Enkeli ja kastemato

Nämä vinkit ovat pikkuohjeita pikkuvaivoihin, enkä siis todellakaan kuvittele olevani liikunta-alan ammattilainen tai fysioterapeutti. Kyllähän amatöörikokillakin voi olla joku hyvä resepti, vaikka toki ammattilaisten tekemät ateriat yleensä ovat parempia. Vakavissa vaivoissa kannattaa kääntyä fysioterapeutin tai lääkärin puoleen.

Viime kesänä minua kiusasivat yläselän pienet kivut lapaluiden välissä paljolti erilaisten hääräämisten takia. Tänä kesänä arvelen hääränneeni vähintään saman verran, mutta kivut ovat olleet lähes poissa. Arvelen, että minua ovat auttaneet seuraavat liikkeet, jotka olen nimennyt ”enkeli” ja ”kastemato”,

Enkeli-liikkeen teen aamuisin mietiskellessäni, ja vedän siis vain kädet taakse ehkä minuutiksi. Tuntuu että se vahvistaa lapaluiden väliä.

lapaluiden väli vahvistuu kun vetää kädet taakse

Tätä toista liikettä ”kastemato” teen kyllä yleensä havahtuessani yöllä unesta tai istuttuani pitkään samassa asennossa. Ajatuksena on, että hetken kiemurtelen kuin kastemato. Vatsatanssia osaavat tietävät liikkeen ”kameli”, ja tämä on ”kameli” istuessa tai kyljellä maatessa.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihminen ei kestä liikkumattomuutta. Pienetkin minuutin tai pari kestävät liikkumiset tuntuvat tekevän hyvää ja estävän kipuja, mitä samaa olen pohtinut Liikettä niveliin -postauksessa. Samoja polvien heilutteluja teen edelleenkin.

Pientä liikuntaa saan myös painavasta hulavanteesta, jonka ostin jo viitisen vuotta sitten Tuijan suosituksesta. Välillä hulavanne on ollut pitkäänkin palasina kaapissa, mutta tänä kesänä taas kasasin sen.

Täysin epäsäännöllisesti ja ilman mitään suunnitelmaa aina välillä kokeilen pyöräytellä sitä muutaman minuutin. Kyljet ovat välillä olleet vähän kipeähköt, mikä on tainnut tulla nimenomaan hulavanteen pyöräyttelystä.

Harjoittelusta huolimatta en pitkään saanut kuin korkeintaan kolme kertaa vanteen pyörähtämään ennen sen putoamista. Oletin, että vatsatanssin harrastaminen aikoinaan olisi auttanut, mutta ei nähtäväsi minun kohdallani.

Perjantaina sain pyöräytettyä hulavannetta yhtäjaksoisesti 18 kertaa, joka on minun tähänastinen ennätykseni. Tuntuu mukavalle.

Kesät lapsena ja nyt

Huomiseksi lauantaiksi 27.7.2019 on Helsinkiin ennustettu 31 °C lämpötilaa, joka on minulle aika tuskallista. Varmaankin hoikempana olisi helpompaa näillä helteillä, mutta yrityksistäni huolimatta laihtuminen on ollut hidasta.

Aloin tutkia Ilmatieteen laitoksen hienon Havaintojen lataus -palvelun kautta, miten kesän lämpötilat ovat muuttuneet sitten lapsuuteni. Olen siis syntynyt 1959 Hämeenlinnan lähellä, mutta olen asunut Helsingissä jo vuodesta 1986.

Päädyin valitsemaan vuodet 1967-71, jolloin olin 8-12 -vuotias, sekä 2014-2018, jolloin olin 55-59-vuotias. Laskin keskiarvot kuukausittaisista lämpötilojen keskiarvoista sekä Hämeenlinnassa 1967-71 (HL 1967-71) että Helsingissä 2014 (H 2014-18). Vertailun vuoksi laskin keskiarvot myös Hämeenlinnassa myös 2014 (HL 2014-18).

Helsingin Kumpulasta ei löytynyt keskilämpötilaa kesäkuulle 2018, joten käytin Helsinki-Malmin lentoaseman lämpötilaa 15,2 °C. Tämä saattaa aavistuksen muuttaa keskimääräisiä arvoja.

Lapsuudessani Hämeenlinnan lähellä kesäkuut olivat yllättäen lämpimämpiä kuin mitä ne nyt ovat olleet sekä Hämeenlinnassa että Helsingissä ainakin tällä tarkasteluvälillä. Heinäkuiden keskilämpötilat ovat 1,3-1,9 astetta korkeampia, ja vielä elokuutkin ovat 0,3-1,4 astetta lämpimämpiä, mikä myös näkyy seuraavasta kuvasta.

Tuo sininen viiva kuvaa lapsuuteni kesien keskilämpötiloja sekä violetti viiva Hämeenlinnan ja punainen viiva Helsingin viime kesiä. Keskilämpötilan nousu lähemmäs pari astetta taitaa vaikuttaa siihen, miksi nykyään koen kesät niin tukalina. Toki tukaluuteen vaikuttaa myös, että asuntoni lämpenee. Eilen ulkona oli 30 °C ja sisällä + 28 °C.

Lukija toivottavasti huomaa, että kaaviossa lämpötilat alkavat vasta +14 °C  ja päättyvät +19 °C lämpötilaan. Silti ainakin tämä aineisto näyttää, että lapsuudessani keskilämpötilat olivat tasaisemmin.

Seuraava taulukko näyttää, kuinka monena kesäpäivänä on ollut erilaisia ylimpiä lämpötiloja keskimäärin. Esimerkiksi vasemmassa yläkulmassa oleva luku 5,4 kertoo, että alle +15 °C lämpötiloja oli vuosina 1967-71 keskimäärin 5,4 päivää kesän aikana.

Miellyttävin kesälämpötila-alue on mielestäni 20-25 °C, ja ehkä vielä tarkemmin noin 21-23 °C. Kummastuttavasti tuon maksimilämpötila-alueen päivien määrä on jopa hieman laskenut lapsuuteeni verrattuna.

Yllättäen ainoa selkeä ero on se, että lapsuuteni kesinä ei ollut koskaan yli 30 asteen lämpötilaa. Toki myös keskilämpötilan nousu tekee kesistä tukalampia.

Yllättäen löysin, että Hämeenlinnassa oli mitattu 12.8.1969 niinkin korkea lämpötila kuin 29,4 °C, mutta minulla ei ole siitä kyllä mitään muistikuvaa.

Kesän aikana päiviä on 92, mutta vuosien 2014 maksimilämpötilojen päivien määrästä puuttuu 0,2 päivää. Tieto maksimilämpötilasta puuttuu Hämeenlinnasta 27.8.2018 ja Helsingin Kumpulasta 7.6.2018, mitkä aiheuttavat nämä pienet virheet.

En voi olla miettimättä, että mitä lämpötilan muutos tulee olemaan parinkymmenen vuoden päästä. Muutos näyttää kiihtyvän, ja se tekee minut surulliseksi.

Syömisen laukaisijoita

Löysin tänään mainion Ylen sivun, jossa kerrottiin, että laiskuutta ei ole, vaan että ihminen kokee epävarmuutta.  Kiintoisan lauseen kirjoitti sosiaalipsykologian professori ”Jos mielestäsi jonkun ihmisen käyttäytyminen ei ole järjellistä, se johtuu siitä, että et kykene katsomaan asiaa tämän ihmisen näkökulmasta”.

Nyt yritän selittää lihavan näkökulmasta, mikä saa kaltaiseni stressiahmijan syömään, ja arvelen, että stressipaastoajat viimeistään stressaantuessaan vähentävät syömistään.  Joskus syömisen laukaisee jokin tekijä jo yksinään, mutta joskus tarvitaan monta tekijää yhtä aikaa.

Ravinnon tarve on kaikkein selkein, sillä ihmisen on pakko syödä elääkseen. Jos en saa riittävästi ja säännöllisesti ravintoa, alkaa ainakin minulle tulla huonoja ideoita, mikä on nopeasti ja rasvaista ruokaa.

Tapa voi olla hyödyllinen, kuten säännöllinen syöminen tai tietyt keittopäivät. Tapa voi olla myös haitallinen, kuten perjantaipulla tai -pullo.

Herkuttelu voi tarkoittaa yhtä suklaapalaa viikossa, mutta voi se myös tarkoittaa lähes päivittäistä yletöntä syömistä. Itse kukin on asiantuntija, onko buffetpöydillä, hotelliaamiaisilla tai juhlimisella vaikutusta omaan painoon.

Varmaankin lihavan ihmisen nälän pelko kuulostaa ulkopuolisesta oudolta, mutta jotain sellaista olen havaitsevinani omassa sisimmässäni. Esiäitien nälkävuosista on aikaa, mutta halutessani tietoisesti vähentää ruokailuani niin jokin minussa kauhistuu. Mieluummin ylitäytän itseni kuin että olen vähänkään nälkäinen.

Voi olla, että nälän pelkoani vähentää säännöllinen syöminen. Ainakaan minä en suoraan pysty vähentämään syömistäni, mutta jo muutaman päivän säännöllisen ja terveellisen syömisen jälkeen alkaa tarvitsemani ruokamäärä vähetä. Olen myös huomannut, että minulle ei todellakaan sovi mikään ”pikastartti”, eli muutama päivä todella vähäisellä ruoalla, sillä se saa minut vain ajattelemaan jatkuvasti ruokaa.

Samaan nippuun laitan suoritteen, lohdukkeen ja stressiahmimisen. Suorite on sitä, että jos tehtävä ei tunnu luonnistuvan, niin syömällä jäätelöpurkin tyhjäksi olen saanut tunteen onnistumisesta. Lapsuudessa minua ehkä kiitettiin vain lautasen syömisestä tyhjäksi. Typerää, myönnän, ja olisihan tässä ollut vuosikymmeniä aikaa kasvaa tuosta ajattelutavasta irti.

Lohdukkeen pitäisi lohduttaa, ja kyllähän senkin juurten arvelen olevan lapsuudessa. Tosin tajusin hiljattain, että aikanaan lohduke taisi olla vain pari palaa suklaata.

Pahin on stressiahmiminen, jota pahimmassa muodossa en onneksi enää ole vuosiin harrastanut. Aikoinaan ahdingossa kyllä koin tarvitsevani puoli muovikassillista rasvaa ja sokeria pursuavia tuotteita. Ahmittuani ja ”sokerihumalasta” toivuttuani esimerkiksi silloinen ikuisuusremontti oli edelleenkin kesken, joten ahmimisesta ei ollut mitään hyötyä.

En ole laittanut kuvaan lääkkeiden vaikutusta, mutta näitäkin tapauksia on. Olen kuullut, miten diabeteslääkkeen vaihtaminen tai miten sopiva kilpirauhaslääkitys sai painon putoamaan. Toisaalta olen nähnyt, miten masennuslääke sai aikoinaan läheiseni lihomaan.

Huomasin myös, että olen jo parisen vuotta sitten pohtinut samoja asioita postauksessa Tekosyitä syömiseen, joka on ollut hieman suppeampi. Enkä myöskään pidä enää tekijöitä tekosyinä, vaan että oikeasti ja osaltaan laukaisevat syömiskäyttäytymistä.

[26.7.2019] Tästä kaaviosta jäi puuttumaan yksi entisten aikojeni syömisen laukaisija, nimittäin jano. Vaikka se kuulostaakin typerältä syödä janoonsa, niin tiedän aikoinaan tehneeni sitä. Nykyään arvelen juovani riittävästi vettä, jotta ainakaan jano ei laukaise syömistä.

Siinä vaiheessa kun teen uuden kuvion, niin jano saa olla jossain ravinnon tarpeen lähellä. Kyllähän ihminen tarvitsee juotavaa, ja saahan sitä monasti ruoasta, mutta parempi olisi juoda riittävästi vettä.

Miksi haluan laihtua

Viime tiistain postausta Pieniä niksahduksia kirjoittaessa tajusin, että haluan pelkästään laihtua, mutta en ainakaan vielä muuttaa tyyliäni. Lisäksi huomasin, että pienuus voi olla myös myönteistä.

Olen jäänyt pohtimaan omia ajatuksiani laihduttamisesta, enkä löytänyt postausta, jossa olisin käsitellyt aihetta.

Aikoinaan terveydenhoitohenkilöstä koetti saada minua laihtumaan pitämällä palopuheita tai jopa tuijottamalla mahaani, mutta -kumma juttu- eivät ne saaneet minua innostumaan.

Olen kuullut moneen kertaan, mitä kaikkia sairauksia lihavuus aiheuttaa, mutta ei sekään ole saanut minua haluamaan laihtumista. Nyt toki yksi syy laihtumiseen on nivelrikko, sillä vaikka se on ollut pitkään rauhallinen, niin jossain vaiheessa nivelrikko kuitenkin ärtyy, jolloin on tuskattomampaa olla kevyempi.

Kun muistelen ajatuksiani laihduttamisesta, niin aina on vain tuntunut ”PITÄÄ-PITÄÄ-PITÄÄ”. Laihduttaminen on ollut kuin pakollinen ikuisuusprojekti, pään hakkaaminen seinään tai Sisyfoksen loputon kiven vierittäminen.

Toki olen viitisen vuotta pitänyt seitsemisen kiloa poissa, joten onhan se jonkinlainen saavutus. Ehkä laihtumista ovat hankaloittaneet entiset kuvitelmani pienuuden inhottavuudesta sekä ”pakollisesta” tyylinmuutoksesta. Ehkä myöskään en ole miettinyt, mitä laihtuminen voisi minulle merkitä.

Eniten minua laihtumisessa on alkanut viehättää ajatus siitä, että jaksaisin tehdä runsaasti itseäni kiinnostavia asioita. Toki lihavanakin jaksan tehdä kaikenlaista, mutta kun koko ajan raahaan reilun parinkymmenen kilon ”läskireppua”, niin toki väsähdän aiemmin.

Laihempana jaksaisin hääräillä enemmän, poimia kauemmin mustikoita ja kevyemmin nousta ylös piknikhuovan päältä.  Lisäksi arvelen, että väistämättöminä stressiaikoina keskittymiskyky ja mielenrauha säilyisivät pitempään hoikkana.

Hiljattain pesin saunan takaseinää, ja sitä varten olin ottanut irti lauteen muodostavat levyt. Tarkoitus oli päästä ylimmäisen laudelevyn aukkoon, ja sitä varten keplottelin itseni 60 cm korkeudessa olevan keskilauteen ja ylälauteen telineen välistä.

Väliä oli 28 senttiä, ja hetken ehdin miettiä tuleeko iltapäivälehteen otsikko ”Nainen jäi jumiin saunaan”, mutta poimu kerrallaan punkeuduin läpi. Takaseinää pestyäni poistuin ylälauteen telineen ylitse. Jos olisin laihempi, niin tuo punkeutuminen olisi mennyt helpommin.

Lisäksi haluuni laihtua vaikuttavat myös vihreät arvot, vaikka yksityisautoiluni ei sitä kuvastakaan. Olen kirjoittanut planetaarisesta ruokavaliosta, jossa on hämmentävän paljon kokojyväviljaa. Minulla on vielä paljon muutettavaa ruokavaliossani, jos haluaisin tuohon päästä.

Silti voin kuvitella, että planetaarisen ruokavalion mukaan syömällä, mahdollisesti hoikempana ja vähemmän syövänä oma hiilijalanjälki olisi taas aavistuksen vähäisempi. Pientähän yhden ihmisen muutos on tässä tuhlaavassa maailmassa, mutta jos moni muukin muuttaisi käyttäytymistään, niin se osaltaan hidastaisi ilmastonmuutosta.

Pieniä niksahduksia

Sunnuntaina totesin, että haluan laihtua ja samalla en halua laihtua, ja sain mietittyä ratkaisun tähän ristiriitaisuuteen.

Yleensä laihtumisen onnistumiskertomus menee niin, että ihminen on ensin lihava ja onneton, ei meikkaa eikä pukeudu. Sitten tulee muutos, joten ihminen laihtuu, alkaa meikata, pukeutua sekä tulee onnelliseksi.

Tajusin, että elän aika mukavaa elämää jo tällä hetkellä. Suurempi oivallus oli, että minua nyt ei vain kiinnosta meikkaaminen eikä näyttävä pukeutuminen, vaikka arvostankin ulkonäöstään tarkasti huolehtivia ihmisiä.

Minulla ei ole mitään periaatteellista meikkaamista vastaan, ja olen itse joskus vähäisesti meikannut. Voi olla, että aloittelevan meikkaamiseni tulokset eivät ole olleet mairittelevia, ja ehkä se myös osaltaan hillitsee intoani. Meikkaaminen ei vain tunnu omalta juuri nyt.

Pukeutumisen suhteen iso ongelma on pituuteni, sillä olen vain 157 senttimetriä pitkä, ja valmisvaatteet tehdään 168-senttisille. Yläosat suunnitellaan kuppikokoa C käyttäville ja alaosan lantion ympärys on noin 25 senttiä suurempi kuin vyötärön ympärys. Vuosikymmeniä sitten ollessani alle 60-kiloinen vyötäröni oli vain 20 senttiä kapeampi kuin lantio, eikä mikään muukaan mitta täsmää.

Osa valmisvaatteista on toki sellaisia, että ne saattavat käydä muunkin kokoisille, ja onneksi nykyään löydän itselleni sopivia farkkuja. Silti ajatus vaatekaupoissa vaeltelusta saa minut lähinnä ahdistumaan, enkä todellakaan tuota yli kymmentä kiloa tekstiilijätettä vuodessa, mitä keskimäärin suomalaiset tuottavat.

Onneksi on olemassa hyvä ompelija, jolta saan itselleni istuvia vaatteita ja lähes sellaisista materiaaleista ja kankaista kuin haluan. Toki kangaskauppojen valikoima on valitettavasti suppeahko.

Sunnuntaina tajusin, että voin pelkästään vain laihtua. Minun ei ole pakko alkaa meikata ja pukeutua näyttävästi, sillä viihdyn ”harmaavarpusena”. Toki jos jonain päivänä koen tarvetta muuttua näyttävämmäksi, niin teen sen silloin, mutta en nyt.

Elämäni on hieman hankalaa pituuteni takia, sillä maailma on suunniteltu noin 170-senttisille lentokoneiden matkustamoja lukuun ottamatta. Nuoruudessani eli alle 60-kiloisena minulle sanottiin ”Voi kun sinä olet pieni!”. Silloin se tuntui pahalle ja hävetti.

Hiljattain huomasin sanaan ”keijukaismainen”, sillä keijut ovat siroja ja pieniä. Toki keijut ovat myös siivekkäitä ja kauniita, mutta kaikkeahan ei voi saada. Sanassa ”keijukaismainen” on miellyttävä kaiku, ja se sai ajatukseni pienuudestani muuttumaan taas yhtä niksahdusta myönteisemmäksi.

Minusta ei koskaan voi tulla median ihannoimaa yli 170-senttistä, mutta minusta voisi tulla vähän harmaantunut keijukaismainen nainen. Hilpeä ajatus!

p.s. Kävin vaa’alla jo viime torstaina eli 11.7.2019, mutta enpäs muistanut pistää perjantain postaukseen tuloksia. Vertailukelpoinen painoni on nyt 83,2 kg joka on 100 g enemmän kuin viimeksi. Koska olen matkustellut Suomessa, jolloin ateriat ovat olleet välillä mitä sattuu, niin olen ihan tyytyväinen tulokseen, mutta toki haluan laihtua.

Häpeä ja lihavuus

Hiljattain Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli artikkeli Hyvästi häpeä, jonka asiantuntijana on kirjailija ja terapeutti Tommy Hellsten. Alussa kuvataan ensin mokaamista, mutta esiin tuodaan myös se syvä häpeä, kun ei ole lapsena kokenut olleensa rakastettu: ”Jos ihminen ei ole saanut kasvaa rakkaudessa, häpeä valtaa hänessä rakkaudelle varatun tilan.”

Vaikka mokaamisen häpeä kirpaiseekin, niin silti arvelen sen hyödyttävän yhteisöä estämällä jatkossa paheksutun käytöksen. Toki on myönnettävä, että kaikkiin häpeä ei vaikuta ja he jatkavat paheksuttua käytöstä. Pahimmillaan jotkut eivät piittaa mistään, kun samalla monet häpeävät mitätöntä virhettä.

Muistan vuosikymmenten takaa lapsuudestani, miten äitini oli muutamana iltana istunut vuoteeni ääressä, mistä olin pitänyt. Ehkä olin ollut vähän kipeä. Seuraavana iltana kuulin, kuinka hän oven takana kauhisteli ”miten joka ilta pitäisi istua vuoteen ääressä”. Minä häpesin, ja muistan vieläkin sen häpeän kipeyden.

Minä en muista, että minulle olisi kerrottu iltasatuja, mutta muistan miten mummoni on lukenut minulle television tekstejä, kun en itse vielä osannut lukea. Minä en muista istuneeni äidin sylissä lapsena, mutta muistan vuosikymmenten takaa istuneeni kummitätini sylissä. Minä en muista, että äitini olisi kiinnostuneena kuunnellut juttujani, mutta vaarini teki minulle pieniä laskutehtäviä ratkaistavaksi.

Tiedän että onnellisuus vaihtelee, ja minun kohdallani kaikki asiat eivät nyt vain osuneet aivan kohdalleen. Lisäksi voin vain arvella, mitä kaikkia stressaavia asioita oli silloin äitini elämässä.

Mielikuvani on, että lihavien ajatellaan häpeävän lihavuuttaan, ja siksi lihavat lohduttautuvat syömällä liikaa. Ajatus on, että ensin tulee lihavuus, ja sitten tulee häpeä ja ylensyönti.

Olen alkanut ajatella, että ehkä se meneekin niin, että ensin on häpeä, jota peittääkseen hankkii lihavuuden. Läski on kuin jonkinlainen suoja, panssari, oman herkän itsen ja pahan maailman välissä. Tästä voisi ajatella, että laihtuakseen ihmisen pitää päästä eroon siitä häpeästä, joka vielä turhaan kiusaa.

Olen pitänyt Ben Furmanin kirjasta Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (2000).  Kirja on samalla osuva, lämminhenkinen ja hauska. Kirjassa hän luettelee selviytymiskeinoja, joita ovat esimerkiksi tukeutuminen muihin ihmisiin, luonto, mielikuvitus sekä lukeminen ja kirjoittaminen. Nämä kaikki ovat olleet minulle tärkeitä, joista tällä hetkellä rakkain on kirjoittaminen.

Näppärä puuro

Olen pohtinut postauksessani Nälkämaan lihava, miten edelleen elimistömme elää kuin aina valmiina nälkäkauteen, ja että me lihavat olemme erityisen sopeutuvaisia erilaisiin ruokamääriin.

Samaisessa postauksessani pohdin myös, miten tuntuu vaikealta ottaa vain pieni määrä ruokaa ja miten ruoan yletön miettiminen monasti johtaa huonoihin ideoihin illalla. Toisaalta olen huomannut, että säännöllinen ja kohtuullisen terveellinen syöminen pitää nälkää loitolla, vähentää kiinnosta rasvaiseen ruokaan, antaa tehoa työntekoon ja saa annoskoot pienenemään.

Varsinkin kuitupitoinen ruoka pitää nälkää loitolla, ja yksi kuitupitoinen ruoka on leipä, mitä taas jotkut pitävät pahimpana lihottajana. Kuitenkin kun aikoinaan syötiin paljon leipää, niin oltiin hoikempia.

Myönnän, että keitot antavat kylläisyyttä paremmin kuin kuivemmat ruoat, ja esimerkiksi eilen keittelin erinomaisen linssi-tomaattimurska-lehtikaalikeiton. Toisaalta muistan, miten epämiellyttävältä ajatus keittovaltaisesta ruokalistasta tuntui aikoinaan, mutta ehkä olisi pitänyt siedättyä pikku hiljaa.

Ruoka joka yhdistää keiton nestevaltaisuuden ja leivän kuitupitoisuuden on puuro. Tiedän, että monet inhoavat puuroa, mutta minä olen aina pitänyt puurosta.

Juuri tällä hetkellä syön säännöllisesti ja kohtuullisen terveellisesti, mutta aina voi tulla ongelmia. Leikin ajatuksella, että ehkä ruokarytmiä takaisin raiteilleen yrittäessä voisikin syödä puuroa välipalana ja iltapalana. Pelkkää puuroa ei jaksa ylettömästi syödä ja ehkä vatsa rauhoittusi saadessaan riittävästi ruokaa.

Viikonlopun aikana huristelin ympäri Suomea Oulun eteläpuolella. Oli hienoa huomata, miten näppärä eväs kaurahiutale on, jos ei pysty pitämään ruokia viileänä. Toki tarvitaan puhdasta vettä, lautanen, lusikka ja mielellään mikroaaltouuni, mutta näillä saadaan näppärästi lautasellinen puuroa. Kun mukana on vielä muutama hedelmä, niin siinä on jo pienimuotoinen ateria kasassa.

Vanhoissa kansansaduissa monasti loppuhuipennuksena oli, että henkilöt saivat syödä puuroa valtavat määrät. Lapsena vähän ihmettelin asiaa, sillä minua makeiset houkuttivat enemmän. Sadut kuitenkin kirjoitettiin aikana, jolloin ihmiset olivat kiitollisia jo siitä, että saivat vatsansa täyteen puuroa.

Lisäksi muutama lomalaisen kesäinen linkkivinkki:

  • LuontoPortti  suomalaisten eläinten ja kasvien tunnistamiseen
  • Järviwiki tietoa suomalaisista järvistä ja merialueista

Aikanaan

Aamulla kylpyhuoneessa näen kuivumassa olevaa pyykkiä. Aiemmin säntäsin taittelemaan niitä, mutta nyt sanon mielessäni ”Aikanaan”, sen jälkeen teen aamutoimet ja vasta aamiaisen syötyäni hoidan työn.

On helpointa hoitaa töitä, kun on valmistautunut tekemiseen. Aamiainen ja ylipäänsä itsestään perushuolenpito antaa puhtia, mutta monasti lisäksi pitää kerätä tarvittavat tiedot, taidot ja välineet.

Lisäksi kannattaa miettiä, että onko nyt oikea ajankohta. Jos muut asiat kuormittavat jo valmiiksi, ei kannata enää suurentaa omaa taakkaansa. Aina ei voi valita, mutta jos on mahdollista, niin kannattaa siirtää jokin työ helpompaan hetkeen.

Minulle sana ”aikanaan” tarkoittaa, että joka asialle ja tehtävälle on oma aikansa, mutta se ei välttämättä ole juuri nyt. Aloin tänä keväänä ensin käyttää sanaa ”kerkiää”, sitten se muuttui muotoon ”ehtii” mutta pidän eniten sanasta ”aikanaan”. Lisäksi jos et ole uskonnolle allerginen, voit kurkata linkin, jossa myös kerrotaan määräajoista.

Helmikuisessa Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli myös kaunis kirjoitus Harras hetki hiihtämisestä ja mietiskelystä:

”Luonto tietää, miten se toimii. Samalla tavalla kuin meren aallot lyövät rantaan, kaikki asiat ja tapahtumat tulevat elämään juuri oikealla hetkellä ja sellaisella voimakkuudella kuin on tarkoitus.”

Toisaalta henkiset prosessit kuten vaikka surusta toipuminen voi viedä hämmästyttävän pitkän aikaa, varsinkin jo sureminen on aikoinaan jäänyt kesken.  Koen myös, että laihtuminen ja varsinkin laihempana pysyminen on paljon muuta kuin ruokailutottumusten muutosta.

Huomaan myös, että monasti olen innostunut jostain asiasta, mutta kuitenkaan paino ei ole muuttunut. Edelleenkin mietiskelen lähes päivittäin, ja toki koen, että keskittymiskykyni on parantunut, mutta paino ei ole kyllä muuttunut.

Olen kirjoittanut tätä blogia noin kaksi ja puoli vuotta, ja vasta nyt minusta alkaa tuntua, että alan ymmärtää omaa lihavuuttani ja sen taustaa. Joissain postauksissa esittämiäni mielipiteitä painottaisin nykyään hieman eri tavalla, mutta monet perusideat ovat pysyneet ennallaan. Ehkäpä pitäisi kirjoittaa postaus tyyliin ”Ajatukseni lihavuudesta nyt”, ja se on tulossa – aikanaan.

Edelleen pohdintaa hyvinvoinnista

Olin hiljattain muutaman päivän kurssilla, johon kuului myös runsaasti kasviksia ja jonkin verran kalaa sisältävät herkulliset ja terveelliset ateriat. Minun on pakko myöntää, että kurssin laihat söivät pääsääntöisesti vähemmän kuin me pulskemmat. Joten ei ole yllättävää, että eilen aamulla aloin ajatella, että suurin syy lihavuuteeni tällä hetkellä on liian suuret annoskoot.

En voi uskoa, että lihavuuteni johtuisi pelkästään herkutteluista, vaikka ostinkin toissapäivänä yhden keksipatukan, sillä muutkin mieleeni tulleet herkuttelut ovat olleet pienehköjä. Lisäksi syön kohtuullisen terveellisesti, sillä joka päivä syön kasviksia ja hedelmiä ainakin 300 g sekä yli puoli kiloa.

Oikeasti ainakin 25 kiloa ylipainoani ei voi säilyä muuten kuin syömällä jatkuvasti liikaa. Koen että aterian päätteeksi kylläisyyteni on aina tyyliin 108 %, vaikka laihtumisen kannalta olisi hyvä jäädä alle 100 %.

Minua alkoi taas houkuttaa jokin ”tempaus”, jolla vähentäisin syömäni ruuan määrää. Onneksi satuin lukemaan postaukseni Keho ja mieli parin vuoden takaa. Saattaa olla, että silloin söin useammin ja enemmän makeaa ja olin stressaantuneempi kuin nyt, mitkä saattoivat peittää sen, että jo silloin söin liikaa myös tavallista ja jopa terveellistä ruokaa.

Kuitenkin tajusin karusti postausta lukiessani, että ulkoinen ponnistelu ei muuta sisäistä mieltymystäni. Vaikka jollain konstilla söisin vähän aikaa vähemmän, niin kohta söisin kaiken takaisin ja pahimmillaan korkojen kanssa.

Olen pohtinut postauksessa Lihavuuden noidankehät itsetunnon, stressinsiedon ja mahalaukun koon vaikutusta lihavuuteen, ja entistä enemmän kallistun siihen suuntaan, että stressinsieto on se oleellisin. Samassa postauksessa pohdin stressitasonsa alentamista paitsi työnteon taidon ja sujuvan arjen pohjalta myös rentoutumisen taitona.

Seuraavassa postauksessa Kylläisyyden kimmet vielä sain mietittyä itselleni rentoutumista tärkeämmäksi rauhoittumisen taidon. Lukijaa voi mietityttää, miksi vatvon näin paljon, mutta minusta on hyvä kunnolla pohtia asioita. Lisäksi kirjoittamalla pysyvät asiat muistissa.

Joka tapauksessa huomasin vinkkinä kylläisyyteen säännöllisen syömisen. Tajusin, että vaikka en nyt vielä laihtuisikaan, niin ainakin mieltymys rasvaiseen ruokaan sekä mahalaukun koko pienenisi säännöllisen syömisen myötä.

Säännöllinen syöminen on vähän tylsää johonkin ”tempaukseen” verrattuna, mutta ainakaan en ala ahmia ”tempauksen” jälkeen.