Suklaa mittana

Seuraavassa kuvasarjassa havainnollistan suklaan avulla, paljonko saisi syödä päivässä, jos painon haluaisi pysyvän 80, 60 tai 55 kilon kohdalla. Lisäksi kuvassa on 16 cl viinilasillisen sekä omenan energia.

Suklaalevy on 250 grammainen, jossa on kahdeksan riviä ja neljä palaa rivissä. Kannattaa huomata, että samaa kotimaista suklaata saa myös 200g levynä. Lisäksi kukaan ei pelkää suklaata syö, mutta tämä onkin vain havainnollistamiseen. Tätä suklaamäärää vastaavalla energialla pysyy 80-kiloisena. Määrään sisältyy 1 kokonainen levy, 5 riviä ja 3 palaa suklaata.

Tällä energiamäärällä pysyy 60-kiloisena, mihin sisältyy 1 kokonainen levy, 2 riviä ja 1 pala suklaata.

Jos haluaisi pysyä 55-kiloisena, niin energiamäärää vastaisi 1 levy, 1 rivi ja 2 palaa suklaata.

Viinilasillisen (16 cl) energiaa pitäisi kuvata itse asiassa 2,5 palalla, mutta nyt se pyöristyy 3 palaan.

Omenan energiasisältö on niin alahainen, että yksi suklaapala kattaa omenan energian.

Jo viime syksynä mietin tätä kuvasarjaa, ja ostin jopa nämä kuvauksissa käyttämäni suklaat jo syyslomaviikolla miniristeilyltä. Mutta siellä ne levyt pyörivät ylähyllyllä, enkä muka millään jaksanut käyttää Exceliä sen verran, että olisin saanut nämä määrät arvioitua, kunnes viime lauantaina sain tehtyä.

Otin nämä kuvat viime lauantaiaamuna, ja sen verran kuvassa on huijausta, että viinin sijaan käytin tarjouksena ostamaani glögiä. Minua ei huvittanut avata viinipulloa aamusta, ja glögi melkein näyttää punaviiniltä.

Jos 80-kiloinen haluaisi hoikistua 60-kiloiseksi, niin jotenkin päivittäinen energian sisäänotto pitäisi saada putoamaan suklaamittana 3 riviä ja 2 palaa. Mistäköhän sen nipistäisi?

 

Kaksi tarinaa, kaksi maailmaa

Arvelen nyt, että on olemassa kaksi tarinaa siitä, miksi ihmiset pysyvät lihavina. Toinen on median ja aina laihana pysyneiden kehittämä. Toinen ja oma tarinani on lihavuuden todellisuuden nähneen.

Median tarina lihavuudesta voisi olla:

Tyhmä lihava ei tajua, että makean ja rasvaisen syönti lihottaa vaan tahallaan herkuttelee itsensä lihavaksi, ja hankkii jopa diabeteksen kiusatakseen veronmaksajia. Eikä lihava edes viitsi liikkua, vaan makaa kuin hylje sohvallaan.

Lihavuutta tutkitaan paljon ja laihtumisesta on saatavissa runsaasti tietoa. Silti lihavat pysyvät lihavina, koska heiltä puuttuu itsekuri ja he ovat tyhmiä. 

Lihavana tarinani on toisenlainen:

Mediassa naisista hyväksytään lähinnä alipainoiset. Elokuvissa normaalipainoiset ja lihavat voidaan syöttää hirviölle, jotta sankari pelastuisi. Juontajiksi ja uutisten lukijoiksi kelpaavat mieluiten alipainoiset ja korkeintaan normaalipainon alarajalla olevat.

Muoti suunnataan vain alipainoisille, ja eniten valinnanvaraa vaatteista on naisilla, jotka ovat normaalipainon alarajalla. Mainosten menestyvät naiset ovat alipainoisia.

Olin nuorena normaalipainoinen ja painoindeksini oli alimmillaan 23 (57 kg ja 157 cm). Koin kuitenkin olevani ”väärän” kokoinen, liian lihava, ja aina vilkuilin dieettiohjeita.

Stressiaikoina aloitin dieettejä, joiden lopputuloksena ahmin, ja paino nousi aloituspainon yläpuolelle. Minua ahdisti lihominen, joten entistä epätoivoisemmin aloitin kitudieetin. Aikansa jaksoin kituuttaa, ja sitten taas ahmin.

Ahmiessa syödään suuri määrä makeaa ja rasvaista ruokaa. Ensin korvasin kitudieetillä saamatta jääneen energian, mutta ahmiminen oli olevinaan myös jonkinlainen stressinhoitokeino. Ahmiminen ei ole mukavaa herkuttelua, vaan ahdistuksen pusertamista ulos syömällä. Lopputuloksena oli oksettava olo, mikä jollain oudolla tavalla viehätti. Oli paha olo sekä aivoissa että mahassa.

Liikunta oli pitkään ajatuksenakin stressaavaa.  Minulle jumppa oli sitä, että on kaksi kierrosta toisten perässä tai sitten eksyksissä kylmässä hämärtyvässä metsässä. Elvistelevät hyväkuntoiset kyllä pärjäsivät jumppatunneilla, mutta monelle meistä jumppatunnit pahimmillaan vaikuttivat vuosikymmeniä kielteisesti omaan suhteeseen liikuntaan.

Tutkimuksista nostetaan esiin tuloksia, joissa tuodaan esiin, miten laihtuminen on yksinkertaista. Näissä tutkimuksissa kaltereiden takana pidetyt koe-eläimet laihtuvat, mutta niillä ei ole mitään tekemistä käytännön kanssa.

Laihtumisesta on loputtomasti juttuja, jotka ovat kauniisti kuvitettuja kasvispitoisilla ruokakuvilla. Näissä taianomaisesti laihdutaan tai kerrotaan, miten on niin helppoa laihtua. Mediassa kuka tahansa voi sanoa tai kirjoittaa mitä tahansa laihtumisesta, mutta kukaan ei ole vastuussa ohjeiden toimivuudesta.

Leikkiminen laihduttamisen kanssa lisää riskiä lihoa merkittävästi, ja aina joku sortuu stressiaikana laihduttamaan, mikä varmasti takaa lihomisen.

Aamulla tätä postausta pohtiessani aloin miettiä, että olisiko lihavien ja laihojen ero siinä, että stressaantuneina laihat eivät pysty syömään mutta lihavat syövät entistä enemmän.

Olen kirjoittanut siitä, että kilttinä lapsena söin lautasen tyhjäksi, ja minulle jopa sanottiin ”syö että jaksat”. Ehkä lautasen tyhjentäminen aiheutti ahdistusta.

Yöpöydälläni on kirja Lauri Nummenmaa: Tunteiden psykologia (2010), ja olen lukenut noin puolet kirjasta. Mielenkiintoinen asia tunteista on, että ne voivat aiheuttaa todella nopeaa toimintaa. Jos näkee käärmeen ruohikolla, niin ajatusta nopeammin loikkaa taaksepäin, jolloin toimii ikään kuin automaattiohjauksella.

Voisin kuvitella, että myös ahdistuneena toimii kuin automaattiohjauksella, ja silloin osa meistä ahdistuneena ahmii.

Taas näitä

Lueskelin sunnuntaina Helsingin Sanomista toimittaja Anna-Stina Nykäsen juttua Lihavuus on luokkakysymys. Pidän Nykäsen tavasta kirjoittaa, ja hihittelin miten hän vertasi kalorimallia teoreettisesti toimivaan fuusiovoimalaan ja laihduttamista tuulella toimimiseen. Jutun perusideana oli, että painonhallinnassa auttaa työpaikkaruokailu, jota työttömät ja eläkeläiset eivät saa.

Kommentteja oli tullut tänään tiistai-iltapäivään mennessä 106 kappaletta, ja huokaisin syvään jo ensimmäistä nimimerkki greybeardin kirjoittamaa mielipidettä lukiessa.

Hänen ajatuksensa oli, että korkeasti koulutetuilla on parempi itsekuri, ja siksi he eivät ole lihavia. Mutta

  • olen itse korkeasti koulutettu
  • olen lihava
  • itsekurilla ei ole tekemistä tämän asian kanssa

Itseni lisäksi tiedän monta korkeasti koulutettua ns. hyväosaista, jotka sattuvat olemaan lihavia. Väitän että kaikki lihavat tietävät, että pitäisi liikkua ja pitäisi syödä vihanneksia ja hedelmiä. Miksi sitten lihava ei laihdu?

On sinänsä mielenkiintoista, että vaikka lihavuus aiheuttaa menoja yhteiskunnalle ja lihavuutta tutkitaan, niin silti tulokset jäävät surkeiksi. Tuntuu että mikään muu ongelma ei ole pysynyt näin pitkään otsikoissa, ja näin laihoin tuloksia. En voi olla miettimättä, että me lihavat olemme kovin hyödyllisiä vaikkapa makeisten valmistajille tai roskaruoan tuottajille.

Nimimerkki Pönkvisti kirjoittaa, miten koen, että liian moni normaalipainoinen ajattelee lihavista: ”Vähän pitää itsekin jaksaa tehdä ja ottaa vastuu omasta terveydestään”.  Ajatus siis on, että lihavat eivät tee mitään laihtuakseen.

Tähän on pakko kirjoittaa, että kyllä, lihavat ovat laihtuneet monin eri tavoin, mutta valitettavasti moni tapa laihtua vain lisää painoa. Laihduttamiseen niin monasti liittyvä painonnousu pelottaa, ja siksi moni lihava nostaa kätensä, eikä edes aloita laihduttamista.  Moni merkittävästi lihava olisi jäänyt vain ylipainoiseksi ilman merkittävää laihdutuskuuria. Parempi kysymys on, että miksi lihavat eivät laihdu pysyvästi.

Väitän, että merkittävä laihtuminen on eri asia kuin laihana pysyminen. Kovin usein arvellaan, että jos joku on pysynyt vaikka vuosikymmeniä laihana, niin samalla tavalla joku toinen laihtuisi. Kuitenkaan kukaan eikä koskaan kehtaisi kirjoittaa lausetta ”minulla ei ole syöpää, koska teen asian x, joten asia x parantaa syövän”. Lihavuuden suhteen näitä lausahduksia tulee aivan liian usein.

Tänä aamuna otin kuvan jäisistä mustaviinimarjoista, jotka laitoin aamupuuron päälle sulamaan. Tuo määrä on 100 g marjoja, ja arvelen useimpina aamuina syöväni tuon verran marjoja.

 

 

Kasviksia lautasilla

Aina puhutaan, että pitäisi syödä riittävästi kasviksia, mikä olisi puolisen kiloa päivässä. Olen joskus jopa punninnut kasviksiani, mitä en kovin usein jaksa tehdä.

Nyt oman uteliaisuuteni takia tein pienen kuvasarjan, mistä näkee, miltä 100, 300 ja 500 grammaa kasviksia näyttää jaettuna viidelle lautaselle. Nuo viisi lautasta voivat edustaa viittä ruokailukertaa päivässä eli aamiainen, lounas, välipala, illallinen ja iltapala.

Ensimmäisessä kuvassa on 100 g kasviksia jaettuna viidelle lautaselle.

Tämä näyttää minusta todella vähäiseltä. Nuo välipalan pari surkeaa salaattiriekaletta vielä korostavat ankeutta. Kolme kirsikkatomaattia, pari senttiä kurkkua ja muutama salaatinlehti ovat yhdessä 100 g.

Seuraavassa kuvassa on 300 g kasviksia.

Tämä on jo lähempänä sitä mitä yleensä syön. Edellisten lisäksi on pikkaisen paprikaa sekä kokonainen porkkana ja pieni omena.

Viimeisessä kuvassa on 500 g kasviksia.

Tuo epämääräinen läjä illallislautasella on uunipunajuurta. Mitään erityistä syytä ei ollut, että kurkku ja paprikaviipale vaihtoivat lautasta, mutta se vain tuntui vain paremmalta.

Ihan noin suurta määrää punajuurta en yleensä syö. Silti tätä kuvasarjaa katsellessa alan vakuuttua, että yleensä päivässä syön yli puoli kiloa kasviksia.

Aamiaisella monasti syön kypsentämättömän porkkanan, kolme kirsikkatomaattia ja pätkän kurkkua sekä runsaasti pakastemarjoja puuron päällä. Lounaalla veikkaisin syöväni parisensataa grammaa kasviksia. Monasti minulla on välipalana jokin pieni hedelmä ja illalliseni saattaa olla lämmintä kasvisruokaa. Joskus unohdan iltapalan, tai se voi olla vain lasi maitoa. Silti päivittäinen kasvisten saanti on varmasti yli puoli kiloa.

Kasvisten kulutusta on minulla nostanut, kun aina joskus ostan jotain oudompaa. Eilen söin loppuun hunajapomelon, joka näyttää jättikokoiselta greipiltä. Kuori on paksu, joten varsinainen hedelmä on vain hieman tavallista greippiä suurempi. Greippiin verrattuna hedelmäliha oli mietoa ja kuivahkoa, ja toissapäivänä käytin osan hunajapomelosta salaattiin.

Kitudieettien lumo

Jäin pohtimaan edellisen postauksen Laihdutuslääkkeet ja ruokahalu jälkeen, että minkä ihmeen takia olen aloittanut jonkun kitudieetin. Näin jälkikäteen katsottuna ne ovat olleet todella tuhoisia painoni kannalta. Kitudieeteillä oppii vain syömään liikaa välittämättä omasta kylläisyyden tunteesta. Lisäksi oma arkikokemukseni on, että merkittävän lihavuuden takana on monasti merkittävä laihtuminen.

Mediassa kyllä hehkutetaan onnistuneita laihdutuksia, mutta lihoneet saavat kyllä ikävää kohtelua. Näin ajateltuna dieetit alkavat tuntua melkoiselta uhkapeliltä. On varmasti jokunen, jotka laihtuvat pysyvästi. Mutta tuntuu, että lähes jokaiselta laihduttajalta katoaa terve tapa syödä, ja sen jälkeen on kuin kuilun reunalla. Koko ajan pitää miettiä mitä syö, ja osa luiskahtaa vielä merkittävästi suurempaan painoon.

Ymmärrän sen osuuden kitudieeteistä, että ne ovat tehokkaita. Ihan varmasti ihminen laihtuu, jos energian saantia rajoitetaan runsaasti. Ongelma on, että elämä pyörii vain laihtumisen ympärillä. Myönnän itsekin tutkineeni erilaisia laihdutuskirjoja kuin ruokien reseptejä, ja todellisten muutosten sijaan aikani kului vinksahtaneita vinkkejä miettiessä. Pahinta on, että mitä enemmän ihmisiä laihduttaa kitudieeteillä, sitä enemmän tulee merkittävästi lihavia.

On niin helppoa sujahtaa siihen maailmaan, jossa on värikkäitä kuvia sekä yksityiskohtaisia ja selkeitä käskyjä. Pahimmillaan maailmankuva ei paljoa poikkea jostain lahkolaisesta, joka kyseenalaistamatta uskoo kaiken mitä ”guru” sanoo.  Puhumattakaan että innokkaasti julistaa juuri oman tapansa autuutta ja oikeutta.

Töihin kävellessä mietin kevyesti postaustani Diabeteksesta parantuminen.  Oli hyytävää tajuta, että miten olin itse keskittynyt kitudieettiin, kun olisi pitänyt suunnannata voimavarani oikeisiin haasteisiin.

Ensinnäkin olen vuosikymmeniä sitten sydänsurun haitatessa merkittävästi opiskelua aloittanut laihduttamisen Painonvartijoissa. Aloittaessa painoin 57 kiloa, ja tavoite oli 55 kiloa, mutta lihoin siellä yli 60-kiloiseksi. Olisi ollut monessa suhteessa paljon parempi, että olisin panostanut opiskeluun, itkenyt suruni ja jättänyt laihduttamisen toiseen ajankohtaan.

Toisen selkeän virheen tein, kun kokeilin yrittämistä. Yrittämisessä ja rahahuolissa olisi ollut ihan riittävästi haastetta, mutta aloitin vielä Vaihedieetin. Mielikuvani on, että paino putosi 75 kilosta jopa 63 kiloon, mutta ei todellakaan pysynyt niin alhaalla. Koko talvi meni siinä laihduttamisessa, aina kolme viikkoa kerrallaan. Lisäksi paino lähti nopeasti nousemaan aina dieettien välissä, koska Vaihedieetillä ei oikeastaan oppinut mitään.

Tiedän omien virheideni perusteella, että haasteellisessa tilanteessa mieluummin on kitudieetillä kuin että aikuismaisesti miettisi, että mitä oikeasti pitäisi tehdä. Niin noloa.

Laihdutuslääkkeet ja ruokahalu

Nyt onneksi myönnetään, että lihavuuden keskeinen ongelma on liian suuri ruokahalu. Tämä kävi ilmi myös Helsingin Sanomien artikkelista  sisätautien erikoislääkäri Kirsti Pietiläisen esitelmästä laihdutuslääkkeistä ja Painonhallintatalosta.

Onhan se hyvä, että nyt on kaksi erilaista lääkettä ruokahalua hillitsemään. Ensimmäisessä lääkkeessä on naltreksonia ja buprionia. ”Naltreksonia on käytetty aiemmin alkoholista vieroittamiseen, buprionia tupakasta irti pääsemiseen”. Lääkkeenkäytön esteeksi voi muodostua hinta, joka on 130 euroa kuussa.

Toisen lääkkeen vaikuttava aine on liraglutidi, josta Pietiläinen toteaa ”Liraglutidi kertoo aivoille, että olet juuri syönyt”.

Mielestäni on erittäin hyvä, että tulee uusia ja todellisia mahdollisuuksia laihtua. Parhaimmillaanhan ne toimivat kuin kipsi luunmurtumassa, joten parannuttua niitä ei sitten enää tarvita. Toivottavasti.

Oma arkikokemukseni on myös, että lihavuuden keskeinen ongelma on liiallinen ruokahalu. Tässä kirjoittaessani mietin, että koska liiallinen ruokahalu on ongelma, niin löytyisikö siihen muutakin menetelmää kuin lääkehoito.

Kävin tekemässä Painonhallintatalon tietovisan. Sain kaikki oikein ja 994 pistettä. Nähtävästi testissä mitataan myös aikaa, sillä ensimmäisellä kerralla sain 967 pistettä, jolloin myös sain kaikki vastaukset oikein. Nyt halusin vastaukset taas näkyviin, joten tein testin uudestaan.

Olen paljolti samaa mieltä Painonhallintatalon testin kanssa. Rauhallinen syömistilanne auttaa tunnistamaan kylläisyyttä ja kasvikset ovat monella tapaa terveellisiä. Vähän hassua on, että tässä tietovisassa saa pisteitä nopeudesta, kun kuitenkin rauhallisuus on monessa suhteessa tärkeää hoikistumisessa.

Katsoin eilen Ylen aamutelevisiosta Patrick Borgin haastattelua, jossa hän toi esiin intuitiivisen syömisen. Minusta se oli kyllä hieman epämääräistä, ja uskon, että moni laihduttaja kaipaa selkeämpiä ohjeita.

Ajattelen nyt niin, että lääketiede voi tarjota ”kovia menetelmiä” kuten laihdutusleikkaus ja lääkehoito. Toisaalta ”pehmeämpi” tapa laihtua voi olla hyvin epämääräiseltä. Lisäksi hämmentämässä ovat ne lukuisat ohjeet, mitä iltapäivä- ja naistenlehdet pursuavat sekä lukuisat enemmän tai vähemmän totta olevat omakohtaiset kertomukset.

Edelleen katson, että tärkeimmät ohjeet ovat

  • juo riittävästi vettä
  • syö päivässä 500 g kasviksia
  • syö 5 kertaa päivässä
  • löydä mukava tapa liikkua

Pohdiskelen mielessäni ulottuvuutta muutokset/oppiminen. Ikävimmillään vaaditaan laihtujalta valtavaa muutosta hetkessä, mikä vastaisi, että joku oppisi latinan kielen varttitunnissa. Ei se vain mene niin.

Kaikki mitä kitudieeteillä oppii on vain, että syö liikaa ja välittämättä omasta kylläisyyden tunteesta. Ensin ei välitetä nälästä ja kun paino alkaa nousta, niin ei välitetä kylläisyyden tunteesta.

Toisaalta sen minkä oppii niin siitä voi myös oppia pois. Poisoppiminen on vain niin pahuksen paljon hitaampaa.

Diabeteksesta parantuminen?

Sunnuntaina katselin ohjelmaa Terveeksi syömällä, jossa ryhmä naisia noudatti kahta erilaista dieettiä. Toisella dieetillä syötiin pussiruokia 800 kcal päivässä ja toisella saatiin aika monipuolisen näköisesti 1600 kcal päivässä.

Alussa naisia oli kuusi, joista yksi jätti dieetin kesken. Näistä viidestä naisesta kaksi onnistui parantumaan diabeteksesta kokonaan, ja muillakin kolmella sokeriarvot tippuivat parempaan suuntaan. Naiset laihtuivat yhteensä 45 kiloa 60 päivän dieetin aikana, eli keskimäärin yhdeksän kiloa.

Pussidieetti näytti kauhealta, sillä naiset joivat pirtelönä tai söivät keittona muutamaa eri makua. Yksi osallistujista kehtasi sanoa suoraan, että kärsi ummetuksesta, mikä ei ole mikään ihme, sillä mitään kuitupitoista ei ollut. Lisäksi dieetistä puuttui kaikki pureskeltava.

Minua myös häiritsi, että Cathy toki laihtui, mutta kertoi huijanneensa. Juuri se huijaaminen taitaa olla asia, mikä saa ahmimishäiriön laukeamaan. Ensin kituutellaan vähän aikaa, ja välillä vähän huijaillaan, eikä paino näytä kasvavan. Kun on kiduttu aikansa, niin syöminen riistäytyy, ja sen jälkeen paino alkaa kunnolla nousta.

Lisäksi pussidieetissä ei opi mitään. Ei opi valmistamaan itselleen sopivia aterioita, ei etsimään mieluisia ja terveellisiä ruoka-aineita eikä tutkimaan oman kylläisyytensä reunoja.

Tuo 1600 kcal kuulostaa paljon järkevämmältä. Siinä sai syödä terveellisen näköisesti, ja silti osallistujat laihtuivat. Ohjelmassa kerrottiin, että 1600 kcal päivittäisestä energiasta tulisi

  • 40 % hiilihydraateista
  • 30 % proteiineista
  • 30 % rasvasta

Jäin miettimään tuota jakoa. Minulla oli mielikuva, että rasva, proteiinit ja hiilihydraatit tuottavat erilaisen määrän energiaa. Löysinkin Finelin sivuilta energiakertoimet, jotka ovat hiilihydraateille ja proteiineille 4 kcal/g ja rasvalle 9 kcal/g. Finelissa on muuten todella laajat ravintoainetaulukot, ja varmasti oikein, sillä ne ovat THL:n kasaamat.

Tällöin tuon dieetin mukaan päivässä pitäisi saada

  • 160 g hiilihydraatteja
  • 120 g proteiineja
  • 53 g rasvaa

Käytin ikivanhaa (1973) Turpeisen-Roineen ruoka-ainetaulukkoa apuna, ja katsoin suurin piirtein, miten proteiinin saisi kasaan. Tajusin, että hedelmissä, marjoissa ja juureksissa ei oikein ole proteiinia, ja vihanneksista lähinnä papu ja herne ovat hyviä proteiinilähteitä.

Olin ajatellut, että kyllähän maidosta saa proteiinia, mutta 2 dl lasillisesta tulee vain 6 g valkuaista. Pähkinöissä olisi proteiinia, mutta vähänkin isomman annoksen mukana tulee runsaasti rasvaa. Toki yhdestä kananmunasta saa 8 g proteiineja, mutta en minä halua yhtä kananmunaa enempää syödä päivässä. Huomasin että 100 g lohipihvistä saa proteiinia 22 g ja samankokoisesta kanapihvistä 20 g.

Tuon 120 g proteiinimäärän saamiseksi pitäisi syödä jatkuvasti runsaasti lihaa tai sitten runsaasti palkokasveja. Ei oikein innosta. Lisäksi siinä vanhassa taulukossa oli, että kevyttä työtä tekevälle naiselle riittää 50 g valkuaista päivässä.

Kun sitten vielä googlasin ”40 30 30 dieetti”, niin yllättäen tulikin esiin Zone-dieetti. Mielestäni televisio-ohjelmassa ei kyllä tätä mainittu.

Ohjelmassa laihduttiin, ja varmasti näitä noudattamalla laihtuu, mutta minua mietityttää, että laihtuivatko he pysyvästi.

  • Muita kuulumisia sen verran, että tänä vuonna kävi kahdeksan sukulaista loppiaiskahvilla. Oli taas miellyttävää keskustella, ja taas opin ensi vuotta varten mitä tarjota. 
  • Pikku yllätys oli, että kun eilen lopultakin sain ostettua uudet farkut, niin koko 42 riitti. Näissä ulkomaisissa farkuissa taitaa olla aika reilu mitoitus, mutta vuosi sitten koko 44 oli sopiva. Nyt pitäisi käyttää vyötä koon 44 kanssa, ja se on rasittavaa. 
  • Tänä aamuna kävin taas vaa’alla, ja painoa on tullut kilo lisää sitten joulukuun punnituksen. Vaaka näytti 80,9 kg. ja koska lasken päälle vielä vaatteet, niin vertailukelpoinen paino on 81,5 kg. Pikkaisen harmittaa.

Toisaalta huomasin, että tämän kuudennen punnitusvuoden alkaessa olen lihonut lähes joka vuodenvaihde keskimäärin 800 g, mutta silti olen pikkuhiljaa kokonaisuudessaan laihtunut.

Peruna vai muu lisäke

Tiedän hoikkia ihmisiä, jotka syövät perunaa.  Tunnen myös lihavia, jotka eivät syö perunaa, joten ainakaan minun arkikokemusten mukaan peruna ei ole syypää lihavuuteen.

Minä syön aika vähän perunaa, mutta kyse taitaa olla laiskuudesta. Toki joulua ennen tein perunamuusia, jota söimme Liisan tuoman peurapadan kanssa. Lisäksi keittelin pussillisen perunoita, jotka maistuivat esimerkiksi kylmäsavulohen kanssa, mutta en usko ostavani lähiaikoina perunoita.

Lisäkkeeksi helpointahan on laittaa kuskusia, koska tarvitsee vain kaataa kiehuvaa vettä astiassa olevaan kuskusiin, ja ruokaa valmistaessa kuskus hautuu itsekseen. Kvinoakin valmistaa helposti, kunhan huuhtoo kuumalla vedellä ennen keittämistä. Äsken pistin esikypsytettyä ohraa hautumaan lämpölaatikkoon, ja vaikka se tarvitseekin yli puoli tuntia aikaa, niin ei sitä tarvitse kuitenkaan vahtia.

Olen ajatellut, että ohra on mautonta, mutta tämä esikypsytetty ohra on kyllä hyvää. Olen tainnut syödä sitä ohraversiota, josta jyvä on rikottu. Vaikka se valmistuu lisäkkeeksi parikymmenessä minuutissa, niin se kymmenen voitettua minuuttia vie mielestäni liikaa makua pois.

Perunakattilan oppii kyllä saamaan kiehumaan kiltisti poristen, mutta näille yllämainituille kuskusille, kvinoalle tai ohralle ei tarvitse tehdä mitään esivalmisteluja. Ei tarvitse kuoria, vaikka eihän se kauaa vie.

Ehkä tärkein syy, miksi peruna ei minulle niin maita on, että ne ikävästi monesti unohtuvat jääkaapin alalokeroon, ja siellä kasvattavat sitten idut. Yllätyin kun luin viime keväänä Ylen jutun Jääkaappilämpötila idättää perunan, jossa kerrottiin itäneiden perunoiden kehittävän glykoalkaloideja. Eivät ne varsinaisesti vaarallisia ole, mutta saattavat aiheuttaa vatsakipuja.

Uusi tieto minulle oli, että ”perunan ituja tai muitakaan varren osia ei saa syödä niiden myrkyllisyyden vuoksi”. Ikinä ei ole kyllä tullut mieleen syödä perunan varsia. Perunan itujakaan en ole koskaan syönyt, mutta ilman tuota varoitusta olisin saattanut maistaa.

  • Helsingin Sanomat kertoi hiljattain Turun Sanomissa blogiaan kirjoittavasta lääketieteen tohtorista Juha Knuutista. Löytyipä sieltä lihavuuteenkin liittyvä postaus vuodelta 2015 Miksi paino ei putoa. Olen aivan samaa mieltä, että kannattaisi syödä rennosti ja kunnon ruokaa sekä käydä harvakseltaan vaa’alla.

 

Vuoden 2018 alkaessa

Yllä oleva kuva esittää painokäyrääni vuosilta 2013-17. Hieman harmittavasti painoni oli joulukuussa 2017 vain 300 g vähemmän kuin saman vuoden tammikuussa. Toisaalta hyvä asia on se, että painoni pysyi koko vuoden reilun kolmen kilon haarukassa, ja varsinkin koska viime kevät oli rankka.

Uskallan sanoa, että ylipainoa on pysynyt poissa kymmenenkunta kiloa. Toki edelleenkin painoindeksini on yli 30, ja tarkalleen ottaen se on 32,7 kun se aloittaessani 2013 oli 38,3. Olen 1,57 m pitkä, vai pitäisiköhän sanoa pätkä.

Minusta hienointa on, että voin säilyttää suklaata kotonani. Ostin lokakuussa kaksi 250 g levyä, mutta en ole vieläkään avannut niitä. Lisäksi joulusuklaista on vielä vähän syömättä. Olen noudattanut neuvoa ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Kyllähän minä tiedän suklaiden sijainnit, mutta tuntuu helpottavalta, että ne eivät enää ”huuda” minulle. Siellähän kököttävät, ja aikanaan ne syön.

Mitään erityisiä uudenvuoden lupauksia en aio tehdä. Haaveilen että tänä vuonna laihtuisin kymmenen kiloa ja että se pysyisi poissa.

Aion jatkaa taijin harrastamista niin kauan kun se tuntuu kiinnostavalta. Potkuissa riittää haastetta, sillä haluaisin potkujeni nousevan paljon korkeammalle, ja tuntuu että lähes joka päivä pääsen lähemmäksi vaakasuoraa. Lisäksi tässä Peking-sarjassa on liike ”käärme ryömii maassa”. Minun käärme-liikkeeni ei todellakaan ryömi maassa, mutta ehkä sekin pikku hiljaa paranee.

Näiden nettisivujen suhteen toivoisin ryhdistyväni. Minulla on muutamia ideoita, mitä kaikkea sivuille voisi laittaa, mutta en saa aloitettua. Lisäksi näiden sivujen tyyli on vaisu oletustyyli, ja ne ”somenapit” edelleenkin loistavat poissaolollaan.

Kirjoittamisesta nautin, vaikka postaukseni ovat aika epätasaisia. Välillä jaksan miettiä jotain uutta, ja välillä taas vain sutaisen jotain. Viime vuoden 2017 aikana kirjoittaessa aloin tajuta, miten media valittavasti painostaa meitä laihtumaan. Oma lihavuuteni sai aikoinaan ison sykäyksen siitä, että yritin laihduttaa Painonvartijoissa 57 kiloisesta 55 kiloiseksi. Olisi pitänyt jättää se silloin väliin.

Tässä on taas yksi illallinen sarjasta toivottavasti-ei-lihottavaa-mutta-tällaista-teki-mieli . Lautasella on kikpapuja, joihin on lirautettu sitruunamehua ja oliiviöljyä ja tupsautettu valkopippuria. Avokado, joka ei ollut ihan parasta laatua. Mukana on paprikaa ja salaattia sekä näkkäri juuston kanssa. Ateriaa vielä täydensi pikkaisen maapähkinöitä ja lasi piimää.