Lääketieteen apu

Eilen katsoin vain alun A-teeman ohjelmasta Lihava Suomi, koska olin nukkunut huonosti edellisenä yönä. Päällimmäiseksi mieleeni jäi keskustelusta se, että miten lääkärin pitäisi kohdata lihava.

Saaran kokemukset terveydenhoitohenkilöstöstä olivat karuja, ja hän olisi toivonut pehmeämpää otetta. Toisaalta söpö ensihoitaja oli sitä mieltä, että lääkärin olisi pitänyt sanoa suoraan.

Aloin miettiä sitä, että mitä voidaan saavuttaa sanomalla ja voiko lääketiede ylipäänsä auttaa lihavaa. Mielikuvani on, että pysyvästi laihtuu vain viitisen prosenttia lihavista. Jos yhtä heikosti parannuttaisiin muista taudeista, niin kyllä täällä väkimäärä olisi paljon pienempi.

Ehdottomasti arvostan lääketiedettä. Olen lapsena ottanut yhteen auton kanssa, ja tiedän, miten tehokkaasti saadaan luut paranemaan, ehkäistään tulehdukset ja saadaan hemoglobiini nousemaan.

Näen ongelman siinä, että lihavuus ei ole samanlainen vaiva kuin esimerkiksi tuhkarokko tai luunmurtuma. Lihavuus ei tule hetkessä, eikä se poistu muutamassa kuukaudessa. Ja tässä siis tarkoitan lihavuudella sitä, että painoindeksi on yli 30, eli normaalimittainen nainen painaa yli 85 kiloa, jolloin ylipainoa on vähintään viitisentoista kiloa.

Tuhkarokkoa tai luunmurtumaa hoidettaessa ei tarvitse vaikuttaa potilaan ajatuksiin. Potilas saa ajatella ihan mitä tahansa, ja kuitenkin rokote, kipsaus tai leikkaus toimii. Potilaan hoidoksi riittää, että huomioidaan mitä kehossa tapahtuu.

Varmasti lääketieteen kentässä on tehty runsaasti lihavuustutkimusta. En kuitenkaan voi olla miettimättä, että ne tulokset, jotka saadaan häkissä pidetyistä laboratoriorotista, eivät päde (vielä) vapaasti liikkuviin lihaviin. Aivan varmasti jos energiamäärää pienennetään, niin laihtuu. Monasti vain tuppaa käymään niin, että mikä voissa voitetaan, se juustossa hävitään. Vähemmän voita leivällä, mutta paksumpi viipale juustoa tai jätetään pullaviipale syömättä, mutta ahmitaan pussillinen sipsejä.

Väitän, että jotta ihminen laihtuisi, niin tavat ja opitut mieltymykset pitää saada muuttumaan. Luullakseni monikin syö paljoakaan miettimättä, ja annoskoko kasvaa helposti liian isoksi kitudieettien jälkeen. Puhumattakaan siitä, millaista roskaa haluaa syödä heti romahduksessa. Etäinen mielikuvani on, että toistakymmentä vuotta sitten olen syönyt suklaata kaksin käsin, ja silti kokenut itseni nälkäiseksi.

Edelleenkin väitän samaa kuin hieman kitkerässä postauksessani Vinksahtaneita vinkkejä, että jos kuvittelet tietäväsi ne sanat, millä saat lihavan laihtumaan, niin aloita vaikka veden muuttamisella viiniksi.

  • Hihittelin aamulla kun järjestelin ja otin tätä kuvaa. Jos lukijana mietit, ovatko hiiriparan kalterit se sama uuniritilä, minkä hinkkaamisesta kerroin postauksessa Puuhastelu, niin vastaus on ”kyllä”.

Vertaistuki ja tottumukset

Ylen sivuille tuli sunnuntaina 24.9.2017 juttu Sitkeys auttoi Sirpaa.., jossa kerrotaan laihtumista haluavasta helsinkiläisestä Sirpa Luukkosesta. Laihtumista haluavalle terveydenhoito tarjoaa kolmea eri ratkaisua: nettivalmennusta, laihdutusleikkausta ja Terve Elämä -ryhmää.

Nettivalmennuksen tulokset eivät ole vielä vakuuttaneet terveydenhoitoa, laihdutusleikkaus oli suunnattu vielä lihavammille, joten Sirpa meni Terve Elämä -ryhmään.

Vertaistuki kuulostaa hyvälle, sillä tiedon vaihtamisen lisäksi saa tukea muilta samassa tilanteessa olevilta. Pikkaisen mietitytti ryhmien koko, sillä niissä on 10-12 henkeä. Lisäksi tunnin tapaamisia on alkuun viikottain ja kaikkiaan kymmenen kertaa vuodessa.

Tunnin tapaamisaika on aika hyvä, sillä sen saa kiireinenkin ujutettua omaan aikatauluunsa. Mietin silti, että ehkä ihmiset haluaisivat jutella pitempäänkin. Tapaamisten määrä on kyllä liian vähäinen mielestäni, sillä minusta olisi hyvä nähdä säännöllisesti joka kuukausi. Vaikka kesällä olisikin vähän väljempää, niin silti tapaamisia tarvittaisiin ainakin 12 vuodessa. Lisäksi minusta ryhmäkoko on liian iso hyvää keskustelua varten, ja pitäisin parempana 5-9 hengen ryhmiä.

Minua jäi mietityttämään ylilääkäri Pia Luukkosen kommentti ”Ihminen pitää ottaa kokonaisuutena. Ylipaino johtuu aina jostakin. Siihen voi vaikuttaa päihteet, alkoholi, masennus, psykoosisairaudet kuten skitsofrenia, syömishäiriöt jne.”

Olen samaa mieltä, että monessa asiassa syyn ja seurauksen välimatka on lyhyt. Toisaalta esimerkiksi omalla kohdallani olen lihonut vaikeassa elämäntilanteessa vuosituhannen vaihteessa, siis lähes parikymmentä vuotta sitten. Olen nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että KAIKKI silloiset ongelmat ovat ratkenneet, mutta silti ylipaino pysyy.

En käytä päihteitä, alkoholin käyttöni on kohtuullista, en ole masentunut, en todellakaan sairasta skitsofreniaa enkä katso edes olevani kunnolla syömishäiriöinen. Myönnän harrastavani lohtusyömistä, mutta näppituntumalta väitän, että se pitää yllä kymmentä ylipainokiloa, ei lähes kolmeakymmentä.

Lohtusyömisestä esimerkkinä viime viikko, jolloin sain tietää vanhan autoni ruostekorjauksen maksavan 600 €. Eri syistä minulla on ollut isoja menoja tänä kesänä, ja tämä ruostekorjaus tuli pahaan aikaan. Huonona lohduttautumisena ja ylimääräisinä söin kahden päivän aikana palaveripullan, 30 g manteleita, viimeisen rivin ”ikuisuussuklaata” ja reilut 200 g suklaalevitettä.

Pohdin Sokeriton syyskuu? postauksessani, että ylensyömisteni pitäisi vastata yli kiloa suklaata pysyäkseni nykyisessä ylipainossani. Veikkaisin että viime viikon ylimääräiset syömiset vielä vähän erikoistilanteessa vastaavat alle puolta kiloa suklaata.

Mikä sitten pitää minut lihavana? Väitän että olen tottunut liiallisiin ruokamääriin ja liialliseen kylläisyyteen. Voi olla, että voisin oppia pienentämään ruoan määrää ja tottua olemaan vähemmän kylläinen, pikkuhiljaa ja omaan tahtiin harjoitellen. Voi olla, että siinä voisi auttaa vertaistuki.

  • A-teema: Lihava Suomi tulee torstaina 28.9.2017 klo 21.05 Yle 1-kanavalla.

 

Auttaisikohan rentoutumaan?

Hiljattain kovasti kehuttiin tietoisuustaitoja eli mindfullnessia, joten uteliaana kävin oivamieli.fi -sivustolla. Ainakin taustajoukot Jyväskylän yliopistoa ja VTT:tä myöten näyttävät hyviltä.

Harjoitukset oli niputettu kolmeen pääteemaan:

  • tietoinen läsnäolo
  • havainnointi
  • hyväksyntä

Laiskana ihmisenä ajatus jopa päivittäisestä harjoittelusta tuntuu vastenmieliseltä, eikä ajatus useamman harjoituksen tekemisestä samana päivänä myöskään innosta.

Voisihan tuo auttaa joitain rentoutumaan, ja siinä mielessä helpottaa mahdollista stressiä. Varmasti kaikki mikä parantaa oloa suurentaa myös hoikistumisen mahdollisuutta ja pysymistä hoikkana.

Pienet kokeiluni omaa hengitystäni kuunnellen eivät ole kyllä auttaneet rentoutumaan. Harmillisesti tuntuu, että olen vain alkanut jännittää enemmän. Minulle tuntuu sopivan paremmin itselleni mieluisan musiikin kuuntelu.

Se on hienoa, että monet saavat apua näistä menetelmistä, mutta omalla kohdallani taidan olla jo heti alkuun niin vastahankainen, että tuskin kannattaa. Pidän silti sivustoa kiinnostavana.

Eurooppalainen perimä

Hiljattain luin Karin Bojsin kirjan Homo Europaeus – Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia. Kirja oli kirjoitettu 2015, ja siinä tiedetoimittaja Karin Bojs kuvaa, mitä hän on saanut selville omista perintötekijöistään ja miten se liittyy siihen, mitä tällä hetkellä tiedetään ja arvellaan Euroopassa tapahtuneen 54 000 vuoden aikana.

Olin ajatellut, että kirja ei mitenkään liity hoikistumiseen, mutta yllättäen siitä löytyi kaksi laihduttamista sivuavaa asiaa.

Ensinnäkin ajatuksesta, ovatko jotkin geenit hyviä vai pahoja. Bojs kirjoittaa (s. 399) ”geenit voivat olla hyviä tai pahoja riippuen siitä, missä ne esiintyvät. Ne voivat johtaa psyykkisiin sairauksiin tai pulppuavaan luomisvoimaan. Ne voivat edistää rasvan keräytymistä elimistöön, mikä takaa karuissa olosuhteissa henkiinjäämisen, mutta johtaa ylipainoon silloin, kun ruokaa on runsaasti. [] Mikä on hyvää tai pahaa, riippuu yhdistelmästä ja asiayhteydestä.”

Toinen huomio oli paleodieetistä (s. 269) jossa syödään runsaasti lihaa ja vältetään maitotuotteita ja viljoja. Bojs toteaa, että tällaisella dieetillä on etunsa maun ja terveyden kannalta, mutta että tämä antaa virheellisen kuvan siitä, mitä kivikaudella syötiin.

Bojs kuvaa kirjassaan, miten ihmislaji levittäytyi ympäri maapalloa monenlaisiin elinympäristöihin. Paikoitellen syötiin lähes pelkkää lihaa, mutta syötiin myös tärkkelyspitoisia juuria. ”Kaikki söivät hunajaa, jos siihen oli mahdollisuus”.

Arkeologien kaivauksissa eläimien jäänteet ovat säilyneet paremmin kuin kasvien, mutta nykyään voidaan tutkia kasvien mikroskooppisia jäänteitä myös ihmisten hampaista. Hampaiden kiilteestä voidaan tunnistaa eri kasvien piinjäänteitä, ja sitä kautta on havaittu, että esimerkiksi jääkaudella Euroopassa syötiin heinien siemeniä sekä lumpeen juuria.

Sivulla 272 vielä tarkennetaan ”Meillä on geneettisesti paljon parempi kyky pilkkoa ruoan tärkkelystä kuin esimerkiksi apinoilla.” Ja jopa monien koirien esi-isät pystyivät elämään syöden ajoittain puuroa tai leipää.

Olen samaa mieltä Bojsin kanssa siitä, että kukin syököön haluamallaan tavalla. Jos sattuu pitämään paleodieetistä, ja pystyy sitä noudattamaan, niin mikäpä siinä. Enemminkin tämä kirja herättää minua miettimään, että ehkä aina kaikki perustelut tietylle dieetille eivät kestä tarkempaa tieteellistä tarkastelua.

En voi olla miettimättä, että jos todella perattaisiin perusteita muodissa olevan tavoille laihtua, niin kestäisivätkö ne kriittisen tarkastelun. Olen ensimmäisenä myöntämässä, että mikä sopiii jollekin toiselle, ei välttämättä sovi minulle. Siksi jokaisen pitää löytää hoikistumiseen itselleen sopiva tapa.

Sokeriton syyskuu?

Syyskuu on jo puolivälissä, ja vasta nyt saan kirjoitettua sokerittomasta syyskuusta. Ajatus on vilahtanut mediassa, ja jopa paperikalenterissani luki syyskuun 1. päivän kohdalla ”Sokeriton syyskuu”. Suhtaudun silti ajatukseen kielteisesti.

Nostan esiin Ylen sivuilla jo syyskuun alussa olleen jutun Liian tiukka pipo…  jossa ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin mielestä mustavalkoinen ajattelu aiheuttaa ongelmia.

Jutussa oli esimerkkinä, että ensin vältetään pakastemustikoita koska niissä on ripaus sokeria, mutta pian ahmitaan puoli kiloa karkkeja. Muistan myös itse joskus näykkineeni näkkileipää kuin suklaata, ja kohta söin suklaata kuin näkkileipää.

Pystyn nykyään ajoittain jättämään väliin työpaikalla tarjottavat herkut, ja todella harvoin otan jälkiruokaa lounaan kanssa. Olen myös siedättynyt kokonaisia hasselpähkinöitä sisältävään kotimaiseen suklaaseen, mikä nykyään säilyy jopa viimeisen käyttöpäivän yli. Toisaalta voin joskus syödä aivan muita makeisia tai jäätelöä.

Omalla kohdallani en jaksa uskoa, että makeiset merkittävästi vaikuttaisivat painooni. Jotta pysyn näin muhkeissa mitoissa eli 27 kiloa yli haavepainoni, niin teoreettisesti syön joka päivä 30 kcal/kg * 27 kg eli yli 800 kcal liikaa. Mikä vastaa 160 g suklaalevyä päivässä tai yli kiloa suklaata viikossa. Mitä en todellakaan tee, eivätkä syömäni makeisten tai jäätelön määrä selitä ylipainoani.

Jostain muusta se ylimääräinen energia tulee, ja ehkä monesta pienestä lähteestä. Varmaankin annoskoot ovat liian isoja. Varmaankin minulla on tottumuksia, joita voisi muuttaa. Ehkä saisin arkeeni lisättyä liikuntaa muodossa tai toisessa.

Hoikistuminen tuntuu taas niin pimeässä hapuilulta. Ymmärrän, että moni herkästi sortuu dieettiin, koska silloin varmasti hetken laihtuu. Tai innostuu jostain rajoituksesta.

Minä haluan laihtua pysyvästi. Rajoitukset saavat vain kohteen hohtamaan kiellettynä hedelmänä. Lisäksi minä valitettavasti olen lihonut aina dieettien jälkeen.

Kotikuntoilua

Viikonloppuna siivosin vaatekaappeja, jotka sisältävät myös liinavaatteita ja parvekekalusteiden pehmusteita. Kerran vuoteen on hyvä käydä kaappeja läpi, ja minulle tämä oli myös mielekästä ja omalle kuntotasolleni sopivaa kuntoilua.

Lyhyyteni takia jouduin nousemaan vanhoille remonttitikkaille, että sain ylimmät hyllyt imuroitua ja pyyhittyä. Minulla syke nousi, kun otin ylähyllyiltä tavaraa, ja pikkaisen liikaa oli tuo 20 sentin tikkaiden nousukorkeus. Keväällä kiukutellut oikea polvi ei ollut millänsäkään, mutta vasen vähän vingahteli. Eipä kuitenkaan seuraavina päivinä eikä edes öisin ollut kipuja, joten ei liikunta liikaa ollut.

Kaappeja peratessa löysin yhden hammastahnanäytteen, joka on mukava ottaa matkalle mukaan pienen kokonsa vuoksi. Löysin myös leveän vaateripustimen, johon saan jouluverhokapat näppärästi. Lisäksi heittelin vaatekeräykseen menevään pussiin vanhoja ja epämieluisia vaatteita.

Oli myös mukava löytää urheilutakki kokoa M, jonka muutama vuosi sitten ostin loppuunmyynnistä hyvin edullisesti. Käytän nyt samankaltaista takkia kokoa L, joka on reilusti mitoitettu. Arvelen että kun saisin tuollaisen nelisen kiloa pudotettua, niin M-koon takin alle mahtuisi tarvittaessa lämmintä. Ihan vielä en viitsi takkia ottaa käyttöön.

Kotona kuntoiluun liittyviä hyviä puolia on esimerkiksi, että sää ei haittaa, mitään erityisiä välineitä ei tarvita ja kuntoilun määrän voi säätä itselle sopivaksi. Toki sohva voi houkuttaa liian aikaisessa vaiheessa, mutta silloin pitää miettiä itselle sopivan kokoinen tavoite.

Siivoilua ja kotona puuhastelua ei yleensä mainita kuntoilumenetelminä, eikä siivoaminen riitä kuntoiluksi todella hyväkuntoiselle. Oma kuntotasoni kuitenkin voisi kansakouluarvosanana olla kuutosen luokkaan, joten tässä vaiheessa siivoamisprojektit tarjoavat riittävästi haastetta.

Harvoin nostetaan esiin mitä kunnon kohottaminen vaatii eri kuntotasoilla, ja turhan usein annetaan ymmärtää, että rääkki on ainoa tapa kohottaa kuntoa.

Aivan varmasti jos huippu-urheilija haluaa nostaa kuntonsa kansakouluarvosanasta 10 arvosanaan 10+, niin se vaatii valtavasti aikaa sekä työtä ja jopa rääkkiä. Väitän että tällaisen tavallisen pulliaisen kuntoiluksi riittää aika vaatimatonkin ja vähäinen liikunta, kunhan sitä vain tekee säännöllisesti. Lisäksi kunto nousee jo muutamassa kuukaudessa.

Olen aivan varma, että jos harrastelen vastaavia siivousprojekteja sekä käyn vaikka puolukassa muutaman kerran, niin kuntoni nousee. Tämä tuntuu nyt kuntokuureihin verrattuna vain paljon miellyttävämmällä ja mielekkäämmällä tavalta liikkua. Lisäksi näin toimien koen liikunnan iloa.

  • Kävin tänä aamuna vaa’alla, ja painoin alusvaatteisillani 82,1 kg, joka vastaisi 82,7 kg painoa farkut jalassa. Olen lihonnut 900 g viime kuusta. Harmi.

Keho ja mieli

Olen jäänyt miettimään Helsingin Sanomissa alkuviikosta julkaistua artikkelia Uusi hoitomuoto on auttanut ympäristöherkkiä. Ympäristöherkät voivat kärsiä kemikaalien, homeen tai jopa sähkön takia.

Monet yliherkät ovat parantuneet ikään kuin ohjelmoimalla aivonsa uudestaan. Limbinen järjestelmä on aivojen alkeellinen osa, joka reagoi myös uhkaan. Mutta jos järki saa limbisen järjestelmän rauhoittumaan, niin paraneminen alkaa. Vaikka tuo kuulostaa oudolta, niin jopa neurologi Markku Sainio pitää sitä mahdollisena.

Artikkeleista tuli myös esiin, että länsimaiseen ajatteluun on juurtunut ajattelutapa, jonka mukaan ihminen jaetaan erikseen kehoon ja mieleen.

Yliherkkyys on mielestäni kaukana lihavuudesta, mutta silti ajatus jäi mietityttämään. Monasti laihduttaessa yritetään vaikuttaa kehoon dieetin ja kuntokuurin avulla. Dieetti pienentää kehon saamaa energiamäärää ja kuntokuuri lisää kehon energiankulutusta, ja kuitenkin niin moni lihoo takaisin vanhaan painoonsa. Väitän lihomisen johtuvan siitä, että oma mieli ja mieltymykset eivät ole muuttuneet.

Jos voisi vaikuttaa suoraan mieleen, niin parhaimmillaan haluaisi liikkua omaan kuntotasoonsa sopivalla tavalla ja lisäksi syödä runsaasti kasviksia, eikä roskaruoka juuri maistuisi. Kuvittelisin, että tällöin kilot pysyisivät poissa ja laihtuminen sujuisi kevyesti.

Mietin myös, että stressi on uhan kokemista, ja osa meistä lihooo stressitilanteissa. Jos jotenkin saisi aivonsa uskomaan, että keksien ahmiminen ei mitenkään helpota stressiä, niin hoikempana pysyminen onnistuisi todennäköisemmin. Ymmärrän, että esiäitiemme lähes kaikki ongelmat kärjistyivät nälkään, ja aikoinaan oli hyvä syödä liikaa ja jopa ahmia pienenkin uhan ilmaantuessa. Mutta miten tuon kovakoodatun kytkennän saisi muutettua tässä rasvaa ja sokeria pursuavassa maailmassa?

Vaikka olisi mahdollista muuttaa mieltymyksiään pysyvästi, niin minun on vaikea uskoa, että mieltymyksiään muuttamalla voisi laihtua median asettamaan ihanteeseen asti. En voi uskoa, että esimerkiksi minä voisin koskaan vapaaehtoisesti alittaa painoindeksiä 20, joka kohdallani tarkoittaisi alle viidenkymmenen kilon painoa.

Olen toki elänyt aikoja, jolloin olisin halunnut totella ties kenen ja ties miksi määrittämää ihannetta, mikä tuntuu todella typerältä näin jälkikäteen. Nykyään voin vain haaveilla painoni olevan alle kuusikymmentä kiloa. Ennen kaikkea olen kiitollinen jokaisesta kilosta, josta olen päässyt eroon.

Täyttömäen rappuset

Pyörittelen mielessäni edelleen ajatusta, että miten muuttaa mieltymyksiään. Kun mieltymykset muuttuisivat, niin toimintatapa muuttuisi hiljalleen ja pysyvästi.

Hoikistumista varmistaisi, jos saisi kehitettyä mieltymyksen liikkumiseen, mikä voi olla alkuun hyvin vaatimatontakin. Aikoinaan nousin sohvalta ensin muutamalla mainostauolla, ja sitten useimmilla mainostauoilla. Yhdellä mainostauolla hain lasillisen vettä keittiöstä, ja seuraavalla mainostauolla vein saman lasin tiskikoneeseen. Nykyäänkin koetan nousta sohvalta ja liikkua hetken mainostauoilla. Kun kukaan ei ole katsomassa, niin voin tehdä hassujakin tanssiliikkeitä.

Nyttemmin on tullut tehtyä muutakin pientä. Olen käynyt uimassa, ja uusi uimapuku toimi hyvin. Sunnuntaina kävimme veljeni kanssa Malminkartanon täyttömäen huipulla. Tuollainen yhden kerran rappusten nousu ei nyt riitä liikunnaksi kuin päiväksi tai pariksi, mutta se oli kuitenkin monella tapaa mukava tapa liikkua.

Oli kiva jutella veljen kanssa, ja taas oli mukava havaita, että rappusten nousu sujui astetta kevyemmin. Kyllä edelleen molemmilla lepotasanteilla piti huohotella, mutta silti pääsin rappuset ylös. Lisäksi kun keväällä kiusasi nivelrikko, niin nyt pystyin kävelemään rappuset ilman kipuja, eikä sen jälkeenkään ole ollut kipuja.

Rappusten nousukorkeus vaihtelee, mutta suurinkin taisi jäädä alle 15 sentin. Rappusia on kaikkiaan 426 kappaletta, ja aina 50 rappusen välein on pieni metallilaatta kertomassa, monennellako rappusella on. Kaikkiaan kivuttavaa on kuutisenkymmentä metriä.

Näitä samaisia rappusia kirmaavat monenlaiset atleetit, ja kaukanahan minun kuntoni sellaisesta on. Oma tavoitteeni on paljon vaatimattomampi. Juuri nyt ajattelen, että olisi hienoa jaksaa poimia mustikoita kolme tuntia lähes yhteen menoon ensi syksynä 2018.

Miellyttävä liikuntatuokio houkuttaa liikkumaan uudemmankin kerran. On myös mukava saada tunne siitä, että onnistuu saavuttamaan tavoitteensa. Jos liikkumisesta saa elämyksen, kuten mäen päällä avautuvasta maisemista, niin kyllähän se kannustaa liikkumaan.

Tuntuu että on monia pieniä asioita, jotka mahdollistavat mieltymyksen liikuntaan. Nyt ajattelen, että pohjana on pakottomuus ja omaan suoritustasoon sopiva tavoite, ja saavutuksena on liikunnan ilo.