Lisää pähkäilyä

Jäin miettimään perjantaina kirjoittamaani pähkäilyä siitä miten dieeteissä keskitytään ruokamäärien mittaamiseen. Kuitenkin omalla kohdallani isoin muutos tähänastisessa painonpudotuksessani on se, että ahmin harvemmin ja vähemmän.

Veikkaan että oikeasti lihavista moni ahmii makeaa ja rasvaista vähintäänkin stressitilanteissa, ja osa meistä lihavista myös turruttaakseen tai tukahduttaakseen muita epämiellyttäviä tunteita.

Muistan miten vuosituhannen alussa elämässäni oli rankka jakso, jolloin lihoin merkittävästi. Jouduin käymään terveydenhoitajan tekemässä terveystarkastuksessa, jossa sain ohjeita, miten minun pitäisi lisätä vihannesten syömistä…

HAH-HAH-HAH!

Tässä on mitä ajattelen tuosta ohjeesta tänä päivänä. Varsinkin kun olen varmasti koko elämäni syönyt enemmän vihanneksia kuin keskimäärin suomalaiset. Siis niin naurettavaa, typerää ja surullista, että ammatti-ihminen

  •  ei huomioi missä tilanteessa ihminen on
  •  tyrkyttää ratkaisua aivan väärään ongelmaan

Se oli kuin näpertelisi kukkapenkin ympärille simpukoita, kun talo palaa.

Ahmimista ei mielestäni saa kuriin pakottamalla ja komentamalla, mutta sen sijaan voi tehdä sarjan pieniä muutoksia. Muutoksia tekemällä ahmiminen ei lopu kuin seinään, mutta se vaimenee siedettävämmälle tasolle.

Ensinnäkin taas kerran kirjoitan veden juomisesta, mutta se oikeasti vähentää ahmiessa nälän tunnetta. Monesti aloittaessani ahmimisen olin suunnattoman nälkäinen ja myös pysyin nälkäisenä, vaikka söin suunnattoman määrän -huokaus- vaikka mitä.

Vasta kun opin ottamaan ruoan viereen lasillisen vettä, niin monasti aivan huomaamattani join veden, ja pelottava nälkä lähti.

Toinen asia, minkä tänään haluan nostaa esiin, on tietoinen syöminen. Tässä tarkoitan sitä, että maistaa, haistaa ja tuntee ruoan, eikä vain mekaanisesti mätä ruokaa sisäänsä. Olen myös nähnyt tietoisesta syömisestä tulkintoja, jossa jäädään mietiskelemään yhden rusinan olemusta, mutta minusta nälkäiselle ahmijalle tuo on tarpeetonta kidutusta.

Syömiseen keskittymistä auttaa, jos syö ruokapöydän ääressä. Olin aikoinaan pitänyt parhaana rentoutumistapana ahmimista sängyssä lepäillen. Vuoden 2013 alusta parisen vuotta söin kotona pelkästään ruokapöydän ääressä, ja myös ahmiessa. Lisäksi pöydän ääressä lasillinen vettä ei aiheuta ongelmia, mutta sängyssä se voisi aiheuttaa.

Jos olet uskonnolle allerginen, niin tämän tekstin loppu kannattaa jättää lukematta.

Syksyllä 2012 pohdin pitkään, miten pystyisin pysähtymään ja keskittymään syömiseen. Olin nähnyt tekstejä, että lihavat eivät välttämättä edes huomaa syövänsä, mistä tavata halusin irrottautua. Muistan silloin nähneeni elokuvan Todistaja, jossa Harrison Ford päähenkilönä suojeli amish-todistajaa. Eräässä kohtauksessa amishit lausuivat ruokarukouksen, jolloin keksin, miten pystyisin pysähtymään.

Tavallisella työpaikkalounaalla tai ystävien kesken en tuo tapaani esiin, mutta ollessani yksin kotona hetkeksi ristin käteni ja lausun mielessäni lyhyen rukouksen ennen ateriaa. Varmasti löytyy myös muita tapoja pysähtyä ja hiljentyä.

On upeaa, että meillä on nyt niin paljon maukasta ja monipuolista ruokaa, voisi sanoa että maa ”tulvii maitoa ja hunajaa”.  Toivon että ihmiset osaavat arvostaa nykytilannetta, ja toivottavasti myös tulevaisuudessa ihmisillä on riittävästi ruokaa.

Perjantaipähkäilyä

Olen hiljattain nähnyt jutun DASH-dieetistä, jossa vihannekset mitataan kourallisina. Toisaalta ”rasiadieetissä” muun muassa vihannekset pakataan niille tarkoitettuun rasiaan, ja siten saadaan oikea määrä. Ehkäpä molemmilla mittaustavoilla saadaan kokolailla sama lopputulos.

Tuntuu että moni dieetti on vain muunnelma seuraavista periaatteista, mitä hyvään ruokavalioon tarvitaan:

  • runsaasti vihanneksia ja hedelmiä
  • vähän hyviä kasvisrasvoja
  • kuitua
  • proteiinia, esimerkiksi kalaa ja kanaa kohtuudella, mutta vain vähän punaista lihaa
  • herkuttelu (”sokerimössöt”) vähäiseksi

Veikkaan että 99 % suomalaisista lihavista tietää nämä asiat, mutta silti tiedon muuttaminen omaksi tavaksi toimia on niin vaikeaa.

Olen pohtinut, mikä sai minut pysymään vuosia vielä lihavampana kuin nyt, ja yksi syy on ollut halu laihtua nopeasti. Jatkuvasti lehdissä esitetään ”sankaritarinoita”, kuinka joku on nopeasti laihtunut noudattamalla milloin mitäkin dieettiä. Tietenkin itsekin toivoin laihtuvani nopeasti, ja tein milloin mitäkin kokeiluja, joiden lopputuloksena vain paino lopulta nousi.

Oli katkeraa huomata, että minun pitää hyväksyä laihtumisen hitaus.

Toinen ongelma oli, että suhtauduin ahmimiseeni niin tuomitsevasti. Sen sijaan, että olisin ajatellut ahmimisen hetkellisenä mielen pillastumisena, mikä olisi rauhoittunut lempeästi suhtautumalla, vaadin tiukkaa laihduttamista seuraavalla aterialla.

Pahimmillaan oli nopeaa jojoilua, jolloin yhtenä päivänä ahmin ja seuraavana päivänä koetin vähentää rajusti syömääni määrää. Joka taas teki nälkäiseksi, ja sai ahmimaan. Nykyään jos ahmin, niin syön silti seuraavalla aterialla, jotta elimistö saisi tarvitsemansa ravintoaineet. Kyllähän se ärsyttää, kun olo on liian täysinäinen, mutta toisaalta se saa kyllä vähentämään jatkossa ahmimista.

Nykyään ahmin entistä harvemmin ja määrät ovat pienempiä. Ennen jäätelöpaketin lisäksi saattoi mennä paketillinen keksejä ja levy suklaata muusta puhumattakaan, mutta nykyään pelkkä jäätelöpaketti riittää. Joskus jäätelöä jää jopa pakkaseen. Lisäksi ostan vähemmän, ja monasti karkkipurkkiin tulee laitettua se, mitä kerralla en jaksa syödä.

Iso muutos kohdallani on tullut siinä, että en enää ahmi suruun, risomiseen, ahdistukseen, väsymykseen tai vihaan. Edelleen saatan ahmia ihan siksi, että olen sählännyt jotain aterioiden kanssa, ja olen oikeasti nälkäinen.

Syöminen hyvässä seurassa hyvää ruokaa on minulle edelleen nautinto. Joskus huomaan, että se määrä ruokaa, jonka olen tottunut ottamaan lautaselle, on nykyään liikaa. Ehkä olen jo maininnut, että saatan kakkupalasta syödessä huomaa, että sopiva määrä onkin nykyään pienempi, ja saatan muistaa sen seuraavalla kerralla.

Äsken huokaisin rankan viikon jälkeen sohvalla istuen, mutta join vain kylmän alkoholittoman oluen. Ei siis jäätelöä tai muuta sokerimössöä.  Tuntuu hyvälle tällainen muutos, mutta hidastahan tämä on.

 

Se oli silloin

Harvoin kirjoitan novellia, mutta ilmastoraportti innoitti seuraavaan harjoitelmaan.

Kuuntelin nuotion vaimea räsähtelyä ja katselin tyyntä veden pintaa, jonka rikkoi vain tempoileva koho. Kiskaisin siiman vedestä, ja koukussa oli kiinni ponteva hauki. Napautin kalikalla, ja hetken sätkimisen jälkeen sekin rauhoittui muiden joukkoon

Kaislikosta kuului kahinaa ja pienen tytön ääni tohkeissaan selittämässä ”Täällä on nuotio, kysytään saadaanko tulla”. Nuori nainen koetti toppuutella, mutta huikkasin, että kyllä tähän mahtuu. Oli lauha lokakuun alkuilta, mutta koska tahansa saattoi sakea lumipyry alkaa.

Laitoin saaliini kypsymään, ja näin nälkäiset ilmeet. Ehdin tarkastella tulijoita viipyvässä valossa. Pienen tytön toisessa jalassa oli lämpimän näköinen saapas, toisessa oli rantasandaali ja rääsyjä. Molemmat olisivat tarvinneet suihkun sekä puhtaita ja ehjiä vaatteita. Tarjosin ensin paistunutta kalaa, joka tuntui maistuvan, ja kaivoin vielä tuhkan kätkössä kypsyneitä perunoita.

”Aikoinaan perunaa pidettiin lihottavana” sanoin mietteissäni.

”Samoin leipää ja riisiä” nainen jatkoi.

”Mitä on riisi?” pieni tyttö kysyi.

”Ennen Suurta Sulamista tuotiin kaukaisista maista ruokaa myös tänne Suomeen kauppoihin. Riisi on vähän kuin ohra, mutta valkoista.”

”Mitä kaupoissa oli?” tyttö jatkoi.

Katsoimme naisen kanssa toisiimme. ”Kaupoissa oli kaikkea. Suklaata, karkkeja, leivoksia, lihaa, hedelmiä ja vihanneksia oli monesta eri maasta. Hedelmä- ja vihannesosastot olivat värikkäitä ja ylitsepursuavia, saattoi poimia niin monenlaista syötävää…”

”Te saitte elää ihanassa maailmassa” tytön ääni nousi. ”Teillä oli kaikkea ihanaa, äiti on ennenkin kertonut. Nykyään on vain ohraa ja papuja, jos niitäkään.”

”Eivät silloin ihmiset nauttineet ruoasta. Eivät ainakaan kaikki. Moni laihdutti.” sanoin hiljaa.

”Miksi he laihduttivat?”

”He kokivat olevansa liian lihavia.”

”Olitteko te kaikki lihavia? Olisi ihana olla lihava, ei tarvitsisi olla nälkäinen.” tyttö tokaisi.

”Lihavana oli kyllä nälkäinen, mutta se oli erilaista. Minäkin olin lihava silloin.”

”Kuinka lihava sinä olit silloin?”

Näytin käsilläni miten iso maha minulla oli ollut, ja pieni tyttö nauroi. Hänen naurustaan kuului, että hän ei uskonut sellaista aikaa olleen. Auringon viimeiset säteet osuivat mereen, joka tyynenä sipaisi Salpausselän rinnettä.

Mietteitä Olet mitä syöt -ohjelmasta

Keskiviikkoiltana esitettiin ensimmäinen osa suomalaisesta sarjasta Olet mitä syöt. Ohjelmassa radiojuontaja Esko Eerikäinen muutti elämäntapojaan Pippa Laukan antamien ohjeiden mukaan. Ohjelman lopuksi puhuttiin 8 kilon painonpudotuksesta kahdeksassa viikossa, mutta torstain lehdessä kerrottiin Eerikäisen laihtuneen jo 14 kiloa.

Tuo kahdeksan kiloa kahdeksassa viikossa on melkoisen iso määrä.  Muistan itse, että painoni pudottua lähes samalla nopeudella viime vuosituhannella kuutosella alkavaksi, niin tunsin oloni tosi oudoksi. Ja nykyinen laihtumiseni taas on turhan hidasta, sillä vajaassa kuudessa vuodessa paino on tippunut reilut kymmenen kiloa yli yhdeksänkymmenestä hipsua vaille kahdeksaankymmeneen.

Toiseksi minua mietitytti se määrä muutoksia, mitä Esko teki lyhyessä ajassa. Näppituntumalta 95 % ruokavalioremontti, limun vaihtaminen vissyyn ja liikunnan aloittaminen muutamassa viikossa tuntui aika hurjalle. Voi olla, että katsojat eivät jaksaisi hidasta muutosten tahtia, ja dramaattisilla muutoksilla saadaan näyttävämpi ohjelma.

Kolmanneksi minua mietitytti Eskon suhtautuminen Pipan ohjeisiin tyyliin ”teen kaiken mitä vaadit”. Jotenkin ajattelisi, että aikuisena ihmisenä saisi päättää mitä muutoksia ja mihin tahtiin on valmis tekemään omassa elämässään. Edelleenkin ajattelen muutoksia oppimisprosessina, joka väistämättä on hidasta, eikä liikaa kannata ahmaista kerralla. Ohjelmahan oli tarkoitettu viihteeksi, mutta en voi olla miettimättä, että kuka oikeasti pitää siitä, että laihduttava laitetaan lapsen asemaan?

Kirjassa Koolla on väliä (2007) todetaan: ”Olet mitä syöt -sarjan [vanhat englanninkieliset] jaksot alkavat aina ravitsemusterapeutin tekemällä keittiötarkastuksella, joka poikkeuksetta johtaa kovasanaiseen läksytykseen ja topakkaan, vaikkakin korostetun huumoripitoiseen neuvontaan. Osallistujat esitetään tottelemattomina lapsina, jotka tarvitsevat opetuksen. Jakson lopussa, kun laihduttajan uusi ulkomuoto paljastetaan, terapeutti kohtelee laihduttajaa miltei vertaisenaan, ihastelee ääneen laihduttajan ulkonäköä ja jutustelee tälle toverillisesti.” (s.175) .

Liikuntaa korostettiin tässäkin ohjelmassa, mutta oikeasti harva lihava jaksaa aloittaa niin massiivista liikuntaa, että sillä olisi oikeasti merkitystä painon pudotuksen kannalta. Ruokailutottumusten ja sitä kautta ruokavalion hidas ja sitkeä muutos on mielestä oleellisinta.

Toivottavasti kaikki menee hyvin, ja Eskon paino pysyy siinä mihin hän saa sen putoamaan. Julkisuudessa on ollut vuosikymmenten aikana valitettavasti myös niitä henkilöitä, jotka ovat nopeasti laihtuneet, ja kohta lihoneet takaisin.

Tietoisuudesta mieltymykseksi

Olen leikkinyt ajatuksella, että tapojen muutos on kuin uuden takin ostaminen. Vaiheet voisivat olla

  • Huomaa, että vanha takki ei enää kelpaa.
  • Hyväksyy, että pitää ostaa uusi takki.
  • Kokeilee ja etsii itselleen sopivaa takkia.
  • Tekee päätöksen, että juuri tämä on hyvä takki minulle.
  • Kokee mielihyvää uudesta takistaan.
  • Käyttää uutta takkia.

Näin kun ajattelee, niin monet meille tyrkytetyt muutokset ovat ongelmallisia, sillä yritetään tehdä liian monta asiaa kerralla. Jos ihminen on vuosia pitänyt makeasta, niin kyllä se kestää tajuta, että elämässä on muitakin nautintoja kuin makean ahmiminen.

Monet muutokset pitäisi tehdä ”sovittamatta”, eikä ole ihme, että palataan äkkiä vanhoihin tapoihin. Vaatekauppavertauksena on ahdistavaa ajatella myyjää, joka väittää jonkin täysin kamalan vaatteen sopivan.

Toisaalta myönnän, että lihavuus muodostuu monesta erilaisesta tavasta, ja jokaisen niiden muuttaminen hitaasti vie runsaasti aikaa. Mutta mihin tässä on kiire, valmiissa maailmassa?

Kirja Rouva Oraakkeli

Intouduin lukemaan Margeret Atwoodin kirjan Rouva Oraakkeli, josta Johanna Lahikainen oli kirjoittanut kirjaan Koolla on väliä. Viitatessani Rouva Orakkeliin käytän lyhennettä RO, ja viitatessani Lahikaisen artikkeliin käytän lyhennettä KV.

Alun perin Atwood kirjoitti Rouva Oraakkelin vuonna 1976, mutta se painettiin suomeksi vasta 1993.  Atwood kirjoittanut myös muun muassa kirjan Orjattaresi, jonka sarjaversio esitettiin kesällä nimellä Handmaids’ Tail.

Kirja Rouva Oraakkeli on mukavaa luettavaa, varsinkin kun siihen on ympätty pätkiä kevyistä kioskiromaaneista. Toisaalta makean pinnan alla on aika kitkerääkin kommentointia lihavuuteen suhtautumisesta. Kirjan päähenkilö Joan Foster kirjoittaa kioskiromaanien lisäksi kuuluisuuteen nousevan kirjan Rouva Oraakkeli.

Kirjan Joania seurataan herkän lapsen ankeasta lapsuudesta mielikuvitusrikkaaseen aikuisuuteen. Lapsena Joan on lihava, joka kapinoi äitiään vastaan syömällä.

Söi siihen aikaan jo jatkuvasti, sitkeästi ja itsepintaisesti kaiken minkä sain suuhuni. Sota minun ja äidin välillä oli jo toden teolla käynnissä; kiistanalainen alue oli minun vartaloni. Vaistosin sen hämärästi, vaikken ollutkaan täysin varma; joka tapauksessa aina kun äiti jätti tyynylleni dieettikirjasia, lupasi lahjukseksi pukuja, jos laihduttaisin itseni niin, että mahtuisin niihin []. Aina kun äiti huomautti purevasti koostani, vetosi terveyteeni (kuolisin sydänkohtaukseen, saisin verenpainetaudin), lähetti minut asiantuntijoiden luo, jotka määräsivät minulle pillereitä, minä taas ahmin yhden Mars-tangon tai kaksinkertaisen määrän ranskanperunoita. Paisuin hellittämättä äidin silmien edessä, kohosin kuin taikina” (s. 80-81 RO).

Enimmillään Joan painaa yli sata kiloa, mutta saadakseen perintörahoja hänen pitää laihtua 45,5 kg. Joan onnistuu tässä, ja maailma muuttuu taas.

Lihavuus olisi eristänyt, suojannut kuin kotelo. Se olisi myös ollut valeasu. Olisin uudestaan voinut olla pelkkä katsoja eikä minulta olisi odotettu liikoja. Ilman näkymättömäksi tekevää valaanrasvataikaviittaani tunsin olevani alaston ja karsittu, ikään kuin päältäni olisi puuttunut jokin oleellinen peite.” (s. 165 RO).

Joan tutustuu hoikkana ollessaan Arthuriin, ja pelkää koko ajan, että hän paljastuu entiseksi lihavaksi.

Entisen vartaloni ääriviivat ympäröivät minua yhä kuin sumu, kuin aavekuu, kuin lentävästä Dumbo-norsusta otettu kuva, joka olisi asetettu oman kuvani päälle. Olisin halunnut unohtaa menneen, mutta se kieltäytyi unohtamasta minua” (s. 256 RO)

Olen samaa mieltä Lahikaisen kanssa, että ”Laiha ruumis ei välttämättä tee onnelliseksi eikä lihava ruumis onnettomaksi. Elämä ei muutu kuin taikaiskusta paremmaksi, kun ruumis vihdoin täyttää yhteiskunnan normit.” (s. 128 KV)

Joan on sama ihminen laihana ja lihavana, mutta laihana häntä pidetään arvokkaampana ja hän kelpaa muille. Tämä kohtelu ei kuitenkaan kerro mitään hänestä, ainoastaan yhteiskunnan vääristyneistä arvoista.” (s. 128 KV)

Koen että Rouva Oraakkelissa annetaan oikeat ja todelliset sanat omillekin kokemuksilleni lihavana olemisesta. Toisaalta Koolla on väliä pohtii lihavuutta monelta eri taholta. Suosittelen lukemaan molemmat!

Lihavuuteen suhtautumisesta

Huomasin kehuttavan kirjaa Koolla on väliä (2007), jossa pohditaan monen eri kirjoittajan voimin lihavuutta ja siihen suhtautumista. Kirjan ovat toimittaneet Katariina Kyrölä ja Hannele Harjunen.

Lukiessa moneen kertaan nyökyttelin ja lisäsin liimalapun toisensa viereen. Ihastuin itse sen verran kirjaan, että tilasin oman kappaleeni antikvaari.fi -palvelusta. Näppärä palvelu, sillä maksoin tiistaina ja torstaina kirja tuli postitse.

Kirjassa oli myös Painonvartijoista, jotka toimivat Suomessa vuoteen 2010 asti. Viime vuosituhannella minä kävin kokeilemassa heidän menetelmäänsä, mutta minut se sai lihomaan.

Oli aika hämmentävää lukea Painonvartijoiden perustajan Jean Nidechin mielipide, että hän koki olevansa koossa 44 liian lihava ja epätoivoinen.

”Menestystarinoiden mukaan naiseksi tullaan laihduttamalla, tai sitten laihduttamalla ’sisäinen’ nainen pääsee esiin uudella tavalla. Todistuksena tästä muutoksesta toimivat miesten myönteiset huomionosoitukset ja uusista vartalonmyötäisistä vaatteista saatu nautinto.” (s. 99)

On niin surullista ajatella, että ihmisarvo olisi kiloista kiinni, on sitä rasvakudosta mikä määrä tahansa. On todella surullista ja huonoa käytöstä, jos lihavaa ihmistä kohdellaan muulla tavalla kuin laihaa.

Ihmisoikeuksien julistus on kirjoitettu jo 1948, ja sen 23:s artikla kertoo ”Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä”. Silti olen kuullut väitettävän, että naisen painoindeksin noustessa palkka laskee.

Minusta sopivista vaatteista puhuminen on lähinnä surkuhupaisaa, sillä tällainen 157-senttinen, mahakas, povekas ja kapealanteinen on kyllä kaukana vaateteollisuuden suosimasta koosta. Ihan sama, miten laihduttaisin, niin silti housut kiristävät vyötäröltä ja lepattavat lantiolta, ja valmisjakut kiristävä rinnan kohdalta. Toki hämmentyneenä olen huomannut, että saan itselleni suoraan istuvia farmarihousuja, onneksi.

Lauantaina oli mielenkiintoinen juttu Ylen sivuilla terveysterrorismista, jota sanaa käytti terveyspsykologian dosentti Sanna Sinikallio. Fiksusti hän toteaa elämäntapojen muutokseen tarvittavan

  • tietoa
  • sisäistä halua
  • tilaisuutta
  • tukea läheisiltä

Samaisessa jutussa kerrottiin himoliikkujasta, joka ei ymmärrä lihavia ihmisiä. Myös torstaisessa Helsingin sanomissa oli laihduttamisesta juttu, jonka jäljessä keskustelu taas velloi tutuin kommentein. Luin ensimmäisen ja asiantuntijoita kritisoivan kommentin, ja totesin sen riittävän minulle.

Väännetään taas rautalangasta: lihavaksi lihoo, jos kuvittelee, että pitää olla median hoikkuusihanteiden mukainen. Sen jälkeen alkaa noudattaa jotain typerää dieettiä, laihtuu ehkä kaksi kiloa ja lihoo viisi kiloa. Kun tämän toistaa riittävän monta kertaa, onkin yllättäen kolmekymmentä kiloa painavampi kuin alussa.

Lihava pelkää laihduttamista siksi, että on liian monta kertaa pettynyt ja lihonut entistä isommaksi.

Lisäksi laihoissa on paljon niitä, jotka stressaantuessaan vähentävät syömistä, mutta monelle lihavalle makea ja rasvainen alkaa maistua stressaantuessa. Joten laiha laihtuu vaikka millä ”kikka kutosella” kunhan vähän stressaantuu, mutta lihavan täytyy todella tarkkaan miettiä, mitä kannattaa tehdä.

Välillä ihmettelen sitä intohimoa puhua ja kommentoida laihduttamista. Miksei samalla innokkuudella ole mediassa juttuja tupakoinnin lopettamisesta tai alkoholin käytön vähentämisestä. Lisäksi hämmentää, miksi ihmiset, joilla ei ole ongelmaa, ovat niin kärkkäästi kertomassa, mikä on oikea tapa.

ps. Pieni askel monelle, mutta minulle iso oli saada linkkisivusto näkyville lauantaina. Haaveeni on, että saan siihen pikkuhiljaa näkyville Codeacademyssä oppimaani.  

ps2. Tänä aamuna tuli pieni yllätys vaa’alla eli muutos oli 0 kiloa. Yleensä olen lihonnut tai laihtunut, mutta nyt vertailukelpoinen painoni oli 100 g tarkkuudella sama kuin kuukausi sitten, eli 79,7 kg. 

Suhtautumisesta sokerimössöihin

En oikein keksinyt parempaa sanaa kuin ”sokerimössö”, jolla tarkoitan sokeripitoisia tuotteita kuten limonadit, makeiset, leivonnaiset ja jäätelöt. Kaikissa niissä on merkittävänä ainesosana sokeri.

Ajattelen nyt, että on olemassa kolmenlaista suhtautumista näihin tuotteisiin

  • kielteinen
  • paheksuva
  • surullinen

Perinteisesti dieeteissä suhtaudutaan todella kielteisesti sokerimössöhin, ja ajatus oli, että kun on aloittanut dieetin, niin sen jälkeen ei koskaan enää syö sokerimössöjä. Muistan myös, miten aikoinaan ennen dieetin aloitusta ahmin etukäteen, ”kun en enää ikinä syö”.

Pöh. Eihän se niin mennyt. Jos dieettini oli todella tiukka, niin herkästi nälkäisenä jäätelö ja makeiset alkoivat maistua turhan hyville. Kyllähän niistä nopeasti sai energiaa, mutta ei sitten mitään muita ravintoaineita.

Kannattaa myös huomata, että kielletty hedelmä kiinnostaa. Joten jos kieltää kokonaan sokerimössöt, niin se tekee niistä entistä kiinnostavammat. Tarina ikivanhasta Valitut Palat -lehdestä, kertoo miten maanviljelijän piti saada syötettyä homeista heinää lehmille. Tehokkainta oli laittaa nämä pahanmakuiset heinät aidan taakse niin, että lehmät juuri ylettyivät heinään. Ehkä lehmät kestävät homeisen heinän, mutta eihän se terveelliseltä kuulosta. Arvelen vain sama tapahtuvan meille, jos yritämme estää itseämme syömästä sokerimössöjä., jolloin niistä tulee entistä houkuttelevampia.

Toinen tapa suhtautua sokerimössöihin on paheksuva. Onhan se askel eteenpäin, että ymmärretään muuttumisen hitaus. Silti syödessä omantunto kolkuttaa, kuinka paljon tässä on energiaa ja kuinka tämä nyt hidastaa laihtumista. Ja jos ei itse soimaa itseään, niin kanssakulkijat vievät ilon sokerimössön nauttimisesta kauhistelemalla.

Ei yksi pulla tai marenki maailmaa kaada. Lisäksi hyvin harva on sillä lihonut, mitä julkisesti syö. Tunteiden tukahduttaminen ”salaa” syömällä on se, millä uskon oikeasti lihavien lihoneen. Silloin yksi alle desilitran annos lounasjälkiruokaa ei riitä mihinkään, vaan esimerkiksi minä olen ahminut parisen kiloa sokerimössöä muutaman tunnin sisällä ja pahimmillaan useana päivänä viikossa. Huokaus.

Kolmas tapa suhtautua sokerimössöihin alkoi jo kuvastua edellisestä kappaleesta. On valtavan surullista, että ihminen syö sokerimössöä tukahduttaakseen tunteensa. Lisäksi on niin paljon hyvää ja terveellistä ruokaa, niin miksi syödä sellaista, mikä vain väsyttää ja tekee pahimmillaan ikävän olon..

Ennen kaikkea maailmassa on ainakin ziljardi kiinnostavampaa tapaa viettää vapaa-aikaansa kuin sokerihumalassa. Juuri hiljattain löysin Codeacademyn. Olen osannut perusteet html:stä ja css:stä, joilla nettisivuja voi tehdä, mutta nyt olen paitsi kerrannut myös oppinut uusia asioita.

Hyvä tavan suhtauta makeaan olen nähnyt jakaessani työhuoneen Tiinan kanssa. Hän pysyi normaalipainoisena, vaikka vähän väliä näin hänen työpöydällään milloin mitäkin herkkua. Ensinnäkään hän ei syönyt paljoa kerralla, sillä sama suklaalevy oli pitkään näkyvillä. Toisekseen hän ei kertomansa mukaan pystynyt syömään makeaa nälkäänsä, vaan tarvitsi silloin kunnon ruokaa.

Jotain samaa kannattaa meidän muidenkin tavoitella. Tärkeintä on syödä riittävästi kunnollista ruokaa ja makeaa vain harvakseltaan, mutta pystypäisenä ja hyvällä omatunnolla.

Iloista liikuntaa

Olipas mukava artikkeli hiljattain Ylen sivulla, missä kerrottiin pluskokoisten naisten liikuntaryhmästä.

Ensinnäkin koko artikkeli oikein huokui iloa ja liikunnan riemua. Monasti terveysnäkökulmaan painottuvissa artikkeleissa on sellainen ahdistava tunnelma, joissa oikein kokee oppimestarin heristelevän sormea meille maan matosille.

Toiseksi minua riemastutti sana ”pluskokoinen”. Toki lihava on aivan asiallinen termi, eikä sitäkään artikkelissa vierastettu. Pluskoko kuulostaa positiiviselta, siltä että ihminen hyväksyy itsensä nyt tällaisena kuin on, mutta on valmis tekemään pienen askeleen terveempään suuntaan.