaa vesilasillista, sillä koin sen häiritsevän ahmimista. Enkä en edes laihtunut, mutta painoni pysyi vuosia samassa kuuden kilon haarukassa.

Se oli kuitenkin merkittävä askel. Pikku hiljaa aloin huomata, että minun ei enää tarvinnut pelätä isoa painon nousua, vaan jäin alle satakiloiseksi. Koin kuin olisin raahautunut myrskyävästä merestä rannalle, ja tunsin saaneeni pienen kaistaleen tukevaa maata jalkojeni alle.

Joten unohdetaan ne huolet aterian ajaksi, ovat ne ateriat sitten järkeviä tai jotain aivan muuta. Jälkimmäisessä tapauksessa lempeästi itselle hymyillen nostetaan viereen se vesilasillinen.

  • Kikka kävi vaakansa kanssa. Se 3,1 kg ongelma oli kyllä pienentynyt 1,3 kg verran yhtään mitään tekemättä, mutta edelleen niitä joulukiloja oli jäljellä 1,8 kg. Mietin että mikä kaikki vaikutti, onko vaaka näyttänyt joulukuussa liian vähän vai onko elimistössä nyt ylimääräistä nestettä. Mene ja tiedä, mutta farkut kyllä sujahtavat päälle.

Miksi laihtua hitaasti?

Vuosia sitten leikin mahdottomalla ajatuksella, että laihtuisi kilon päivässä. Silloin matkaa haavepainoon oli yli neljäkymmentä kiloa, joten tuolla täysin mahdottomallakin aikataululla aikaa kuitenkin olisi kulunut puolitoista kuukautta.

Jos aivan tavallisella laihdutuskuurilla syömistä pitää rankasti rajoittaa, niin tuollaisella mahdottomalla kuurilla ravinnon rajoitukset olisivat vielä tiukemmat. Mitä vähemmän energiaa saisi, sitä vähemmän olisi vaihtoehtoja valita syömisiään, ja lopuksi syöminen rajoittuisi vain ravinnon saamiseksi.

Kaikki muuttuisi todella äkkiä. Iho jäisi liian isoksi, ja kuvittelin mielessäni valtavan lepakon. Tuskinpa sitä tunnistaisi omaa peilikuvaansa. Oikean kokoisten vaatteiden ostaminen olisi iso haaste, vaikka koko vaatekaappi pitäisi kerralla uusia alusvaatteista ja kengistä alkaen.

Jotta liikunta alkaisi merkittävästi pudottaa painoa, pitäisi liikkua kuin huippu-urheilija, mutta sitä taas eivät ylipainoisen polvet kestä. Pelkkä muutaman kilometrin kävely ei kuluta juuri omenaa enempää energiaa tai vain muutaman gramman ylipainosta. Harva jaksaa kävellä satoja kilometrejä tai kuntoilla niin, että paino alkaisi sitä kautta pudota.

Yhdestä ylipainokilosta saa 7 000 kcal energiaa. Toisaalta voidaan karkeasti ajatella, että jokaista kiloa kohden pitää syödä 30 kcal. Näin 60-kiloinen ihminen tarvitsee 1800 kcal päivässä ja 90-kiloinen 2700 kcal pysyäkseen samassa painossa. Aivan varmasti näissä on poikkeuksia, enkä todellakaan väitä tietäväni kaikkea. Tällä ajattelumallilla kilon päivässä voisi laihtua 280-kiloinen henkilö, joka söisi päivässä 1400 kcal, mutta ei tällainen alle satakiloinen.

Monasti voi valita, meneekö päämäärän nopeaa ja rankkaa reittiä. Tai voi valita miellyttävän maisemareitin, joka toki vie pidempään. Hitaasti laihduttaessa elimistö ja mieli ehtivät sopeutua muutokseen. Iho pysyy todennäköisemmin oikean kokoisena, eikä tarvita tuskallista ihon pienennysleikkausta. Vaatekaappiin voi hissukseen ostella pienempiä vaatteita ja kenkiä.

Tärkein seikka on kuitenkin se, että laihduttaminen ei ole kiirastuli, joka on vain kärsittävä matkalla paratiisiin. Asioita voidaan tehdä niin monella tapaa, eikä ole olemassa yhtä ainoaa tapaa. Aina pitää miettiä, että mikä minulle sopii ja mistä minä pidän. Laihtuessa pitää oppia uusia asioita ja tapoja, ja oppiminen vie aina aikansa. Laihtuminen on osa elämää, ja elämästä pitää nauttia.

Painopulmia

Eilen oli mielenkiintoinen artikkeli Laihuuden ihannoinnin järkyttävä tulos Ylen sivuilla. Valtaosa meistä on tyytymättömiä painoomme, koetamme laihtua ja silti tulokset ovat heikkoja.

Ihan pienenä kitinänä Ylen sivuista, että harmittavan pian tuo artikkeli katosi. Toki haulla Painonhallinta sen sai uudestaan näkyviin, ja monta muutakin kiinnostavaa artikkelia nousi esiin.

En saanut eilen kirjoitettua, koska tuli vähän totinen paikka. Pikkiriikkinen punnitusporukkamme kasaantui, ja painoni Kikan vaa’alla oli noussut 3,1 kg. Muillakin oli ollut kilon nousua, ja vaaka lopuksi kieltäytyi näyttämästä mitään. Ehkä paristojen vaihto auttaa, ja Kikka lupasi tuoda vaa’an ensi viikolla.

Olemme kokoontuneet neljä vuotta kuukausittain punnitukseen. Tätä ennen suurin painon nousu kuukaudessa on ollut 1,8 kg. Olen mielestäni syönyt kokolailla samalla tavalla kuin ennenkin, ja edelliseen jouluun verrattuna selkeästi vähemmän makeaa. Joulukuun alussa Kaijalta saamastani suklaalevystä on vielä yksi rivi jäljellä, vaikka olen koettanut tarjota eri vieraille.

Vuosi sitten olin niin väsynyt töiden takia, etten jaksanut järjestää loppiaiskahveja sukulaisilleni. Nyt oli voimia, ja tällä kertaa tilaisuus oli sikälikin menestys, että kaksitoista (12) sukulaistani tuli loppiaisena kahville. Oli kivaa!

Viime viikolla leivoin kinkku- ja juurespiirakkaa sekä kinuskipaloja, ja oma urakkansa oli loppiaiskahvien jälkeen poistaa joulukoristeet sekä viedä joulukuusi pihalle. Kyllä, neulasia oli joka paikassa. Vielä sunnuntaina tein punajuurilaatikkoa ja leivoin sämpylöitä, joten olen kyllä ollut aktiivinen.

Aamiaisella alkoi jo vähän naurattaa. Yleensähän blogi aloitetaan suuren innostuksen vallassa, sitten tulee takapakkia ja innostus lopahtaa. Minulla tuli takapakkia heti kättelyssä, mutta silti tämä tammikuun painoni on tämän vuosikymmenen pienin.

Tervehdys ystävät, sukulaiset ja kaikki asiasta kiinnostuneet!

Tämän blogin kirjoittaminen sai kipinän siitä merkillisestä asiasta, että makeanhimoni on merkittävästi pienentynyt ja olen laihtunut viime keväästä 7 kiloa. Vuoden 2008 korkeimmasta lukemasta olen laihtunut viitisentoista kiloa, mutta haavepainoon matkaa on vielä parikymmentä kiloa. Tarkoitukseni on kertoa paitsi laihtumisestani myös laajemmin lihavuudesta eli mitä olen havainnut ja oppinut matkan varrella. Harras toiveeni on, että näistä ajatuksista on apua paitsi painonsa kanssa kamppaileville myös niille, jotka haluavat ymmärtää enemmän lihavuudesta.

Tekninen suoritus ja taiteellinen vaikutelma eivät ole vielä kohdallaan tässä postauksessa, mutta pikku hiljaa ja pienin askelin tämänkin tilanne kohenee.