Mikä on hankalaa

Tiistaina ostin pöytätuulettimen, kun se sopivasti sattui eteeni kaupassa. Laatikko oli vain hieman suurempi kuin roottoria suojaava ristikko, joten osat olivat erillisiä ja laite piti kasata.

Ensinnäkin yksi alustassa olevista rei’istä oli liian pieni, ja aikaa kului, ennen kuin tajusin sen estävän laitteen liittämistä alustaan. Suurensin linkkuveitsellä muovissa olevaa reikää, jonka jälkeen laite napsahti paikoilleen.

Seuraavaksi ongelmaksi muodostui saada roottori akselille, sillä akselin päässä oli tulppa. Oman aikansa vei oivaltaa, että tulppa piti vääntää väärään suuntaan eli myötäpäivään auki.

Sen jälkeen oli selkeää kasata akselille ritilä, roottori, tulppa ja toinen ritilä sekä lopuksi liittää pikkuruisella pultilla ja mutterilla ritilät toisiinsa. Aikaa meni puolisen tuntia, mutta seuraavan pöytätuulettimen kasaisin viidessä minuutissa. Kasaamista helpotti, että ei ollut kiire, kuuma eikä kukaan ollut häiritsemässä.

Monasti lykkään hankalaksi kokemaani työtä, mikä osaltaan on aiheuttanut työlistani pidentymisen. Vähänkin väsyneenä visusti vetäydyn tehtävistä, jotka voivat jäädä kesken tai epäonnistua. Ongelma on siinä, että vaikka aikaa on, niin haastavaa tai hankalaa tehtävää jaksaa tehdä vain vähän aikaa.

Näin kirjoittaessani alan ajatella, että minun pitäisi rajata selkeämmin tavoitteet mutta myös hyväksyä, että kaikkea ei tarvitse eikä kannata hioa loputtomiin.

Tänään tein kollegoilleni tiivistelmää, mihin saisi kyllä uhrattua aikaa hyvinkin paljon. Päätin kohdentaa tänään kaksi erillistä tuntia, mikä tuntui sopivalta, sillä sain samalla kerrata omaa oppimaani. Tiistaina jatkan vielä pari tuntia, sillä tarkoitus on vain esittää tämänhetkinen tilanne. Koen että tämä suunnitelma oli toimiva.

Lisäksi taitaa olla, että olen monasti liian optimistinen tarvittavan ajan suhteen. Aloin hiljattain merkitä #-merkillä työlokiini ne päivät, jolloin olen saanut kaiken suunnittelemani tehtyä. Viimeisen kymmenen työpäivän aikana olen saanut kaksi kertaa tehtyä kaiken sen, minkä suunnittelin. Joten olisi järkevää pienentää tavoitteita, eikä kaikkea todellakaan tarvitsisi tehdä.

Lukija saattaa ajatella, että oman työtavan pohtiminen on aika kaukana laihduttamisesta. Minä ajattelen, että jos työskentelisin järkevästi ja innostuneesti, niin halu lösähtää sohvalle pahimmillaan karkkipussin kanssa vähenisi merkittävästi.

Kohtuus myös työnteossa

On tylyä tajuta, miten vähän pystyn saamaan aikaiseksi. Viikko näyttää maanantaiaamuna katsottaessa aika pitkältä, sillä tunteja on 7 x 24 eli 168 tuntia. Toki hereillä on vain 7 x 16 eli 112 tuntia viikossa, ja kun kuitenkin erilaisiin perustoimintoihin menee oma aikansa, niin puuhasteluun, palautumiseen ja työntekoon on sata tuntia viikossa.

Kuitenkin äkkiä huomaan, miten rajat tulevat vastaan, sillä haastavaa henkistä työtä voi tehdä vain korkeintaan kymmenen tuntia viikossa. Toisaalta itselleen rutiiniksi muodostunutta työtä voi tehdä paljon enemmänkin, mutta toki pitää jättää aikaa palautumiselle ja elämän miellyttäville asioille.

Pikku hiljaa opettelemalla paitsi muuttaa haastavia asioita rutiiniksi myös pitää huolta ammattitaidostaan. Olen kuullut monta kertaa kertomuksen miehestä, joka juoksi polkupyöränsä vieressä, koska hänellä oli liian kiire nousta satulaan. Välillä mietin, että en kai vain itse tee samaa. Uuden oppimiseen pitää kohdistaa oma aikansa, ja arjen pyörityksessä siihen irrottautuminen voi olla haasteellista.

Huomaan että omalla kohdallani alkaa nousta tärkeäksi selkeä karsiminen. Maailma on täynnä asioita, joita olisi mielenkiintoista tehdä, mutta millään en ehdi eikä varsinkaan jaksa tehdä kaikkea.

Oli aika karua äsken laskea työlistaltani neljäkymmentä eri kohtaa. Mikään niistä ei onneksi ole sellainen, että se olisi aivan pakko tehdä tai että jotain ikävää tapahtuisi, jos en tee sitä. Töihin selkeästi liittyviä kohtia oli viisi, joista kolme jopa kannattaa tehdä vasta syksyllä. Vain yksi kohta olisi hyvä saada lähiaikoina tehtyä.

Työtä helpottavia tehtäviä löytyi listaltani kahdeksan, eikä myöskään  niiden suhteen ole mitään kiirettä, mutta toisaalta haluaisin ne pois käsistä.  Ammattitaitoa nostaviksi arvioin neljä tehtävää ja omaa yleissivistystä nostaviksi myös neljä.

Lisäksi huomasin, että olin jo tehnyt kuusi eri kohtaa, ja koska listan pituus alkoi häiritä, niin hyvällä omallatunnolla poistin seitsemän eri kohtaa kuten muutamiin nettisivuihin tutustuminen.

Toivottavasti jatkossa olen kriittisempi sen suhteen, mitä otan työlistalleni. Niin mielelläni ahnehtisin kaikenlaista, mutta ei se kannata. Minun ei tarvitse tehdä eikä tietää kaikkea, vain tarpeellisin.

Muistiliiton huoneentaulu

Nykyään säilytämme tavaroitamme lokeroissa, joista yhden oveen on ilmestynyt Muistiliiton kognittiivisen ergonomian huoneentaulu. Asia on niin tärkeää ja hyvin muotoiltu, että kirjoitan ne myös tähän näkyville.

  1. Varmista työsi rajat.
  2. Vähennä tietotulvaa.
  3. Luo toimivat työstrategiat.
  4. Anna aikaa ammattitaidon ylläpitämiselle.
  5. Hallitse keskeytyksiä.
  6. Anna työrauha myös muille.
  7. Käytä muistin apuvälineitä.
  8. Älä lisää kuormitustasi.
  9. Luo avoimuuden kulttuuria.
  10. Ylläpidä positiivista ilmapiiriä.
  11.  + Yhdistä liikunta ja työ.

Kaikki nämä kohdat ovat omalla tavallaan itsestäänselvyyksiä, ja kuitenkin ne niin helposti unohtaa.

Pyöräilykuulumisia

Juuri äsken katsoin pyörän matkamittaria, jossa on nyt lukema 56 km. Tästä lähes kolmasosa eli 17 km tuli samana päivänä, jolloin arvelin helpommaksi löytää parkkipaikka polkupyörälle kuin autolle, ja näin oli.

Tämä kirjoituksen aluksi aion kertoa pyöräilyyn liittyviä haaveitani, ja lopuksi aion valittaa pyörän parkkipaikoista.

Pienin ja helpoimmin toteutettava haave pyöräilyä varten on Helsingin kirkkopyöräreitit. Helsingissä näyttäisi olevan sivustoon sijoitetun Google Mapsin mukaan 47 kirkkoa, mutta Wikipedian mukaan 64 kirkkoa. Toisaalta esimerkiksi Diakonissalaitoksen kirkon käyttö on rajoitettua eikä se ole mukana kirkkopyöräreiteissä.

Kevyesti haaveilen, että kävisin kesän aikana lähes kaikkien kirkkojen edessä, ja osallistuisin sivun lopussa kerrottuun kilpailuun. Tämä tarkoittaisi, että pyöräilisin monta kertaa kesän aikana, ja saisin näkyviini muutaman kirkon kerrallaan, ja ehkä loppukesästä olisi ainakin 42 kirkkoa nähty. Luku 42 on elämän tarkoitus Douglas Adamsin kirjassa Linnunradan käsikirja liftareille. Näin matkaa ja rasitusta olisi helppo säädellä.

Keskikokoinen haave on Tuusulanjärven ympäripyöräily, jolloin matkaa kertyisi 25 kilometriä. Pyöräni ei mahdu autooni, mutta pääsisin junalla Järvenpäähän.

Sivustolla mainitaan, miten matkan voi pyöräillä tunnissa, mutta minulla matkaan menisi kyllä koko päivä. Tuusulanjärven ympäristössä on monta mielenkiintoista kohdetta, joista luulisi löytyvän kartta sähköiset matkailuesitteet– kohdasta. Sen sijaan löytyy 32 ja 52 sivuisia hitaasti latautuvia esitteitä, eikä vuoden 2018 matkailukartta aukene. Aaarrgghh!

Isoin haave olisi  kiertää 60 kilometrin Puumalan saaristoreitti , jota varten vuokraisin sähköpyörän Puumalassa käydessäni. Maisemat ovat varmasti upeat, sen muistan parinkymmenen vuoden takaa. Silloin poljin tavallisella pyörällä Etelä-Karjalan mäkiä Mäntyharjulta Sahanlahteen, ja seuraavana päivänä Imatralle.

Näin vanhemmiten niitä mäkiä jaksaisi paremmin sähköpyörällä. Toisaalta pelkkä istuminen voi ottaa koville. Täytyy aloittaa noilla pienemmillä haaveilla, ja tunnustella, mitä keho kestää.

Tähän vielä lopuksi polkupyörän pysäköimisestä, ja varsinkin verrattuna auton pysäköimiseen. Ensimmäinen kuva esittää huonoa pyörätelinettä ja seuraava hyvää telinettä.

Tämä on perinteinen pyöräteline, ja kuvassa on vain kaksi pyörää. On todella raivostuttavaa yrittää lukita oma pyöränsä telineeseen takapyörästä samalla kun viereisen pyörän ohjaustanko on tiellä. Samanlaisia pyörätelineitä käytetään pyöräkellareissa, ja on monasti todella hankalaa saada oma pyörä esiin varastosta.

En ymmärrä, miksi pyörien pitää olla noin lähellä toisiaan, sillä 10-15 cm väljempi mitoitus tekisi pyörän parkkeeraamisen paljon helpommaksi.

Yllä olevassa kuvassa on todella miellyttävä pyöräteline. Siinä on tilaa pyörille riittävästi, lukitseminen on helppoa ja pienenä hemmottelupiirteenä pyörä pysyy pystyssä telinettä vasten ketjunpätkän päässä olevan koukun avulla.

On niin paljon puhetta, että autoilua pitäisi vähentää ja pyöräilyä lisätä. Käsittääkseni autojen parkkipaikkoja varten on minimimitoitukset ja -vaatimukset. Minusta olisi tärkeä edistää pyöräilyä vaatimalla siirtymäajan jälkeen kunnolliset pyörätelineet kerrostalojen pyörävarastoihin, liikkeiden eteen ja julkisiin rakennuksiin.

Vielä surusta

Viime perjantaina sain vihdoin kirjoitettua, että oikeasti minua surettaa ystävättären yllättävä kuolema. Hän oli ollut minulle tärkeä vuosituhannen alussa, mutta toki ystävyyssuhteemme oli laantunut niistä ajoista. Hän oli kuollut helmikuussa, mutta vasta toukokuun alussa sain tietää asiasta.

Vanhempieni sukupolveen kuuluvia sukulaisiani on kuollut varsinkin viimeisten seitsemän vuoden aikana, ja olen tainnut käydä vuosittain hautajaisissa. Määrä voi vaikuttaa suurelta, mutta olen jo kuusikymmentävuotias, ja kuolleet ovat olleet yli kahdeksankymmentävuotiaita.

Olen pitänyt luonnollisena, että sukulaiseni kuolevat. Ensin he ovat hitaasti haurastuneet ja hapertuneet, mikä on antanut minulle aikaa sopeutua. Mutta ystävättäreni oli aivan kunnossa viime syksynä, ja nyt hän on kuollut.

Tänään löysin Suomen Mielenterveysseuran sivut surusta. Koin antoisiksi varsinkin kaksi viimeistä kappaletta, jotka ovat:

”Suru vähentää usein halua osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen ja yhteiseen toimintaan, ja voi aikaansaada tarpeen vetäytyä ja olla yksin. Seurallisuus, huvitukset ja ilonpito voivat tuntua vieraalta, jos suru on voimakkaana mielessä. Syvä suru jopa vaikuttaa elimistöön, se hidastaa fyysisiä toimintoja ja aineenvaihduntaa.

Vetäytyminen omiin ajatuksiin voi antaa ihmiselle tilaisuuden käydä läpi ja murehtia menetystä tai pettymystä. Suremiseen liittyvä vetäytyminen on tarkoituksenmukaista, koska se lisää myös mahdollisuuksia sulatella muutosta ja sen seurauksia. Siihen tarvitaan joskus paljonkin aikaa ja asian läpikäymistä.”

Järjellä tajuan, että kukaan ei ole kuolematon ja että kaikilla meillä on aikamme. Ymmärrän myös, että ystävättäreni tuskin olisi halunnut elää raihnaisena vanhuksena, ja että tämä äkkilähtö saattoi olla hänelle mieluisampi. Silti minusta tuntuu kurjalle.

Olen kertonut monelle saman tarinan mitä 14.5.2019 postauksessakin on, ja toki jokainen kerta, kun kerron tarinan, helpottaa minua. Kiitos kaikille minua kuunnelleille!

Selittelyä ja surua

Kävin toivorikkaasti vaa’alla, mutta paino oli noussut vielä 100 grammaa. Nyt vertailukelpoinen painoni on tasan 83 kiloa.

Olen viime viikolla syönyt pääsiäisen aikaan risteilyltäni tuomani makeiset, joita oli kaksi pussia ja veikkaisin yhteensä vajaata kiloa. Olen monena iltana syönyt näitä makeisia, ja päälle sitten tavalliset arkisyömiset. Kyllähän tämä saattaa liki kilon verran vaikuttaa.

Aiemmin olisin syönyt tämän määrän ehkä kahtena päivänä, mutta nykyään syön vähemmän kerralla. Toisaalta olen tyytyväinen, että en enää kerralla ahmi suurta määrää makeaa. Toisaalta en voi olla miettimättä, että ehkä olisin vähemmän lihonut vanhalla tavalla.

Sitten se surullinen juttu. Minulla on lähes 70-vuotias ystävätär, jonka kanssa soittelimme nelisen kertaa vuodessa ja kerran vuodessa näemme kasvokkain. Hän kävi vieraanani viime syksynä, ja oli reippaassa kunnossa. Hän oli hoikka ja hyväkuntoinen sekä harrasti joogaa, pyöräilyä ja kasvimaan hoitoa.

Yritin soittaa hänelle puolitoista viikkoa sitten perjantaina, mutta kuulen kännykästäni yllättäen, että ”numero ei ole käytössä”.  Hämmästelin asiaa, sillä samaa numeroa hän on käyttänyt viimeiset viisitoista vuotta.

Soitin numeropalveluun, jossa vahvistettiin, että numero ei ole enää käytössä. Eikä mainitsemassani osoitteessa enää asu ystävättäreni. Numeropalvelun työntekijä arveli, että liittymä voisi olla puolison nimissä, mutta se tuntui oudolle.

Aikani pähkäiltyäni muistin Väestörekisterikeskuksen, ja sieltä löysin osoitepalvelun. Sain tietää, että osoitteessa ei enää asu ketään, ja että ystävättäreni on kuollut helmikuussa. Silmät kyynelissä suljin puhelimen.

Istuskeltuani muistin hänen poikansa etunimen, joka on nyt jo aikuinen mies. Onneksi heidän sukunimensä on harvinainen, joten soitin taas numeropalveluun, ja sain yhteyden tähän mieheen.

Hänen äitinsä oli kuollut infarktiin, eikä mitään enää ollut tehtävissä siinä vaiheessa, kun asia havaittiin. Hautajaiset olivat olleet maaliskuussa.

Toivon ja uskon eläväni vielä parikymmentä vuotta. Tulevaa ei kuitenkaan tiedä, joten tein kotonani työpöydän viereen ilmoitustaululle listan ystävättäristäni, missä joulukortteja varten kerätyt osoitteet auttoivat. Paperin päällä lukee ”Jos minä kuolen, toivon, että seuraaviin henkilöihin otetaan yhteyttä viikon aikana”.

Jotain teen väärin

Torstaina kävin vaa’alla, ja olin lihonut 1,5 kg ja vertailukelpoinen painoni on 82,9 kg. Tällaisissa lukemissa olen viimeksi ollut vuonna 2016.

Harmittaa.

Toivorikkaasti ajattelen, että keskiviikkoinen kaikkiaan 17 kilometrin pyöräily jotenkin vaikuttaisi. Se on helppo tutkia, sillä voin mennä vaa’alle vaikka tiistaina 7.5.2019.

Hienointa olisi, että paino tippuisi selkeästi. Silloin vaikka olisikin jokin erikoistilanne, niin paino olisi kokolailla saman verran kuin edellisenä kuukautena. Nyt kun vaa’an lukema on noussut, niin selkeästi pohjalla oleva paino ei ole tippunut.

Jotain teen väärin. Pah.

Ahneus ja rajat

Kirjoitin huhtikuussa töissä väsymisestä, ja miten osaltaan palautumista voisi auttaa, että pitää pieniä taukoja töiden välissä. Toki tauoilla on oma merkityksensä, mutta vielä tärkeämpää taitaa olla se, että osaisi rajata tekemisiään.

Tuntuu, että maailmassa on niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että herkästi tulee ahnehdittua. Tekisi mieli tutustua niin moneen asiaan, lukea lukemattomia kirjoja ja artikkeleita sekä jäädä näpräämään jotain pientä yksityiskohtaa loputtomasti. Kuitenkaan aika eikä energia riitä kaikkeen.

Syömisen suhteen alan tajuta, että millään en pysty kaikkea maistamaan. Viikonlopun ajomatkalla pysähtyessäni huoltamolla huomasin tarjolla olevan kaikenlaista herkkua munkkirinkilöistä alkaen. Ostin vain pienen kahvijuoman.

Kassalla myyjä kysyi ”Riittääkö tämä?”. Huomasin selittäväni, että vaikka maailmassa on niin paljon hyvää, niin en jaksa eikä tee mieli enempää. Toki olin syönyt tavallisen lounaan reilua tuntia aiemmin, ja taukoa pidin lähinnä venytelläkseni jalkojani.

Mietin milloin alkaisin ajatella samalla tavalla tekemisten suhteen. On rajansa sillä, mitä yksi ihminen jaksaa ja pystyy tekemään.

Lihavuus ja verenpaine

Aluksi kirjoitan vähän taustatietoa verenpaineesta suoraan Duodecimin sivulta. Verenpaineen normaalitaso on 130/85, ja kohonnut verenpaine on 140/90 mmHg eli millimetriä elohopeaa. Nykyään ei enää elohopeapatsaita näe, vaan mittari antaa suoraan lukemat.

Mikään yllätys ei ole, että vähintään 15 kiloa ylipainoisten keskuudessa verenpaine on kolme kertaa yleisempää kuin normaalipainoisilla. Verenpainelääkettä syö puoli miljoonaa suomalaista eli kymmenesosa kansasta. Verenpaineen nousu alkaa oireilla neljäkymmentä täyttäneillä, mutta nuorilla se on harvinaista.

Verenpainetta nostaa paitsi lihavuus myös tupakointi, runsas suolan, lakritsin tai alkoholin käyttö sekä stressi. Toisaalta verenpainetta laskee esimerkiksi suolan ja lakritsin välttäminen sekä yllättäen täysjyväviljatuotteiden käyttö.

Syön runsaasti kasviksia, vältän suolaa, alkoholin käyttöni on hyvin maltillista ja lakritsiin sorrun ehkä pari kertaa vuodessa, mutta verenpaineeni pysyy aisoissa vain lääkityksen avulla. Toki olen edelleen reilusti lihava, enkä taida suosituksiin nähden liikkua riittävästi.  Ja aivan varmasti on välillä ollut stressiä.

Tänään Ylen sivuilla oli artikkeli ”Painonnousu 20–40-vuotiaana ennakoi verenpaineen kohoamista”. Kokolailla samanpainoisina pysyviin verrattuna lihominen nosti verenpaineen riskiä 2,5-kertaiseksi, ja nopeasti lihoneilla verenpaineen riski nousi jo 11-kertaiseksi.

Minä olen lihonut voimakkaasti vuonna 2000, ja verenpainelääkkeet jouduin aloittamaan 2009 eli 50-vuotiaana. Voi toisaalta olla, että verenpaineeni oli jo sitä ennen koholla.

Duodecimin artikkelissa kerrotaan, että laihtuminen laskee verenpainetta, mutta ainakaan minua kymmenisen kilon pudotus ei ole tässä auttanut. Enkä taida olla ainoa, jonka verenpaine ei ole laskenut, vaikka painoa on tippunut.