Joulu ennen ja nyt

Aikoinaan valtaosa ihmisistä asui maalla ja teki ilman koneita runsaasti raskasta työtä . Kylmäketjuja ei ollut, vaan tuotteet säilöttiin kuivaamalla tai suolaamalla.

Silloin rankan satokauden ja -korjuun jälkeen oli varmasti ihanaa pysähtyä jouluksi, jolloin tehtiin vain välttämättömimmät työt kuten lypsyt, ruoanlaitto sekä veden ja polttopuiden kantamiset. Raskaassa työssä kului nopeasti se energia, mikä mahdollisesti saatiin rasvaisesta ruoasta.

Monet taloudet olivat isoja, ja tekijöitä sekä syöjiä riitti. Ruokaa ei varmasti heitetty hukkaan, ja moni pitkään nälkäisenä ollut huokaisi onnellisena, kun jouluna sai ”vatsansa täyteen puuroo”. Vielä kun yöllä pääsi syömään kinkkua, niin pienen ihmisen hetkellinen onni oli ylimmillään.

Nykyään moni meistä elää yltäkylläisyydessä, ja ruokaa on runsaasti saatavilla ympäri vuoden. Silti juhlimiseen taitaa monenkin kohdalla edelleen kuulua ylensyöminen.

Tämä oli ensimmäinen joulu, että aloin kyseenalaistaa omalla kohdallani liiallisen syömisen. Joulurauhan julistusta katselin syöden riisipuuroa ja valmista luumu-rusinasoppaa. Aattohartaudesta palattuani söin silliä ja sienisalaattia keitettyjen perunoiden kanssa, enkä kyllä kaivannut mätiä enkä lohta. Pääruoaksi oli kinkkua, herneitä ja lanttulaatikkoa, ja jälkiruoaksi marinoituja luumuja.

Lajikkeita oli siis vähemmän kuin tavallisesti, ja arvelen, että söin myös määrällisesti vähemmän kuin aiempina jouluina. Silti söin liikaa, ja oloni ei ollut paras mahdollinen. Ehkä minun ei tarvitsisi enää juhlia syömällä liikaa.

Ihan hyvää kinkusta tuli, ja nyt pakastimessa ovat loput kinkusta, jota syön hissukseen. Sillin kanssa kävi vähän nolosti, sillä paketissa oli kyllä pienellä ”0..+3 °C”, mutta reagoin siihen liian hitaasti. Muovipakkausta muistin vielä säilyttää vasten jääkaapin takaseinää, mutta kun pakkasin loput lasipurkkiin, niin jätin purkin jääkaapin etuosaan. Vaikka vähän myöhemmin käänsin jääkaapin tehokkaammalle, jolloin uunipunajuuret hileytyivät omassa rasiassaan, niin vahinko oli jo tapahtunut. Silli ei enää maistunut hyvälle, ja oli noloa heittää se roskiin.

p.s. Kokeilin taas laihtua omalla järjestelmälläni. Vertailukelpoinen painoni oli 22.12.2018 tasan 81,0 kg. Tänä aamuna 28.12.2018 vastaava painoni oli 80,3 kg, joten painoni putosi 700 g ja on tasan kilon päässä tämän vuosikymmenen minimipainosta.

Olo on aika hämmentynyt. Tämän syksyn paino on ollut 1,3 kilon haarukassa, vaikka olen elänyt aivan oman näköistä elämääni. Joulukuun alussa painoa ehkä nosti risteily sukulaisten kanssa, ja ainakin sen puolukkahyytelökakku, jonka lopun hotkaisin kahdessa päivässä. Jouluaattona söin liikaa, ja eilen kävin ulkona Anun kanssa, ja otin muutaman lasillisen vuohenjuustosalaatin lisäksi.

Tämän kahden vuoden aikana olen huomannut, miten saan painon pysymään saavutetussa lukemassa. Tämä kolmas koe on näyttänyt, että järjestelmäni toimii. Nyt aikomukseni on jatkaa tätä kokeilua, ja punnitsen itseni joka kolmas päivä, kunnes alitan tämän vuosikymmenen minimipainoni 79,3 kg.

Taitaa olla, että kykenen laihtumaan p y s y v ä s t i. Aivan liian monta kertaa olen kyllä saanut painoni putoamaan muutaman kilon, mutta sen jälkeen painoa on tullut korkojen kanssa takaisin. Ehkä jotain uutta on syntymässä, uusi idea on itämässä tai pitkän pimeän taipaleen jälkeen sarastaa. Onnistumisen mahdollisuus on mielenkiintoinen tunne.

Läheinen liikkumaan?

Hiljattain eräs ystäväni oli huolissaan äidistään, jonka kunto on niin huono, ettei äiti jaksa kävellä kilometriä. Äidin huonon kunnon lisäksi kävelymatkaa lyhentää myös ylipaino ja huonossa kunnossa olevat polvet. Ystäväni toivoo saavansa äitinsä kävelylle, jotta kunto pikkuhiljaa nousisi.

Ystäväni toivoo hyvää, mutta jäin miettimään, että mitä läheinen oikeasti voi tehdä. Kovin innokas kävelemään houkutteleminen voi vain saada sohvalla istuskelun tuntumaan entistä kiinnostavammalta.

Olen ollut tilanteissa, jossa hyväkuntoiset ovat kävelleet pahimmillaan metrejä edellä. Olen kuullut tilanteesta, että huonokuntoinen oli hyväkuntoisten kanssa samalla kävelyretkellä, ja aina kun huonokuntoinen pääsi hetkeksi huilaamaan, ryhmän kovakuntoisimmat jo rynnivät tärkeinä eteenpäin.

Arvelen, että koulukuntia on ainakin kaksi. Toinen on sitä mieltä, että kunto pitää saada mahdollisimman nopeasti nousemaan, ja siksi ”tarkoitus pyhittää keinot”. Jos liikunnan riemu katoaa, niin se ei haittaa, koska ihminen lopuksi olisi tyytyväinen muuttuneeseen olemukseensa. Mikä suoraan sanottuna kuulostaa monen muodonmuutosohjelman perusidealta.

Minä kannatan näkemystä, että liikunnan pitäisi tuottaa aina iloa. Se voi tarkoittaa, että ensimmäinen liikuntakerta on parempikuntoisen mielestä todella mitätön, esimerkiksi vain 50 metriä.

Lisäksi alkuvaiheen muutos voi olla todella hidasta. Huolestunut läheinen saattaisi toivoa, että 50 metristä matka kasvaisi pituudeltaan 500, 5000 ja 50000 metrin mittaiseksi, mutta oikeampi sarja voikin olla 50, 50 ja 60 metriä.

Tärkeää olisi saada liikunta kohtuullisen säännölliseksi. Kerran viikossa omien voimien ylärajalla kärsitty suoritus tuskin nostaa kuntoa samalla tavalla kuin esimerkiksi kolme kertaa viikossa tehty kohtuullisempi suoritus.

Liikunta voi laihduttaa hyväkuntoisesta ja lähellä normaalipainoa olevaa, mutta oikeasti lihava tuskin jaksaa liikkua niin paljoa, että sillä olisi merkitystä. Lisäksi erilaiset sairauksien ja vammojen riskit suurenevat elopainon ja iän kasvaessa. Oikeasti lihavan laihtumisessa ruokavalion ja -tapojen muutos on keskeisintä, ja liikuntaa kannattaa ajatella vain mielen virkistyksenä.

Painotan onnistumisen elämystä, joka pitäisi saada jokaisesta liikuntakerrasta. Ainakaan en jankuttaisi liikunnan terveellisyydestä, sillä jokainen meistä kyllä sen tietää. Maltti on valttia myös liikunnan aloittamisessa.

Kevyttä jouluhössötystä

Jouluaattoon on enää kolme yötä, ja huomaan kevyesti jouluhössöttäväni. Jouluverhot laitoin jo viikko sitten lauantaina, ja keskiviikkona hain ja koristelin joulukuusen. Torstaina kävin ruokakaupassa, ja tarkoitukseni on pärjätä näillä ruoilla joulun yli.

Aluksi ajattelin, että pelkkä valmiiksi paistettu ja siivutettu kinkku riittää, mutta se oli vain aluksi. Kaupassa käydessä alkoi pieni kinkku houkutella, jonka sitten ostin. Lanttulaatikko tulee kinkun seuraksi, ja pakastimessa on herneitä.

Rosollin ja porkkanalaatikon jätän suosiolla väliin, eikä perunalaatikkokaan houkuttele. Punajuuria olen ostanut kahden kilon pussin, kun niin halvalla myivät lähikaupassa. Niistä saattaa tulla uunipunajuuria vielä ennen joulua.

Lohta en viitsinyt vielä ostaa, sillä lähimarketin kaikkien pakettien parasta ennen päiväys oli joko aattona tai joulupäivänä. Minusta graavi- ja kylmäsavulohi kannattaa käyttää jo ennen parasta ennen päiväystä, ja haluan vielä joulupäivänä syödä lohta, joten lohen osto taitaa jäädä aattoon.

Kiinnostava tuote on miedosti suolattu etikkamarinoitu sillifilee. Yleensä sillifileitä saa liottaa, mutta tämän tuotteen paketissa väitettiin, että liottamatta valmis. Katsellessani kääntöpuolelta ravintosisältöä hämmensi, että sadassa grammassa silliä on 3 grammaa suolaa. Se laittaa miettimään, että paljonkohan normaalisuolaisessa sillissä on suolaa.

Pieni pettymys oli, että mäti oli loppunut tästä lähimarketista. Kirjolohen mäti olisi riittänyt, mutta olisin ollut valmis maksamaan kyllä muikunmädistä. Yhtään purkkia ei ollut, enkä jaksanut lähteä toiseen kauppaan.

Upea lahja Sarilta oli suolasieniä, joista teen sienisalaattia, sillä rakastan sienisalaattia ja keitettyjä perunoita. Olin hiljattain ostanut pinkkejä perunoita, jotka oikeasti ovat kyllä pikemminkin violetteja. Ihan hyvän makuisia nämäkin ovat, mutta violetti väri on väärä perinteistä jouluateriaa ajatellen, joten ostin lisäksi aivan tavallisia perunoita.

Jälkiruoista joulupuuron ajattelin tehdä syötäväksi joulurauhan julistuksen aikaan, ja sen kanssa valmista rusina-luumusoppaa. Ostin myös luumuja ja konjakkia, sillä marinoidut luumut ovat aivan ihania. Piparkakkuja ja joulutorttuja olen syönyt jo oman kiintiöni täyteen. Lisäksi olen saanut 260-grammaisen suklaarasian, ja kaiken makean kruunaa siskon lainaama Hararin kirja Sapiens Ihmisen lyhyt historia.

Pidän sanonnasta, että ei laihduttajalle sillä ole väliä, mitä syö joulusta vuodenvaihteeseen mutta se merkitsee, mitä syö vuodenvaihteesta jouluun. Kyllä arki vaikuttaa kaikkein eniten painoon.

Juhlakaudesta huolimatta huomenna aamulla astun vaa’alle, ja seuraavan kerran perjantaina 28. joulukuuta. Seuraan viikon ajan, toimiiko järjestelmäni ja miten se vaikuttaa jouluuni.


Lihottaako leipominen?

Ajoittain nousee esiin pohdittavaksi, että lihottaako leipominen tai jälkiruoan syöminen. Tai voidaan miettiä, onko leivän syöminen lihottavaa.

Ajattelen itse niin, että lihottavaa on se, mitä syö usein, paljon ja jossa on paljon energiaa. Joten jos leipoo lähes joka päivä rasvaisen kakun ja syö sen kaiken kerralla, niin varmasti lihoo. Toisaalta jos muutaman kerran vuodessa leipoo rasvaisen kakun, ja syöttää sen enimmäkseen ystävilleen ja vie loput töihin, niin leipomista ei voi pitää lihottavana. 

Jälkiruokien syömisessä on mielestäni sama asia. Jos itse tekee jättiannoksia jälkiruokaa ja syö sellaista lähes päivittäin, niin varmasti lihoo. Toisaalta jos työpaikkalounaalla ottaa desilitran tai vähemmän jälkiruokaa muutaman kerran viikossa, on sen vaikutus painoon vain muutamia satoja grammoja vuodessa.

Leivän syöminen on kolmas asia, minkä ajatellaan lihottavan. Leivän kohdalla päällykset vaikuttavat kyllä eniten. Jos laittaa sormenpaksuisen kerroksen voita ja rasvaista juustoa päälle joka päivä ja monta voileipää, niin varmasti lihottaa.

Leipää voi syödä myös isoja annoksia ajattelemattaan. Olen aikoinaan ollut sitä mieltä, että kolmasosa reikäleivästä oli sopiva välipala. Myöhemmin laskin, että se oli viitisensataa kaloria, mikä osaltaan saattoi pitää minua lihavampana.

Nyt tein hiljattain suolattomia sämpylöitä. Vähän turhan hanakasti laitan voita ja juustoa sämpylöiden päälle, mutta en usko yhden tai kahden alle 40 grammaisen sämpylän lihottavan. 

Lihomisesta puheen ollen olen koko syksyn harmitellut, että en ole laihtunut, mutta enpä ole juuri lihonut. Painoni on pysynyt tämän vuoden 2,6 kilon haarukassa, ja pääsin vuoden alimpaan painoon 79,7 kg syksyllä. Olen nyt puoli kiloa lihavampi, mikä on siedettävää, varsinkin kun töissä on ollut isoja muutoksia.

Tajusin hiljattain, että tein erään kokeilun sekä elo- että syyskuussa, ja hienoa siinä oli tajuta, että paino ei ole noussut. Perinteisesti minulla laihdutuskuurit vaikuttavat niin, että laihdun kyllä kaksi kiloa, mutta sen jälkeen lihon viisi kiloa.

Tein kokeilut 12.-18.8. ja 8.-14.9.2018. Ensimmäisen kokeilun aikana paino putosi 81,7 kilosta 81,5 kiloon, ja toisen kokeilun aikana pain putosi 81,0 kilosta 79,7 kiloon. Paino ei siis noussut kokeilujen välillä. (Jess!)

Nyt olen miettinyt, että pitäisikö kokeilla vielä ennen vuodenvaihdetta? Mitään ihastuttavaa mainosten ”seitsemän kiloa viikossa ilman muutosta omiin tottumuksiin” tämä, mutta selkeästi paino putoaa ja pysyy poissa.

Tajusin myös, että olen pikku hiljaa löytänyt konstin, millä paino ei enää nouse. Ja että taisin syksyn alussa löytää konstin, millä laihtua.

Tiedän olevani salaperäinen. Joka tapauksessa kerron tuloksista, jos nyt aloitan joulun aikaan. Syksyllä oli sen verran kiirettä, etten tajunnut mitä oli tapahtunut.

Oman tarinan merkitys

Luin Emily Esfahani Smithin kirjan Merkityksellisyyden voima. Hänen mukaansa merkityksellisyyteen kuuluvat yhteisö, tarkoitus, tarinat, haltioituminen ja kasvu.

Vieroksuin alkuun kirjan lukemista, sillä se muistutti liikaa Valittujen Palojen kertomuksia, joita olen aikoinaan paljon lukenut. Alussa on selkeä ongelma, sen jälkeen tulee koskettavia tarinoita ja lopuksi menestyksellinen ratkaisu. En tiedä, miksi se rakenne ei enää minua miellytä, mutta ehkä elämä on monimutkaisempaa ja monimuotoisempaa. 

Vasta lukiessani tarinoista aloin pitää lukemastani. Jo tarkoitusta käsittävässä luvussa Smith lainaa psykologi Erik Eriksonia, jonka mukaan identiteettimme kuuluu

  • kuka on: millainen on, ja mitkä ovat omat arvot
  • mistä tulee: kuinka hänen yhteisönsä on häntä muokannut
  • minne on matkalla: millainen haluaa olla ja mikä oma päämäärä on

Kirjassa väitetään (s. 133) että voimme ”muokata, uudistaa ja tulkita, nitä tarinoita, joita kerromme.”  Lisäksi voimme miettiä, millaisia ratkaisevia hetkiä on ollut elämässämme, ja miten ne ovat vaikuttaneet elämäämme.

Kirjan suhtautuu kärsimykseen niin, että kärsimys antaa mahdollisuuden oppia. Voi olla tuskallista pohtia, mitä tapahtui ja miten se on muuttanut itseä.

Paneutuminen vastoinkäymisen syihin ja seurauksiin auttaa ymmärtämään vastoinkäymistä paremmin. Lisäksi kannattaa myös miettiä asiaa tois(t)en ihmis(t)en näkökulmasta, jolloin voi luoda etäisyyttä oman itsen ja tapahtuman väliin. Kirjan mukaan kannattaa myös löytää myönteinen merkitys (s. 195) tapahtumalle, vaikka mieleeni tulee kyllä Pollyanna…

Kunnon pohdinta auttaa tekemään omaan elämäänsä kasvuun tarvittavia muutoksia. En silti kyllä mainitsisi kärsivälle lähimmäiselle oppimisen mahdollisuudesta.

Kirjaa lukiessa taas selkeni, että vastoinkäymiset ja haasteelliset tapahtumat voivat jättää pysyviä jälkiä, mutta vastoinkäymisen läpi ponnistelu voi auttaa meitä kasvamaan viisaammiksi ja elämäämme tyytyväisemmäksi.

Saman asian pienemmässä mittakaavassa sanoi naapurin Kaarina aikoinaan aloittassani pitkän tauon jälkeen autonajon, että oma moka on tilaisuus oppia. Näinhän se menee, kun vain muistaisi miettiä syyt ja seuraukset, sekä tehdä tarvittavat muutokset.

ps. Eilen kävin vaa’alla, ja vertailukelpoinen painoni oli 80,2 kg eli edellisestä punnituksesta nousua oli 100 grammaa. Toisaalta lomamatkan jäljiltä on kadonnut 100 grammaa, vaikka lauantaina kävinkin sukulaisten kanssa syömässä joulupöydän antimia. Tämän vuoden korkein painoni oli 82,3 kg ja matalin 79,7 kg, joten painoni on pysynyt 2,6 kg haarukassa tämän vuoden. Paino olisi saanut laskea, mutta hyvä että en ole merkittävästi lihonut.

Ihmisoikeuksien julistus 70 vuotta

Olen maininnut ihmisoikeuksien julistuksesta postauksissani Lihavuuteen suhtautumisesta sekä Ei tarvitse katsoa. Ensimmäisessä postauksessa mainitsin, koska on väitetty lihavien naisten saavan huonompaa palkkaa kuin hoikkien kanssasisariensa. Jälkimmäisessä postauksessa ärsyynnyin laihdutusohjelmasta, jonka koin nöyryyttävän lihavaa.

Ihmisoikeudet julkaistiin toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jotta vältettäisiin vastaavat kauhut tulevaisuudessa. Eilen ihmisoikeuksien julistus täytti seitsemänkymmentä vuotta, josta oli myös juttu Ylen sivuilla.

Siinä vaiheessa kun viittasin ihmisoikeuksiin, en tajunnut, että tänä vuonna julistus täyttää vuosia. Iästään huolimatta teksti on tuoretta, ja antaa yhä ajattelemisen aihetta moniin tilanteisiin.

Kylläisyyden kimmet

Perinteinen tapa laihtua on lisätä liikuntaa ja syödä vähemmän. Kyllähän silloin elimistöön tulee vähemmän energiaa, jolloin rasvakerros hupenee, ainakin hetken.

Ongelma voi tulla siinä, että tällaista kuuria ei jaksa noudattaa riittävän pitkään, sillä harvanpa elämä pelkkää päivänpaistetta on. Pahimmillaan iso muutos stressaa, ja saa ahmimaan entistä enemmän. Lisäksi perinteisesti ei ajatella, että ihminen voisi olla nälkäinen, vaan ajatellaan, että ”itsekurilla” voitaisiin ohittaa näläntunne.

Minusta olisi parempi etsiä niitä asioita, jotka vaikuttavat kylläisyyden tunteeseen. Tällä hetkellä luetteloni on seuraavan näköinen:

  • riittävästi vettä
  • riittävästi unta
  • säännöllinen syöminen
  • tietoinen syöminen
  • rauhoittumisen taito
  • oman elämän optimointi
  • ravitsemus
  • liikunta

Neljästä ensimmäisestä vain lyhyesti: riittävästä veden määrästä olen useasti jo kirjoittanut, ja riittävä unen määrä on monasti mainittu lihavuuden ehkäisijänä. Säännöllinen syöminen pitää mahalaukun pienenä ja lisäksi antaa turvallisuuden tunnetta nälänhätää pelkäävälle mahalaukulle. Tietoinen syöminen saa ihmisen tajuamaan, että on saanut ravintoa.

Olen alkanut ajatella, että minä tarvitsen rauhoittumisen taitoa, ja vasta sitten rentoutumisen taitoa. Tiukoissa tilanteissa pitäisi pitää pää kylmänä, mutta huomaan, että siinä on minulla vielä haastetta.

Oman elämän optimointi on sitä, että tekee sen, mitä voi, ja sietää sen, mitä ei voi muuttaa. Hyvinä aikoina jaksaa tehdä isompiakin muutoksia, mutta rankkoina aikoina riittää, jos saan jääkaapin hyllyn pyyhittyä puhtaaksi.

Ajattelen ravitsemusta nimenomaan siltä kannalta, että pitäisi saada ainakin tärkeimmät ravintoaineet. Näiden arvelen olevan proteiini, kuitu, hyvät rasvat sekä vihreistä ja punaisista kasviksista ja hedelmistä saatavat aineet. 

Liikunta on siinä mielessä mielenkiintoinen kylläisyyden antaja, että ääripäissä se lisää kylläisyyttä. Omat kokeilut tukevat ajatusta, että keskitehoisesti liikkuessa ruokahalu kasvaa samassa suhteessa kuin liikuntamäärä lisääntyy.

Rankasti liikkuvalle tulee niin paha olo, ettei jaksa syödä, joten harva työssäkäyvä voi sellaista ajatella. Toisaalta kevyesti mutta tiheästi liikkuminen ainakin omalla kohdallani antaa kylläisyyden tunteen. 

Tämän tekstin naputtelin uudella WordPress versiolla 5.0. Kirjoittajana en pidä tästä versiosta, sillä ylimääräinen sälä peittää tekstiä ja tekstin tallentaminen luonnokseksi on tehty paljon hankalammaksi. Täytyy tutkia, saisinko vanhan version palautettua. 




Lihavuuden noidankehät?

Tällä hetkellä ajattelen, että lihavuuteen voisi liittyä kolme noidankehää

  • itsetunnon taso
  • stressin sieto
  • mahalaukun koko

Minulle on muodostunut mielikuva, että erityisesti naistenlehdissä esitetään, että lihavalla on huono itsetunto, jonka takia lihava syö liikaa ja pysyy lihavana. Toisaalta ei kerrota, että mikä on saanut itsetunnon laskemaan, mutta ehkä on iskenyt äkillinen mukavuuden halu tai laiskuus, joka on sitten aiheuttanut lihavuuden. Mikä suoraan sanottuna ei kuulosta järkevältä.

Olen aikoinaan ollut normaalipainoinen, mutta silloin itsetuntoni oli kouluarvosanana ehkä 6+ luokkaa. Nyt olen edelleenkin oikeasti lihava, ja itsetuntoni on ehkä 8- luokkaa. Itsetuntoni voisi siis olla parempikin, mutta aivan riittävä, ja ainakaan itsetunnon heikkous ei pidä minua lihavana.

Omalla kohdallani stressikaudet ovat lihottaneet minua. Ja jos olen vielä stressikautena aloittanut kitukuurin, niin muutaman viikon päästä olen varmasti merkittävästi lihonut.

Jo viime helmikuussa pohdiskelin lihavan ja laihan eroja, ja yksi merkittävä ero on stressikäyttäytymisessä. Olen jutellut monen normaalipainoisen tai korkeintaan miedosti pulskahkon ihmisen kanssa, ja heillä makean ja rasvaisen kanssa herkuttelu lakkaa aika nopeasti. Lisäksi stressitilanteessa he eivät pysty syömään makeaa ja rasvaista.

Toisaalta moni selkeästi lihava sanoo, että makea ja rasvainen alkaa maistua erityisesti stressitilanteessa, ja tunnistan oireen myös omalla kohdallani.

Olen nyt pohdiskellut, että kyllähän oikea lihavuus on myös stressinaihe, koska joutuu raahaamaan vähintään 15 kiloa ylimääräistä mukanaan, mikä vastaa reippaan lapinkävijän eräreppua. Ajatusleikkini jatkuu niin, että ehkä stressaantuneena ahmija lihoo, sillä mukana raahattava lisääntynyt oma paino lisää stressiä, mikä taas lisää halua ahmia. Joudutaan siis noidankehään, jossa tilanne vain pahenee.

Lisäksi ajattelen niin, että myös perinteinen laihdutuskuuri aiheuttaa stressiä, sillä kuurin alussa tehdään monta muutosta kerralla ja mahdollisesti vielä yritetään liikkua runsaasti samaan aikaan.

Tällöin stressissä ruokahalunsa menettävät laihtuvat, sillä kaikki ylimääräinen häsellys vähentää heidän ruokahalua. Toisaalta kaltaiseni stressiahmija herkästi lihoo laihdutuskuurin takia. Toki voi muutaman kilon hoikistua perinteisen laihdutuskuurina aikana, mutta sitten viimeistään kolmannella viikolla väsähdetään koko systeemiin, ja sen jälkeen ahmii kaiken korkojen kanssa takaisin.

Toki itsetunto voi vaikuttaa stressin sietämisen kautta painoon. Voisi ajatella, että hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen osaa sanoa selkeästi ”Ei!” ja siten välttää tarpeetonta stressiä. Lisäksi itsetunnon ollessa kunnossa uskaltaa vaatia mitä tarvitaan asioiden hoitamiseen.

Voi myös olla, että esihistoriallisina aikoina heikkoitsetuntoinen pysyi paremmin hengissä, jos alkoi ahmia stressiaikoina ja söi aina tilaisuuden tullen. Varastojen huvetessa ruokaa tuskin riitti hierarkia alimmille.

Kolmas noidankehä on mahalaukun koko, sillä isoon mahalaukkuun mahtuu paljon ruokaa, mutta se taitaa myös vaatia ruokaa. Olen monasti esimerkiksi Hengenvaarallisesti lihava-ohjelmaa katsoessa hämmästellyt, miten ihmisten ruokahalu voi pudota niin merkittävästi vain sillä, että mahalaukun koko pienenee.

Nykyään syön vähän, mutta viitisen kertaa päivässä, jotta mahalaukku pienenisi. Pienempään mahalaukkuun mahtuu vähemmän ruokaa, ja voi olla, että se myös vaatii vähemmän ruokaa.

Ruokavalioiden luomiseen käytetään valtavasti tarmoa, mutta ehkä ei olekaan niin olennaista, onko jauhelihapihvin koko 100, 71 vai 123 grammaa. Jos yhdellä aterialla syö enemmän, niin toivottavasti seuraavalla syö vähemmän.  Lisäksi niin monin eri tavoin ihminen saa ruokavalionsa ravitsevaksi.

Ehkä tärkeämpää lihavalle olisi saada stressitasonsa alemmaksi, mikä voi tarkoittaa töiden parempaa organisointia, rentoutumisen taitoa tai sujuvampaa arkea.