Mieluisaa moskaa

aiemmin joka kerta nautti makeasta, nykyään voi olla, että ei saakaan mielihyvää

Yllä yritän ehkä turhankin tarkasti kuvata, miten makea ei enää joka kerta ja samalla tavalla tuota mielihyvää kuin aiemmin. Aikoinaan muistan menneeni kauppaan riemuisan odotuksen vallassa, ja sain huikeaa mielihyvää syömisen odottamisesta, ostamisesta ja ison annoksen syömisestä.

Nyttemmin on alkanut olla hämmentäviä hetkiä, kun odotan nauttivani isosta annoksesta makeaa. Saatan vanhasta tottumuksesta ostaa vaikka rasiallisen jäätelöä, mutta se ei enää olekaan niin nautinnollista.

Annoskoon kasvattaminen ei enää lisää mielihyvää, mutta pieni annos makeaa on edelleen miellyttävää ja nautin vaikka pienen jäätelöpuikon syömisestä.

Nyt lomalaisena taas pohdin moskaruoan mieluisuutta. Käytän itse keksimääni termiä moskaruoka kaikesta siitä ruoasta, joka sisältää runsaasti epäterveellistä rasvaa mutta aivan liian vähän elimistön tarvitsemia ravintoaineita. Nykyään syön runsaasti myös ravitsevaa ruokaa, mutta olen elämässäni syönyt aivan liikaa kaikkea moskaa.

Olen havainnut, että:

  1. Lounaan lykkäännyttyä parilla tunnilla alan hamuta rasvaisimpia ruokavaihtoehtoja buffetpöydästä.
  2. Kitudieetin repsahduksessa makea maistuu aivan mielettömän hyvälle.
  3. Moskaruoka pilaa ruokahalun kunnolliseen ruokaan, mikä lisää halua moskaruokaan.
  4. Jotta moskaruoasta saisi aiemman nautinnon, pitää rasvan ja sokerin osuutta sekä annoskokoa kasvattaa.

Nuo kaksi ensimmäistä kohtaa olen maininnut aiemmin, mutta en ole varma kahdesta viimeisestä kohdasta. Lisäksi tästä eteenpäin osa voi olla aiemmin esittämääni, mutta asioiden yhdistelmä on uusi ja tuskin tämäkään on lopullinen versio. Kannattaa myös huomata, että minä olen oikeasti lihava, joten minun tuntemukseni voivat huomattavasti poiketa normaalipainoisen tuntemuksista ja muutenkin ihmiset ovat erilaisia.

Seuraavassa kuvassa on kitudieetti-repsahdus-holtittomuus-kierre, jossa aikoinaan olen olut.

kitudieetti-repsahdus-holtiton_syöminenIkävä osuus tässä on, että vaikka tietoisesti ajattelin kitudieetin laihduttavan, niin nyttemmin olen alkanut epäillä, että sisäisesti vain valmistauduin repsahdukseen. Ikävä myöntää, mutta repsahduksen jälkeen makea maistui pitkään aivan taivaalliselle.

Voi olla, että kitudieetit houkuttivat juuri repsahduksen antaman nautinnon takia, vaikka tietoisesti en todellakaan pyrikinyt siihen. Lisänä kun oli vielä lupaus nopeasta painonpudotuksesta, niin kitudieetti alkoi kummasti houkuttaa.

Varmasti jollekin kitudieetti sopii, ja varsinkin jos paino jää pysyvästi alemmaksi, niin toki kannattaa käyttää. Mutta jos jatkuvasti huomaa kitudieetin jälkeen painon nousevan entistä korkeammalle, niin silloin se ei sovi itselle.

kunnollinen ruoka ei maisto makean jälkeen

Pienemmässä mittakaavassa ikävään kierteeseen jouduin keväällä, kun (myönnän, tyhmää) kävin tehtaanmyymälässä ja ostin aivan liikaa makeisia. Mielenkiintoinen havainto oli, että ensimmäisenä iltana makea ei maistunut erityisen hyvälle, ja olin jo vähän innoissani, että pääsen makean syömisestä eroon.

Seuraavina päivinä makea alkoi maistua, ja halu syödä tavallista ruokaa pieneni merkittävästi. Onneksi tottumus säännölliseen syömiseen oikaisi kierteen enkä lihonut, mutta kokemus oli ikävä.

säännöllinen kunnollisen ruoan syöminen saa haluamaan kunnollista ruokaa

Säännöllinen ja ravitseva syöminen on vähän tylsää, mutta se vähitellen pienentää halua moskaruokaan. Varsinaisesti tämä ei laihduta, mutta lihominen ei enää ole niin helppoa, sillä nykyään ajatus jopa 4000 kcal ahmimisesta kerralla tuntuu kuvottavalta.

Perinteisen mallin puutteita

perinteinen malli korostaa suunnitelmallista ruokavaliota ja liikuntaa, ja epäonnistuminen johtuu "itsekurin " puutteestaPerinteinen ajatus laihtumisesta lienee karuimmillaan jotain tällaista. Kuvassa siis vasemmalle osoittavat asiat hidastavat tai estävät laihtumista, mutta oikealle osoittavat asiat edistävät laihtumista. Laihtujan siis pitäisi noudattaa tarkkaa ruokavaliota ja liikkua suunnitelmallisesti, mutta jos ei laihdu, niin se johtuu ”itsekurin” puutteesta.

Ensimmäinen kysymys on, että onko ruokavalion ja liikunnan suunnitelmien takana asiantuntemusta. Media pursuaa kaikenkarvaisia dieettiohjeita, ja parhaimmillaan ruokavaliossa ei ole suuria puutteita. Laihtuja tarvitsee valtavan määrän erilaisia ravintoaineita, mutta saako varmasti kaiken tarvittavan, jos gramman tarkkuudella määritellään, mitä saa syödä? Pahoin pelkään, että kaikki median esittämät dieetit eivät sisällä kaikkea tarvittavaa.

Toisena ongelmana on, että ihmiset ovat erilaisia. Vaikka 80-kiloiselle riittäisi x grammaa jotain ruokaa, niin onko se sopiva määrä 120-kiloiselle tai 60-kiloiselle? Tai onko ruoassa riittävästi rautaa hedelmällisyysikäiselle naiselle?

Hassuja tilanteita tulee, jos ruokavaliota noudattaa ”lahkolaisen” tarkasti. Muistan vieläkin kun raejuustoa myytiin 200 g purkeissa, mutta aikoinaan noudattamani ohjeet oli saatu Yhdysvalloista, joten raejuustoa sai syödä 175 grammaa. Tai jos salaattiin pitäisi olla tomaattia, mutta jääkaapissa onkin vain paprikaa?

Liikunnassa on omat muotinsa, mutta kaikki me emme pidä kahvakuulasta tai kuntosaleista. Lisäksi liikuntamäärät on saatettu suunnitella paljon hyväkuntoisemman mukaan. Enkä ymmärrä, miksi liikunnan pitää olla niin säänneltyä, kun jumppaliikkeistäkin riittää tekstiä vaikka kuinka paljon tyyliin ”älä tee näin, muista tehdä noin”.

Jos ei jakseta täsmälleen noudattaa mahdollisesti aivan toisenlaiselle henkilölle suunniteltuja ohjeita, niin ongelma tulkitaan ”itsekurin” puutteeksi. Pahimmillaan kuvitellaan, että ”itsekuria” ei ole eikä mitään muka ole tehtävissä. Lamautuu ja lopettaa kaiken yrittämisen.

Tuntuu järkevämmältä jakaa haasteet pienempiin paloihin, ja yrittää muuttaa näistä asioista sen, mitä voi. Alla oleva on jotain siihen suuntaan, mikä voisi olla oma kaavioni.

Laihtumista edistävät terve kylläisyys, sujuva arki ja aktiivisuus, mutta hidastavat tunnesyöminen, stressi ja moskaruoan mieluisuus

Olen varma, että terve kylläisyys, sujuva arki ja kaikenlainen aktiivisuus suurentavat todennäköisyyttä päästä pienempään painoon. Toisaalta tunnesyöminen, stressi ja moskaruoan mieluisuus hidastavat laihtumista. Moskaruoalla tarkoitan paljon rasvaa mutta vähän ravintoaineita sisältävää ruokaa, josta lisää ensi kerralla.

Minuun teki vaikutuksen Sapolskyn kirja, ja varmasti stressi on aikoinaan omalla kohdallani vaikuttanut lihottavasti. Tällä hetkellä olen tyytyväinen lomalainen, joten ainakaan nyt stressi ei minua hidasta, mutta jokin muu on kyllä vielä esteenä.

Vaikka meistä kaikista ei tulekaan mallien kaltaisia, niin jokainen poistunut kilo on kuitenkin voitto.

ps. Kävin suunnitellusti vaa’alla 15.7.2020 ja vertailukelpoinen painoni oli 80,4 kg eli 0,5 kg vähemmän kuin reilu kuukausi sitten. Hyvä että edes puoli kiloa lähti, mutta olin mielestäni yrittänyt kunnolla.

Omenalihavasta onnellisemmaksi?

1) surullinen hahmo pitää jättiomenaa mahan kohdalla 2) hämmentyneenä päästää irti omenasta ja 3) lähtee eteepäin hymyilllen ilman jättiomenaaOmenalihava tyyppi esitellään stressiä käsittelevässä Sapolskyn kirjassa Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta. Ns. päärynälihavalla gluteaalirasva kertyy lähinnä takapuoleen (s. 96-97), mutta omenalihavalla viskeraalirasva kertyy vatsan alueelle.

Samankaltaisessa stressitilanteessa omenalihava erittää enemmän glukokortikoideja ja syö stressin helpotuttua ahnaammin. Lisäksi omenalihavat toipuvat stressireaktiosta keskimääräistä hitaammin (s. 388).

Yllättäen myös Ylen jutussa Miksi en laihdu… mainitaan stressimaha ja kortisolin vaikutus stressiin. Tosin stressimaha taitaa viitata yleisemmin stressin aiheuttamiin mahakipuihin eikä rasvan kertymiseen mahan kohdalle. Kannattaa myös huomata, että kirjassa puhutaan glukokortikoideista, joista tärkein on kortisoli.

Liikuntaa ja ruokavalion rajoittamista suositellaan, mutta jo viimeksi  mainitsin, että liikuntaan pakottaminen lisää stressiä ja stressireaktio vaimentuu liikunnan ansiosta vain muutamaksi tunniksi (s. 444).  Lisäksi syömistään rajoittavat alkavat todennäköisesti stressaantuneina ahmia (s. 94).

Stressikuoppaan putoamisesta olen kirjoittanut viime syksynä, ja lisäksi Pietikäisen kirjassa Joustava mieli asiaa tuodaan esiin. Ymmärsin niin, että stressikuoppaan putoamista kiihdyttää kaksi reaktiota. Ensinnäkin ahdistuneena kiihtynyt mantelitumake aktivoi sympaattista hermostoa, joka taas aktivoi mantelitumaketta (s. 359). Toisaalta aivoturso eli hippokampus hillitsee glukokortikoidien eritystä, mutta glukokortikoidit saattavat tuhota aivoturson soluja, joka taas suurentaa glukokortikoidien eritystä (s. 429).

Tässä Sapolskyn kirjassa myös kerrotaan Seligmanin tutkimasta opitusta avuttomuudesta (s. 339), jolloin ei tunnisteta asioiden sujumista eikä saada mistään mielihyvää. Olen maininnut Seligmanin kirjan Optimistin käsikirja, joka on jo viime vuosituhannen puolelta. Sapolskyn kirjan uudistettu painos on jo vuodelta 2004, vaikka vasta tänä vuonna 2020 kirja käännettiin suomeksi.

Paviaaniryhmässä sosiaalisen menestyksen taustalta löytyy (s. 350 ja 434) kyky erottaa uhkaavat tilanteet neutraaleista sekä erottaa hyvät uutiset huonoista uutisista, mutta ennen kaikkea kyky muodostavaa läheisiä suhteita.  Toisaalta aloitteelliset rotat (s. 347) eivät juuri eritä glukokortikoideja, mutta vetäytyvillä ja eristäytyvillä glukokortikoiditasot olivat korkealla.

Odotin, että norsujen kiikkulaudasta olisi ollut myöhemmin kirjassa, mutta sitä en huomannut. Sen sijaan löytyi mahdollisia selityksiä, miksi ihmiset reagoivat niin eri tavoin ongelmiin X, Y ja Z. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi geneettinen alttius ja lisäksi jopa ennen syntymää (s. 116) koettu stressi.

Yllättäen oli myös kokonainen luku omistettu köyhyyden stressaavaan vaikutukseen. Oli kiintoisaa löytää lause, että ”muita tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa sekä köyhät että rikkaat ovat muita terveempiä” (s. 418).

Glukokortikoidi oli suurimman osaa kirjaa pahis, mutta kirjan loppupuolella (s. 379) tuli yllätys, sillä sopiva glukokortikoidimäärä sopivan mittaisena ja rajatun epävarmuuden tilanteessa virkistää kuten huvipuistossa vuoristoradalla ajelu.

Pitkäaikainen stressi ja glukokortikoidit eivät selitä kaikkea lihavuudestani, mutta selkeästi niillä on merkitystä ainakin tämän kirjan mukaan. Ehkä minun kannattaisi lukea stressistä vielä uudenpia kirjoja.

Erilaisten ja -tasoisten stressitilanteiden hoitoon ei ole olemassa yhtä hopealuotia, joten hapuiluni jatkuu miten minun omenalihavana kannattaisi toimia, mutta ehkä kuitenkin hieman varmemmalta pohjalta. Olisi kiva pudottaa pois ”omenamaha”.

Sapolskyn kirja pohdituttaa

 

Viime viikolla jo kommentoin alustavasti Sapolskyn kirjaa Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta, ja nyt hahmotan pitkäaikaisen stressin vaikutuksia yllä olevalla tavalla. Haluan myös muistuttaa lukijaa, että en ole lääketieteen asiantuntija, joten saatan vetää mutkia suoriksi ja lisäksi kirja on kirjoitettu jo 2004.

Lyhytaikainen stressi on sitä, kun seepra säntää pakoon leijonaa muutaman minuutin. Pitkäaikainen stressi taas huonontaa unta ja muistamista, altistaa flunssalle, sydän- ja verisuonitaudeille sekä masennukselle ja saa ihmisen syömään liikaa.

Stressitilanteessa erittyy adrenaliinia, noradrenaliinia ja myöhemmin (s. 92) myös glukokortikoideja. Adrenaliini ja noradrenaliini ovat niitä hyviksiä, joiden avulla lihaksisto ja verenkierto toimivat optimaalisesti pakene tai taistele -ponnistuksessa ne muutamat minuutit.

Ponnistuksen jälkeen glukokortikoidien tarkoitus on saada palautumaan stressireaktiosta (s. 92). Ne saavat ihmisen hamuamaan nimenomaan sokeripitoisia ja rasvaisia ruokia (s. 91), ja ruokahalu kasvaa. Kirjassa kerrotaan jopa (s. 97), että ”lohturuokien syöminen ja vatsarasvojen kerryttäminen vähentävät stressiä”.

Samaisella sivulla 97 on myös mielenkiintoinen ajatus, että lihavuus voi johtua joko a) hormonien virheellisistä toimimisista (leptiini, grenadiini jne.) tai b) pitkäaikaisesta stressireaktiosta.

Liikuntaa pidetään hyvänä tapana poistaa stressiä, mutta oli hupaisaa löytää (s. 293) kirjasta maininta, että liikuntaan pakotetuille rotille tulee voimakas stressireaktio. Lisäksi löytyi selitys, miksi hyväkuntoiset nauttivat liikunnasta, sillä (s. 142) endorfiinit alkavat erittyä puolisen tuntia harjoituksen alkamisesta, ja nämä betaendorfiinit (s. 225) poistavat kaikki kivut.

Voiko olla niin, että eliöille kehittyi ensin kyky selvitä stressitilanteista, ja vasta myöhemmin ihmiseen kehittyi etuotsalohko, joka mahdollistaa myös vatvomisen? Vatvominen pahimmillaan pitää glukokortikoiditason pitkäaikaisesti korkeana (s. 93).

Pitkäaikaisen stressireaktion aiheuttaa tilanteen tulkitseminen uhkaavaksi, mihin liittyy sympaattisen hermoston aktiivisuus ja glukokortikoidien runsas eritys (s. 97). Stressiä vähentävät kirjan mukaan mahdollisuus purkaa turhautumiaan (s. 285), läheiset (s. 286), ennustettavuus (s. 289) ja hallinnan tunne (s. 292).

On olemassa sanonta, että ”ihminen on kaiken mitta”, josta kannattaa huomata, että eri ihmisten totuudet ja tulkinnat tilanteista voivat olla hyvinkin erilaisia. Yhdelle voi lyhyessä ajassa tapahtua asiat X, Y ja Z, eivätkä ne vaikuta häneen mitenkään. Toiselle tapahtuu ”vain” asia X, mutta hän saa voimakkaan stressireaktion.

Pitkäaikainen stressi alkaa näyttää siltä ”pääpahikselta”, jonka kukistaminen saisi painon putoamaan pysyvästi. Arvelen, että palautumistani ovat edistäneet päivittäinen taiji, mietiskely ja hiljentyminen, mutta muutos on toki hidasta.