Vaihtelu viehättää

Kyllähän se vaihtelu virkistääkin, mutta myös viehättää. Klassinen esimerkki on mökillä saunominen, jossa kuuman saunan jälkeen juostaan kylmään veteen, ja sama yhä uudestaan.

Tukevien liha-aterioiden jälkeen olen alkanut kaivata kasvispitoisempaa ruokaa, ja taas Kidney-pavut maistuvat sipulin, oliiviöljyn ja valkopippurin kanssa. Suklaata olen syönyt ihan liikaa, mutta niitä käärittyjä konvehteja on edelleen karkkipurkissa.

Miellyttävän rauhallisen ja yllätyksettömän joulun jälkeen olen myös alkanut kaivata toimintaa. Eilen sain valtaosan sukulaisista kutsuttua loppiaiskahveille, ja viimeistään sunnuntaina jatkan soittelua. Lisäksi olen ostanut uuden verhokankaan olohuoneeseen, mutta ompelija palaa lomilta vasta loppiaisen jälkeen, joten vasta sen jälkeen saan uudet verhot. Lomaa on vielä jäljellä, ja toivottavasti saan tehtyä pois alta joitain pakollisia tekemisiä nyt kun on vielä aikaa.

Liikuntani on silti pysynyt samassa parisen kuukautta, sillä olen lähes joka aamu tehnyt taiji-sarjan, mikä vie alle kuusi minuuttia aikaa. On ollut mielenkiintoista huomata, miten näin pieni ponnistus silti vaikuttaa. Ihan selvästi tasapainoni on parantunut ja potkut nousevat muutaman sentin korkeammalle. Kyllähän kirjassa mestari saa jalkansa nousemaan ylös 45 ° kulmaan, mutta minulla se jalka on melkein saman verran alaviistoon.

Tätä taijin Peking-sarjaa tehdessä mietin, että joku tai jotkut ovat kyllä miettineet tämän liikuntatavan.  Tuntuu että todella montaa eri lihasta ja niveltä tulee käytettyä sarjan aikana. Keväällä kiukutelleen oikean polven kanssa ei toki ole pitkään aikaan ollut mitään ongelmia, mutta vasen polvi on selvästi hyötynyt tästä liikunnasta. Lisäksi vuosi sitten vaivanneet ongelmat hartioiden kanssa tuntuvat olevan enää vain muisto.

Liikesarjassa koko ajan vaihdetaan painoa jalalta toiselle, ja koko keho on jatkuvassa hitaassa liikkeessä, mikä on yllättävän viehättävää. Vaikka liikkeiden aikana mieleen ryöpsähtää kaikenlaisia ajatuksia, ne lempeästi himmenevät, koska on koko ajan pakko keskittyä.

Aiemmin syksyllä mietin vatsatanssiryhmään paluuta tai lähistölle nousseen kuntoilukeskuksen käyttöä, mutta taitaapa jäädä väliin. Tämä taiji on minun juttuni juuri nyt, mutta koskaanhan ei tiedä, mitä uutta voi ilmaantua.

Suolainen joulu

Joulu alkaa olla nyt loppumaisillaan, ja kirjoittelen tätä tapaninpäivän illansuussa. Sain sen vihonviimeisenkin komeron siivottua, tosin aika pintapuolisesti huiskaisten. Muutoin otin joulunvieton rauhallisesti, lueskelin ja söin suklaata niin paljon, että joulupäivänä ja tänään suklaa ei ole edes maistunut.

Maistan nykyään suolan paljon voimakkaammin kuin aikaisemmin, koska väistelen suolaisia ruokia verenpaineeni takia. Toki miniristeilyn buffetpöydässä otan kalapöydästä kaikkea suolasilakoita myöten, mutta noin muuten arjessa enimmäkseen väistelen suolaisia ruokia.

Suola on ollut säilöntätapa ennen nykyisiä kylmäketjuja, ja toki ymmärrän, että suolasilakoihin pitää edelleenkin laittaa suolaa. Mutta en ymmärrä, miksi kaikessa muussa mahdollisessa pitää olla niin paljon suolaa. Esimerkiksi kinkut suolataan, jota suolausta sitten tavallinen kuluttaja yrittää saada pois liottamalla. Onkohan niin, että kun lisää kinkkuun riittävästi suolaa, niin pienellä vaivalla saa kinkkujen painon nousemaan, mistä sitten tulee lisää tuloja.

Harmittavaa on myös se, että osa suklaista on suolaisia. Tarkemmin sanottuna pääkaupunkiseudulla tuotetuissa suklaissa on suolaa, mutta onneksi keskisuomalainen valmistaja ei käytä suolaa. Pidän muutenkin enemmän keskisuomalaisesta suklaanvalmistajasta, sillä pidän maitosuklaasta enkä välitä tummasta suklaasta.

Tässä kuvia siitä, mitä olen syönyt tänä jouluna.

Söin jouluaattona lounaaksi riisipuuroa, jota hauduttelin nelisen tuntia. Ensin kiehautin riisipussin ohjeen mukaan riisit ja veden sekä lisäsin maidon, mutta ohjeesta poiketen pistin kattilan pariksi tunniksi lämpölaatikkoon. Nostin kattilan liedelle lämpiämään, ja taas pariksi tunniksi lämpölaatikkoon. Täytyy sanoa, että olipas hyvää puuroa. Keitin puuron punaiseen maitoon, mutta koska joulua lukuun ottamatta käytän rasvatonta maitoa, en aio kantaa mitään syyllisyyttä. Enkä lisännyt yhtään suolaa.

Alkupalaksi söin kylmä- ja lämminsavulohta, puolikkaan kananmunan, perunaa, tilliä ja kirsikkatomaatteja sekä pikkaisen pikkujoulusta jäänyttä smetanaa. Lasissa on olutta. Vaikka kalassa on suolaa, on se kyllä niin hyvää, että pakko sitä on saada.

Pääateriaksi oli perinteisten lanttulaatikon ja herneiden lisäksi tällä kertaa hirveä. Sain yllättäen hirvipaistin, jonka paistoin ennen joulua ja nyt otin vain tarvittavan määrän pakkasesta. Tämä oli elämäni ensimmäinen itse tekemäni jääpaisti, jolloin siis jäinen liha on monta tuntia uunissa 100 °C lämpötilassa ja sen jälkeen vielä mausteliemessä. Mausteliemessä oli vähän suolaa, mutta silti suutuntumalta paistissa oli vähemmän suolaa kuin kaupan tuotteissa. Tulipas hyvää!

Söin ennen joulua niin hyvää kinkkua, ehkä parasta elämässäni, että en edes alkanut kilpailla sen kanssa.  Joten jätin suosiolla kinkun pois, ja nautin vasapaistista punaviinin ja punakaalisalaatin kanssa. Punakaalisalaattiin olin lirauttanut pikkaisen valkoviinietikkaa. Tuo pieni punainen täplä lautasella on soseutettua puolukkaa.

Jälkiruoaksi olin tehnyt marinoituja luumuja, jonka kanssa söin aiemmin pakastamani kermavaahdonlopun. Juomana oli tässä vaiheessa vettä.

Näin katsellen tuo ateria on ihan kohtuullinen laihduttamisen kannalta. Olen syönyt liikaa suklaata ja joululeivonnaisia, mutta koetan nyt muutaman päivän syödä enemmän vihanneksia ja hedelmiä.

Joulua odotellessa

Joulukuusi on nyt koristeltu, ja olen avannut suklaarasian. Pikkaisen aion vielä häärätä ennen joulua, ehkä jopa siivoan sen viimeisen komeron. Martathan ovat sitä mieltä, että komeroita ei pidä siivota jouluksi, ellei aio viettää joulua komerossa. Mutta kun se komero olisi ihan vihon viimeinen kesällä aloittamassani siivousurakassa, niin siinä mielessä houkuttaa hoitaa  siivous jouluksi.

Aatonaattona teen marinoituja luumuja, ja aattona keitän riisipuuron.  Muutoin omat jouluvalmisteluni jäävät aika pieniksi, ja aioin ennen kaikkea nauttia kynttilöiden loisteesta ja joululauluista. Tänä vuonna vietän tällaisen rauhallisen joulun, ja joskus toiste tulee ehkä toisenlainen joulu.

Tänään kuuntelin uudestaan Mira Selanderin toimittaman radio-ohjelman Ylipainoinen, syötkö salaa muilta. Ohjelma on jo julkaistu marraskuussa, ja hätäisesti sen kuuntelin aiemmin, mutta nyt ajatuksella.

Miran haastateltava on 174-senttinen Peppi, jonka painoindeksi on 38,7 eli painoindeksiin suhteutettuna hän on nyt vain muutaman kilon painavampi kuin mitä olin painavimmillani.

Tarina kuulostaa tutulta, eli yritetään aina uutena vuotena tai maanantaina laihduttaa. Lisäksi asetetaan kovat tavoitteet, ja sitten helmikuussa huomataan, että mitään edistystä ei ole tapahtunut. Harmittavasti vielä seuraavana vuodenvaihteena Peppi huomaa, että painoa on tullut muutama kilo lisää.

Peppi myöntää syövänsä iloon, suruun tai juhlistaakseen jotain. Mutta en voi olla miettimättä, että paljonko se tunnesyöminen oikeasti vaikuttaa kokonaisuuden kannalta. Toki jos joka päivä juhlii tai suree syömällä runsaskalorista ruokaa, niin sitten se vaikutta.  Peppi itse myöntää, että ne viikoittaiset leivoskahvit tuskin vaikuttavat paljoakaan.

Toinen tuttu asia haastattelussa oli, että ruoka tarkoittaa Pepille rakkautta, ja hän jopa kokee, että ”ruoka ei ole minua koskaan hylännyt”. Tässä kirjoittaessa pohdin, että monikohan meistä lihavista on niitä, joiden lapsuus ei ollut niitä kaikkein onnellisimpia. Toisaalta eivät kaikki vähemmän onnellisen lapsuuden kokeneet ole lihavia.

Mielenkiintoinen kysymys oli, että onko lihavuus sairaus. Haastattelussa Peppi kertoi, että jos se viisikymmentä kiloa olisi yhden yön aikana ilmestynyt, niin kyllähän sitä pitäisi itseään sairaana. Mutta kun lihavuus on tullut pikku hiljaa, niin siihen sopeutuu.

Arvostan Peppiä, että hän kertoi avoimesti omista kokemuksistaan ja uskaltautui haastatteluun. Minusta on hyvä, että tuodaan esiin erilaisten ihmisten kokemuksia.

Taas muistutan vanhasta viisaudesta, että painon kannalta ei sillä ole väliä, mitä syö joulusta uuteen vuoteen vaan sillä, mitä syö uudesta vuodesta jouluun. Nautitaan kukin oman joulupöytämme antimista!

Pohdintaa mielihyvästä

Lokakuussa oli Ilta-Sanomien digilehdessä juttu Lihavuuden syy löytyy aivoista. Jutun mukaan ”Liikalihavuus muuttaa aivojen mielihyväjärjestelmää. Tämän ns. opioidijärjestelmän neuroreseptorit vaikuttavat mielihyvän kokemiseen. Välittäjäaineita on ylipainoisilla vähemmän kuin normaalipainoisilla. ”

Tietenkin olisi fiksuinta lukea koko alkuperäinen artikkeli Molecular Psychiatry -lehdestä, ja myönnän heti, että seuraavat pähkäilyt ovat aivan omia pohdintojani, joissa voi olla pohjalla aivan väärä tulkinta mitä yllä olevat lauseet käytännössä tarkoittivat.

Oma tulkintani on, että lihava ei tunne samalla tavalla mielihyvää kuin laiha. Ainakin minä lihavimmillani en aktiivisesti etsinyt elämääni kivoja asioita, vaan jäin mussuttamaan karkkeja. Joita sitten tarvittiin paaaljooooon, jotta olisin saanut saman nautinnon kuin mitä laihempana saa.

Jos näin on, että mielihyvän kokeminen on lihavalle vaikeata, niin tuntui oudolle tutkijoiden suosittelemat ratkaisut: elintapojen muuttaminen ja erityisesti liikunnan lisääminen sekä opioidijärjestelmään vaikuttavat lääkkeet.

Se elintapojen muuttaminen ei nyt vain ihan sormia napsauttamalla onnistu. Lisäksi oletus, että elintapojen muuttaminen tuottaisi heti suurta mielihyvää lihavalle, on kyllä hyvin teoreettista. Liikunnan lisääminen ei myöskään varmasti kiinnosta useimpia lihavia.

Minua myös mietityttää, että jutun mukaan aiemmin pelkästään diabeteslääkkeenä käytettyä Victozaa voidaan alkaa määrätä pelkästään lihavuuden hoitoon. Satun tietämään kaksi diabeetikkoa, jotka molemmat ovat käsittääkseni käyttäneet tätä lääkettä. Toinen laihtui hieman vähäksi aikaa, mutta lihoi takaisin. Toinen on laihtunut ja pysynyt laihempana, mutta on myös muuttanut elintapojaan.

Voisikohan toimia paremmin sellainen asia, että lihava itse yrittäisi etsiä elämäänsä miellyttäviä asioita? Jos käyttää aikansa vaikka postimerkkeilyyn tai pitsinnypläykseen, niin luulisi että se kaikki aika olisi pois syömisestä.

Tässä kuvassa on sunnuntai-iltana syömäni ateria, jossa mannapuurossa on sulamassa viisi pakastimesta otettu vadelmaa.

Lisäksi isolla lautasella on kurkkua, paprikaa (vihreää ja punaista), kaksi Cosmopolitan-salaatin lehteä, muutama luumutomaatti, ei niin hirveän hyvä klementiini ja pikkaisen tummia rypäleitä.

Palvikinkkuviipaleen alla lymyää näkkileipä, johon sipaisin perjantaista ylijäänyttä smetanaa. Pakko sanoa, että smetana sopii paremmin mädin ja sipulin seuraksi, joita silloin tarjosin vierailleni. Lisäksi viinirypäleiden vieressä on pieni pala juustoa, joka myös jäi perjantaista. Juomana on glögiä, ja mukin pohjalla lepäilee muutama itse kuorittu manteli ja pikkaisen rusinoita.

En tiedä energiamäärää enkä proteiinipitoisuutta. Enkä varmasti ole suunnitellut tätä ateriaa etukäteen. Ensin päätin, että keitän mannapuuron, johon sommittelin lisukkeita sen mukaan, mitä kaapeista löytyi. Silti uskon, että tällaisia aterioita syömällä voisin laihtua.

Hävikki vai hoikistuminen?

Aina välillä huomaan vinkin, että ruoan jättäminen lautaselle hoikistaisi. Lisäksi että se muka osoittaa itsekuria, jos jättää osan ruoasta syömättä, tai että oppisi tunnistamaan näläntunteensa paremmin.

Pelkästään energiamääränä tohdin epäillä. Jos ihminen heittää pois puolikkaan perunan ja palan leipää, niin se voisi olla energiamäärältään puoli megajoulea tai reilut sata kilokaloria. Jos jatkuvasti jättää sen määrän syömättä, niin pitäähän se periaatteessa nelisen kiloa rasvakerrosta poissa, mutta sen saman energiamäärän saa kyllä pidettyä poissa vaikka kävelemällä muutaman kilometrin.

Todellisessa lihavuudessa painoa on parikymmentä kiloa enemmän kuin normaalipainoisilla. Tällöin laihtuakseen pitäisi syödä ainakin 2,5 MJ tai 600 kcal vähemmän päivässä. Eikä enää riitä, että heittää puolikkaan perunan pois, vaan pitää tehdä todellisia muutoksia.

Minusta ruoan poisheittäminen ei edes osoita itsekuria, vaan että se on vain opittu huono tapa. Eikä itsekuri vaikuta laihtumiseen, vaan että mielihalujen pitäisi muuttua.

On myös ajatusta, että ihminen oppii tunnistamaan omaan nälkänsä paremmin, kun lopettaa heti syömisen kun ei maistu. Tähänkin ajatukseen suhtaudun vieroksuen. Minusta on tärkeintä oppia syömään säännöllisesti ja paljon kasviksia sekä etsiä elämästä jotain muuta huvia kuin oman syömisensä tarkkailu.

Olen huomannut, että kun yhtenä päivänä olen syönyt enemmän, niin seuraavana päivänä ruoka ei maistu. Ja mielestäni samalla tavalla pitäisi suhtautua ruoan ottamiseen. Joten jos satun ottamaan liian ison leivän tai liikaa perunaa, niin seuraavana aterialla syön vähän vähemmän.

Toki olen ollut tilanteessa, että salaatti maistuu huonolle tai että ruoassa on jokin muu selkeä vika. Tällaista tapahtuu muutaman kerran vuodessa, mutta väitän että näiden syiden vuoksi minulta jää vuodessa vain jokunen desilitra syömättä. Mutta myönnettävä on, että kyllä minullakin joskus menee maito vanhaksi tai parsakaali muuttuu kellertäväksi, joten senkin ruoan heitän pois.

Aiheesta oli juttu esimerkiksi Ylen sivulla Kotitalouksien hävikkiruoasta.  Tuntui kyllä suurelle määrälle, kun väitettiin, että 450 miljoonaa kiloa menee Suomessa vuodessa roskiin, josta kotitalouksien osuus jopa 160 miljoonaa kiloa.

Tiedän olevani vanhanaikainen, kun mielestäni ruokaa pitäisi kunnioittaa. Minun isovanhempieni isovanhemmat olivat lähellä kuolla 1860-luvun nälänhädässä, mutta pelastuivat naapurin ansioista.

Supermarketissa käydessä nälänhätä on kaukana, mutta eivät ne Hurtin leipäjonot ole kovin kaukana. Jos vielä siirrytään muihin maihin tai maanosiin, niin heille tämä ruoan poisheittäminen olisi typerää öykkäröintinä.

Enkä voi olla miettimättä, että mitä ilmastonmuutos tulee vielä vaikuttamaan satoihin. Ei tämän vuoden kato Suomessa jää viimeiseksi, jos vettä sataa liikaa varsinkin korjuuaikana.

Eihän sen puurolautasen tyhjentäminen aikoinaan auttanut suoraan biafralaisia, mutta silloin olisi pitänyt seuraavana päivän keittää vähemmän puuroa. Pienempi kattilallinen puuroa olisi säästänyt luonnonvaroja, ja sekin pieni pisara osaltaan olisi estänyt ilmastonmuutosta.

 

 

Vaatteet ja paino

Jäin miettimään pientä keskustelua, jonka tänään kävin normaalipainoisen ihmisen kanssa. Ehkä hieman terävästi huomautin, miten normaalipainoiset ihmiset kärkkäästi tuovat esiin ”läskinsä” silloin, kun eivät muistuta media julistamaa ihannetta.

Kertauksena siis kerran, että mediassa esiintyvien naisten painoindeksi on arviolta alle kahdenkymmenen, kun terveellisin alue on 20-25. Median esittämä naiskuva on aivan liian kapea, ja huomaan, miten se on alkanut ärsyttää minua. Aika paljon jätän televisio-ohjelmia kesken, kun kaikki ne vähätkin naiset ovat alipainoisia. Enkä ikinä osta erästä hammastahnaa, koska sen mainoksessa on vain alipainoisia naisia.

Keskustelussa tuli esiin, että juu, onhan se terveellisintä, että painoindeksi on 20-25, mutta että hän haluaisi laihtua, jotta mahtuisi vanhoihin vaatteisiin. Ja että ihmisen täytyy olla sen painoinen, missä viihtyy.

Vielä tämän kerran jäin hiljaiseksi, mutta jäin miettimään noita perusteluja.

Vaatteissa eniten tarjontaa on kokonumeroissa 36-42. Kokoja 44-48 vielä löytää ja sen jälkeen vaatteita täytyy tilata postimyynnistä tai ostaa erikoisliikkeistä. Joten jos ihminen noin arviolta on kokoa 38 ja vähitellen painon takia pitäisi siirtyä kokoon 40, niin kyseessä ei ole tsunami vaan pikemminkin myrsky vesilasissa.

Ensinnäkin monet pitävät vaateostoksilla käymisestä, joten on hassua, että ei voi lihoa siksi, että vaatteita pitäisi ostaa.  Lisäksi vaatekaappia on kuitenkin pakko pikku hiljaa uudistaa. Kaikkein mieluisimmat vaatteet kuitenkin kuluvat, ja niitä vähemmän mieluisia voi laittaa kierrätykseen. Lisäksi näin lihavana minun olisi hassua sanoa, että ”en voi laihtua, kun vaatteet jäävät isoksi”.

Mikä on sitten se paino jossa viihtyy? Jos elämä on koko ajan kitkuttamista ja ruoan tarkkailua, niin vaikea kuvitella, että sellaisessa painossa viihtyisi. Jos on vähän lihavampi, niin pienet ylimääräiset eivät heti lihota.

Omalla kohdallani huomaan pienen laihtumiseni myös t-paidoista. Aiemmin ompelija laittoi t-paitoihini eteen kaartuvan helman, mutta vatsa on nyt pienentynyt, joten t-paidan helma roikkuu edestä jopa viitisen senttiä alempana. Olen mitannut itseäni, ja selvästi mittani on pienentynyt vyötärön alapuolelta.

Tänä aamuna vaaka näytti 79,9 kg. Kun otan huomioon tavallisen vaatetuksen aiheuttaman 0,6 kg korjauksen, niin vertailukelpoinen painoni on 80,5 kg. Painoa on vieläkin harmillisesti enemmän kuin vuosi sitten, mutta kuitenkin 10,7 kg lähtötilanteen alapuolella ja 0,6 kg vähemmän kuin kuukausi sitten.

PS. Tarkkasilmäinen lukija saattoi huomata, että viime perjantain postaus jäi väliin. Oli rankka aamupäivä, mutta se saattaa tuoda hyviä asioita tullessaan. 

Hyvä Suomi!

Onnea 100-vuotiaalle!

Ainakin hyvän olon kautta postaukseni kietoutuvat laihduttamiseen, tosin välillä ehkä etäisestikin. Tällä kertaa yhteys laihduttamiseen on kieltämättä ohut, mutta hei, Suomi täyttää sata vuotta vain kerran.

Törmäsin Suomi maailman kärjessä -linkkiin hiljattain Ylen sivuilla, ja haluan jakaa tämän Tilastokeskuksen laatiman listan. Lista on tulostettuna noin seitsemän sivua pitkä, jossa on muun muassa kohdat:

  • yhteiskunta ”Suomi on maailman vakain valtio”
  • tyytyväisyys ja luottamus ”Suomi on maailman viidenneksi onnellisin maa.”
  • ympäristö ”Suomi on maailman vesirikkain maa.”
  • koulutus ”Suomi on maailman lukutaitoisin maa.”
  • ”Suomella on eniten kesäolympiamitaleja asukasta kohti.”

Hyvä me! Lisäksi toivotan oikein hyvää itsenäisyyspäivän aattoa ja itsenäisyyspäivää meille kaikille!

Edelleenkin joulukaktushöperö

Tällä kertaa ihan reilusti lainaan lähes kahdeksan vuotta sitten (16.12.2009) kirjottamaani postausta koulun blogiin.

”Tuntuu että päivä on ohitse sujahtava vaalea kaistale ja pitkää pimeää riittää lähes vuorokauden ympäri. Talvipäivänseisaukseenkin on vielä aikaa, mutta onneksi päivä kapenee enää vain hipsun. Joulu häämöttää jo, mutta nyt vielä istun valvomassa tämän vuoden viimeistä tenttiä, ja lisäksi on läjä tarkistettavaa.

Siksi on niin ihanaa, kun joulukaktus melkein salaa pinnistää itsensä kukkaan. Joulukuun alussa ehdin jo pikkaisen huolestua, sillä yleensä joulukaktukseni jaksaa kukkia jo marraskuun lopusta, mutta tällä kertaa näin ensimmäiset kukat vasta viikko sitten. Istuin tietokoneen ääressä kirjoittelemassa, ja huomasin pienten punertavien kukkien pilkottavan ikkunan puolelle. Tuossa yllä on sitten ruukkua vähän käännetty, että kukat tulevat näkyville.

Tunnustan olevani joulukaktushöperö. Joka kerta nähdessäni nuo pienet kukat jotain värähtää sisimmässäni. Koen uskomattomana, että keskellä pimeintä kaamosta ja kaukana kotimaastaan pieni kukka aukaisee nuppunsa. Aina joulukaktuksen kukkiessa tajuan, että vaikka olisi kuinka synkeää eikä enää jaksaisi puskea eteenpäin, niin silti elämä löytää reittinsä ja puhkeaa kukkaan.”

Olen melkein samoissa tunnelmissa kuin vuosia sitten, pimeä painaa päivän molemmilta laidoilta, mutta ihan vielä ei ole viimeisen tentin aika. Eikä tämä sama joulukaktus ihan noin näyttävästi kuki nyt, sillä intouduin leikkaamaan sitä aika ronskisti, josta on kuva alla.

Yhden ujon kukan se oli päässyt salaperäisesti kasvattamaan. Toinen joulukaktus on kehittänyt monta nuppua, ja nyt vain pitäisi muistaa kastella säännöllisesti.

Tässä kirjoittaessani alan ajatella, että tämä joulukaktus pikkaisen kuvaa elämääni. Aiemmin hajoitin voimani vähän joka suuntaan, mutta nyt asiat jakaantuvat kolmeen luokkaan: se mitä pitää tehdä töissä, se mikä edistää blogia ja se mikä on kivaa. Joskus asia voi kuulua kahteenkin luokkaan, mutta muuta ei tarvitse tehdä.

Edelleenkin tunnustan olevani joulukaktushöperö. Taas sydämessäni värähtää ja silmäni kostuvat, kun ajattelen, mistä kaikesta olen pusertanut itseni läpi. Käteni ovat kyynärpäitä myöten ristissä kiitollisuudesta, miten ihanaa elämää nykyään saan elää.