Uudet uimalasit

Viime keväänä oli Helsingin Sanomissa juttu ns. mökkirinnasta eli uintityylistä pää veden pinnalla. Tunnistin oman tyylini, ja kesällä jopa ostin uimalasit. Ostin ensimmäiset käteen osuneet, mutta jos olisin tehnyt virheostoksen, niin montaa euroa ei olisi mennyt hukkaan.

Keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran tänä syksynä uimahallissa uimassa, ja otin uimalasit käyttöön. Vähän sähläilin uimalasien paikoilleen laittamisen kanssa, sillä ponihännän yli taakse oli inhottava venyttää nauhaa. Sinänsä lasit istuivat hyvin, eikä vettä todellakaan tullut silmiin.

Täytyy myöntää, että on paljon helpompi painaa pää veteen, jos käyttää uimalaseja. Voi olla, että pystyin liukumaan potkujen jälkeen vähän pitempään, mutta mitään merkittävää eroa en huomannut. Voin kyllä ajatella käyttäväni uimalaseja jatkossakin, ei se niin vaikeaa ollut.

Toisaalta kun nyt aloitin tekniikkani korjaamisen, ja tuossa artikkelissa oli vielä kaksi muuta tapaa parantaa uintitekniikkaa, niin onhan tässä vielä tekemistä. Potkujen alussa pitää koukistaa nilkkoja, ja liukujen voisi antaa pidentyä.

Uin ensin kolmesataa metriä, kävin istumassa poreissa ja uin vielä sata metriä. Taas huomaan puolustelevani, että eihän tämä nyt niin pitkä matka ole, mutta minulle aivan riittävä alkuun. Tämä matka meni kevyesti, eikä aiheuttanut seuraavana päivänä mitään kipuja.

Viime keväänä uin tämän verran, joten kunto on pysynyt kokolailla samana tämän kesän. Tästä on helppo jatkaa.

Huomaan myös, että kaikenlaista liikuntaan liittyvää tarviketta olen hankkinut tänä kesänä. Matkamittari, uimalasit, aktiivisuusranneke ja steppilauta osaltaan tekevät liikunnasta kiinnostavampaa tai miellyttävämpää.

Suoliston tulkinnat

Ajatusleikkini pohjautuu kahteen asiaan. Ensinnäkin, että suolistolla on saman verran älykkyyttä kuin koiralla. Toiseksi että suolisto on aina varautumassa nälkäkausiin ja pelkäämässä nälänhätää.

Tässä postauksessa tarkoitan keitaalla paikkaa, jossa on riittävästi ruokaa ja juomaa sen asukkaalle, joten suoliston ei tarvitse pelätä nälänhätää ja se voisi rauhoittua.

Laihtumista varten suolisto pitäisi saada vakuutettua, että kaikki on hyvin. Suolisto ei näe, ei kuule eikä osaa lukea. Toisaalta suolisto varmasti tekee omat päätelmänsä sisään tulevasta ruoasta, ja varmasti päätelmät pohjautuvat puutteenalaisten vuosituhansien kokemuksiin. Voin kuvitella, että suolisto tutkii millaisia määriä mitäkin ruoka-ainetta tulee käsiteltäväksi ja miten usein.

On helppoa kuvitella, että nälkäkauden lähestyessä ruokamäärä vähenee rajusti. Se on laihduttajan kannalta ikävä tilanne, koska järki käskee laihduttamaan, mutta suolisto tulkitsee tilanteen nälänhätänä, ja silloin pitää saada ruokaa kaikin keinoin.

Nälän iskiessä varmaankin ruokalajien määrä vähenee, ja lopulta syödään heti se, mitä löydetään. Monikin laihduttaja on päässyt kokemaan, miten yllättävän hyvälle täysi roskaruoka maistuu, kunhan ensin on kunnolla nälkäinen.

Laihduttaessa suolistolle ei voi näyttää ”rätinkiä” eli laskelmaa eikä suolisto myöskään usko puhetta. Monasti kuvitellaan, että kun ihminen tajuaa järjellään jotain, niin samassa hetkessä hän kykenisi muuttamaan toimintaansa. Minusta muuttuminen on oppimisprosessi, jossa ajoittain tehdään virheitä ja välillä otetaan askel taaksepäin, ennen kuin päästään kaksi askelta eteenpäin.

Joskus jopa mietin, että kaikenlaiset ”kikka kutoset”, mitä meille laihtumista haaveileville tyrkytetään, onnistuvat vain niiden kohdalla, jotka lopettavat syömisen stressiaikoina. Jos taas on tätä minun tyyppiäni, joille sokeri ja rasva alkavat nimenomaan maistua hankalina aikoina, niin ihan turha yrittää laihtua millään pikakonstilla.

Enkä edes usko, että mikään ruokaan liittyvä pohdinta tekisi ihmiselle hyvää. Voin kuvitella, että nälänhädässä ihmiset miettivät tarkkaan syömisiään, mikä taas saattaisi olla viesti suolistolle valpastua tarkkailemaan tilannetta.

Jos näin ajattelee suolistonsa toimintaa, alkaa tuntua parhaimmalta monipuolinen, maukas ja säännöllinen syöminen. Silloin suoliston voi kuvitella saapuneen keitaalle, eikä ole enää tarvetta ahmia.

Luulen, että meissä laihduttajissa on paljon niitä, jotka eivät uskalla syödä säännöllisesti. Ajatellaan, että jos syö vain muutaman kerran päivässä, niin vain muutaman kerran joutuu hallitsemaan mielihalujaan.

Saatetaan myös ajatella, että aterioitaessa viisi kertaa päivässä syödään enemmän kuin jos aterioitaessa kaksi kertaa päivässä. Olen omalla kohdallani huomannut, että jos ateriavälini venyy liian pitkäksi, niin rasvainen ruoka alkaa maistua turhan hyvälle.

Minulle sopii se, että syön viisi kertaa päivässä, ja se tuntuu vähentävän ruokahaluani. Suolistoni saa kuvitella olevansa keitaalla.

Kesällä pyöräilin 414 km

Tänään matkamittarini näytti 414 km, jonka olen pyöräillyt kaikkiaan tähän mennessä. Se on ihan mukava määrä, varsinkin kun toukokuussa en edes uskaltanut haaveilla mistään kilometrimääristä. Pyöräily on vain mukavaa puuhaa, ja sitä tulee joskus tehtyä ihan huomaamattaan.

Hiljattain Ylen sivuilla nostettiin esiin, että vaikkapa neulomalla voi aktiivisuusmittari näyttää todellisuutta suurempaa lukemaa. Minulla kävi toisin päin, sillä parinkymmenen kilometrin pyöräily väitti sen olevan vain 11 % päivän aktiivisuustavoitteesta. Neuloessa ranne liikkuu, mutta pyöräillessä ei niinkään, joten ilman sykkeen seurantaa aktiivisuus jää vähäiseksi.

Myönnän, että käyttöohje jäi lukematta perusteellisesti. Lähetin yrityksen hämmentyneen viestin, ja sieltä kehotettiin seuraavalla kerralla napsauttamaan ”Harjoittelu” lenkille lähtiessä.

Eilen oli mittari lopultakin päällä, pyöräilin taas parikymmentä kilometriä ja sain 193 % päivän aktiivisuustavoitteesta. Tai oikeastaan 55-kiloinen henkilö saavutti tämän, mutta en tiedä olisiko tavoite ylitetty vielä korkeammalta oikealla elopainollani.

Se mikä hieman kummastuttaa, on aktiivisuusmittarin ja Pyöräilyn ja kävelyn reittioppaiden ilmoittamien kalorinkulutuksien ero. Aktiivisuusmittari väitti, että paluumatkalla kulutin 375 kcal, muta Pyöräilyn ja kävelyn reittioppaan mukaan vain 237 kcal.

Painoni on hieman tippunut, ja olisi ihanaa väittää sen johtuvan pyöräilystä.  Mielestäni eniten on kuitenkin vaikuttanut ruokahaluni väheneminen, koska olen syönyt säännöllisesti kunnollista ruokaa. Olen mielestäni joskus nähnyt väitettävän, että kilon painonpudotusta varten pitäisi pyöräillä 240 km.

Tänään arvellaan olevan viimeinen lämmin päivä, jonka jälkeen intoni pyöräillä romahtanee, mutta mukava kun sain pyöräiltyä näin paljon. Nyt vielä pitää muistaa käyttää pyörä kunnon huollossa, niin ensi keväänä ei tarvitse kuin pyyhkiä satulasta pölyt ja taas pääsee pyöräilemään.

Syö vähemmän, osta vähemmän

Tässä on kuva hiljattain nauttimastani iltapäiväkahvista. Tällä kertaa teki mieli syödä tuore viikuna, pikkaisen suippopaprikaa, muutama lehti sitruunamelissaa sekä muutama pinjansiemen maitokahvin kera.

Alla olevassa kuvassa on iltapäiväkahvini kesällä 2017: ”muutama herneenpalko, kaksi tuoretta aprikoosia ja tummia rypäleitä sekä tietysti kahvia ja paljon maitoa”

Näiden kahden eri iltapäiväkahvin nauttimisajankohdat olivat reilun vuoden välein. Energiamäärät tuskin poikkeavat mitenkään merkittävästi, mutta olen ollut huomaavinani, että nykyään pienempi määrä ruokaa riittää.

Koska syön vähemmän, niin jääkaappi tyhjenee hitaammin.

Syöminen ja ostaminen ovat minulle erillisiä prosesseja, mikä voi kuulostaa kummalliselta. Ostan ajattelematta mitä aion syödä, ja nyt kun syön vähemmän, niin jääkaappiin on ajoittain jäänyt turhan paljon ruokaa.

Valmiiden ruokien pakastaminen on toki auttanut siihen, että ruoka ei ole turhaan päässyt pilaantumaan. Lisäksi monet käyttämistäni kasviksista kestävät pitkään. Porkkana tai lanttu ei onneksi pilaannu muutamassa viikossa, mutta muutama parsakaalin haara on kellastunut sen verran, että olen harmitellen laittanut sen biojätteisiin.

Ostamisen vähentäminen on taas yksi esimerkki siitä, mitä kaikkea pitää oppia matkalla hoikkuuteen. Edelleenkin kummastelen niitä kitudieettejä, joilla saattaa laihtua hetkeksi, mutta tuskin oppii elämään uudella tavalla. Kukaan ei kuvittele oppivansa viittätuhatta ranskan sanaa viikossa, mutta jostain syystä ihmiset kuvittelevat oppivansa kaiken tarpeellisen hoikkuudesta vain tottelemalla ohjeita alakoululaisen tavoin.

Aikoinaan käytettiin sanontaa ”suu säkkiä myöten”, jolla tarkoitettiin, että tiukkoina aikoina piti kulutusta vähentää. Nyt ehkä minun pitäisi todeta, että ”ostoskassi suuta myöten” eli minun pitää vähentää ostamista koska syön vähemmän.

Onnistunkohan?

Kaaviossa punainen viiva tarkoittaa tätä vuotta, viime vuosi on oranssi ja punnitusten aloitusvuosi näkyy harmaana. Punnitsen siis itseni kuukausittain, ja vertaan eri vuosien painoja keskenään.

Jos tätä kaaviota vertaa vuoden 2017 elokuun kaavioon, niin värien vaihtumien voi hämmentää, sillä myös viime vuoden kaaviossa merkitsin kuluvan vuoden punaisella.

Olen tyytyväinen, että painoni oli eilen aamuna 79,1 kg, ja kun lisäsin siihen 0,6 kg sain vertailukelpoisen painon 79,7 kg. Tämä on kolmas kerta tällä vuosikymmenellä, että painoni alkaa luvulla 7. Tässä kuvassa näkyy muutos vuoden 2013 alusta saakka. On hyvä, että isoja takapakkeja ei ole ollut, mutta monasti olisin kyllä toivonut nopeampaa muutosta.

Pikku lisäyksenä vielä, että nyt pyörän matkamittari näyttää lukemaa 375 km koko kesältä. Tavoitteeni tälle kesälle oli 300 km, ja nyt olen sen ylittänyt. Voi olla, että kilometrejä ei paljoa tule enää tämän päälle.

Mainio kirja

Luin Eevi Minkkisen kirjan Ole itsellesi armollinen (2018), ja pidin kovasti tästä lempeästä, viisaasta ja armollisesta kirjasta.

Kirjoittaja itse on kärsinyt syömishäiriöstä sekä suorittanut yli terveellistä elämää, mutta kirjalla on paljon annettavaa myös muunlaisista riippuvuuksista kärsiville. Monelle meistä lihavalle tyypillinen käytös on lohtusyöminen, ja kirjassa avataan uusia näkökulmia tähän asiaa.

On hyvä todeta, että riippuvuus on itselääkintää, ja että se on ollut selviytymiskeino, mutta nyt pitää löytää uusia tapoja toimia. Kirjassa tuodaan esiin hyväksymisterapia, jossa ensin on hyväksyttävä täysin se missä nyt on JA lisäksi ottaa pieni askel kohti omien arvojen mukaista toimintaa.  Tärkeää on kokea itsensä hyväksytyksi.

Ajattelen itse lihavuudesta toipumista oppimisena, ja tiedän, että rennossa ja hyväksyvässä ilmapiirissä oppii parhaiten.

Omien tunteiden tunnistaminen ja hyväksyminen ovat osa tunnetaitoja, mikä vähentää  tarvetta riippuvuuteen ja lisää sisäisen turvallisuuden tunnetta. Omien tunteiden tiedostaminen on hidas tie, mutta kiirettähän ei ole.

Pidin myös kirjassa esitetystä tarvehierarkiasta (s. 147)

  1. Turvallisuus
  2. Vaihtelu
  3. Osallistuminen
  4. Rakkaus ja yhteys
  5. Kasvu
  6. Merkityksellisyys

Minusta on mainiota laittaa heti turvallisuuden tarpeen jälkeen vaihtelun tarve, ja näinhän se elämässä menee. Nautimme siitä, että on ruokaa pöydässä ja lämmin koti, mutta on myös miellyttävää ajoittain vaihtaa ne hetkeksi kesämökin askeettisuuteen.

Pidän rennon hauskasta ja lämpimästä tyylistä, jolla kirja on kirjoitettu. Kirjassa on myös lukuisia harjoituksia selkeyttämään ja syventämään omia ajatuksia. Arvelen jopa, että tämä kirja saattaa auttaa esimerkiksi ahmimisesta kärsivää enemmän kuin varsinaisesti ahmimiseen keskittyvä kirja.

Karkkipurkkini

Tässä kuvassa on karkkipurkkini tämänhetkinen sisältö. Pari välipalakeksiä, joita lähikauppa lahjoitti asiakkailleen sekä virolaisia karkkeja, mitkä taisin laittaa purkkiin elokuussa.

Suklaalevyn taisin ostaa heinäkuussa, mutta joka tapauksessa sitä on nakerreltu hissukseen, ja vieläkin on pari riviä jäljellä. Pyykkipoika sulkee pussillisen jumborusinoita, jotka ostin ehkä viikko sitten.

Minusta on mukavaa, että kotona on karkkipurkki, jossa tiedän olevan jotain hyvää. Monasti on tapahtunut, että olen kotimatkalla ajatellut ensin meneväni kauppaan, mutta sitten olenkin muistanut karkkipurkkini, ja kauppareissu on jäänyt väliin.

Olen joskus miettinyt niitä ohjelmia, joissa ihmisten ruokavaliota laitetaan kuntoon ja käydään heittämässä kaikki roskaruoka pois keittiöstä. Ollessani lihavimmillani minulta ei olisi löytynyt mitään ylimääräistä, sillä ahmin kaiken heti ja vain tylsimmät mahdolliset perusrusinat säilyivät hetken.

En olisi uskonut viisi vuotta sitten, että tällainen on mahdollista, mutta pikku hiljaa siedättymällä tämä on onnistunut, ja olen hyvin tyytyväinen.

Vielä tarinaa dieeteistä

Dieeteillä tarkoitan niitä lukuisia median tarjoamia ohjeita, joissa gramman ja desilitran tarkkuudella kerrotaan, mitä ruokia ja kuinka paljon laihduttajan pitäisi syödä. Parhaimmillaan dieetti sisältää tasapainoisesti elimistön tarvitsemia ravintoaineita, mutta joskus ole miettinyt ohjeista, että onko näitä vain nopeasti kyhätty kasaan sivuntäytteeksi. Ohjeet on monasti kuvitettu käyttäen kauniita värikuvia ruoasta ja onnellisen näköisiä ihmisiä muodikkaissa vaatteissa.

Olen valitettavasti itsekin joskus näitä kitudieettejä kokeillut, ja jo käytännön ongelmana on, että jää- ja ruokakaapissani on aivan eri ruoka-aineita kuin mitä ohjeessa on. Harvoin jääkaappini on aivan tyhjä, ja toki monet ruoat säilyvät, mutta silti. Vastaavasti välttämättä ei tarvita koko pakettia, jonka takia talouteen kertyy aloitettuja ruokapaketteja.

Tarina dieetistä saattaisi olla: Noudata tätä tiukkaa ruokavaliota, ja tuhoa läskisi. Sen jälkeen elät onnellisena lopun elämääsi.

Mitä enemmän tuota ajatusta miettii, että omassa kehossani olisi jotain ”tuhottavaa”, sitä epämiellyttävämmältä se tuntuu. Kaikki minun kehoni osat ovat tarpeen, enkä todellakaan haluaisi yhtäkkisesti luopua mistään.

Dieeteissä monesti nälkä vain sivuutetaan, ja ajatellaan, että ”itsekurin” avulla nälän voi unohtaa. Edelleenkin tuon esiin, että virallinen lääketiede ei puhu mitään itsekurista laihdutuksen yhteydessä.

Omakohtainen kokemukseni on, että nälkä ja laihtuminen eivät ole yhteydessä. Olen laihtunut palattuani Suomeen vaihto-oppilasvuoden jälkeen, jolloin lapsuudenkodissani söin taas melko terveellisesti, enkä ollut nälkäinen. Näppituntumani on, että syömällä kohtuullisen terveellisesti ja säännöllisesti nälkä pysyy poissa, eivätkä tarpeettomat mielihalut herää. Väitän että syömisissä on jotain pielessä, jos kokee nälkää.

Oudoin osuus dieettitarinassa on se, että noudatettuaan tiukkaa dieettiä ja päästyään tavoitepainoon ihminen osaisi syödä oikeat määrät itselleen sopivaa ruokaa. Asiaa voisi verrata siihen, että jos ihminen harrastaa vimmaisesti uimista, niin tekeekö se hänestä hyvän purjehtijan? Tuskinpa.

Haluan kritisoida myös väitettä, että ainoastaan tavoitepainon saavuttaminen tekisi ihmisen onnelliseksi. Kyllä moni muukin asia auttaa elämään kohtuullisen onnellista elämää kuten työ, terveys ja ystävät.

Teksteissäni  ”Tottelemista vai oppimista?”,  Mitä lihavuus on?” sekä ”Kitudieettien lumo” olen aiemminkin pohtinut dieettien ongelmia. Tällaisena tavallisena laihduttajana suhtaudun nykyäään vieroksuen kitudieetteihin. Pidättäytyminen tiukkaan ja ulkoa säädeltyyn dieettiin on osaltaan saanut minut saanut repsahtamaan pahasti ja sen jälkeen lihomaan.

Ihmiset voivat elää ympäri maailmaa ja syödä hyvinkin erilaisia ruokia, ja silti elää terveinä. Nykyään syön sen mukaan, mitä jääkaapista löytyy ja mikä sattuu huvittamaan, ja painoa on pysynyt poissa. Lisäksi edelleen ajattelen, että laihtuminen on oppimisprosessi.