Hoikistumisen 3 haastetta

Toki hoikistumisessa on hankaluuksia ja haasteita, kuten että omat mieltymykset pitäisi saada muuttumaan ja että oma suhtautuminen ruokaan ja syömiseen pitäisi täysin muuttaa. Silti mielestäni on kolme todella isoa haastetta hoikistumisessa.

  1. Hyväksyä hoikistumisen hitaus.
    Jos toivoo laihtuvansa pikadieetillä kituuttaen, niin suurin osa meistä päätyy lihomaan korkojen kanssa takaisin pudotetut kilot. Maailma ja media viettelevät pikaratkaisuihin, mutta pitäisi vain pysyä kaidalla, tylsällä ja terveellisellä tiellä.
  2. Hyväksyä oma muuttuminen.
    Voi kuulostaa kummalliselle, että haluaa laihtua, mutta ei sitten kuitenkaan halua. Silti niin kummallisesti voi ajatella. Toki tuntuu hyvälle, että paino putoaa, ja mahtuu paremmin vanhoihin vaatteisiin. Samalla kuitenkin oma keho tuntuu vain niin erilaiselle kuin ennen ja liian nopeasti laihduttaessa jopa aivan vieraalle. Olen aikoinaan laihtunut seitsemän kiloa muutamassa kuukaudessa, ja kyllä minulta itku pääsi silloin.
  3. Ympäristön pitää hyväksyä oma muuttuminen.
    Monet meistä toimivat totutulla tavalla, ja jos joku muuttaa sitä kuviota, niin se aiheuttaa omat hankalat hetkensä. Omalla kohdallani olen saanut nyt positiivista palautetta, mutta tiedän, että kaikkia ei ole aina kiitetty hoikistumisesta.

    Tällaisia harmaita ajatuksia ajattelen tänään harmaan syksyisenä päivänä. Ehkäpä jonain aurinkoisempana päivänä ajattelen vähän valoisammin.

Uusi uimapuku

Mökiltä lähtiessä oli sen verran tohakkaa, että uimapuku unohtui kuistille. En todellakaan tajunnut katsoa, että kuisti oli tyhjä, ja sinne jäi paitsi vanha pyyhe niin myös vanha uimapuku. Tajusin kyllä muutaman tunnin ajettuani, että uimapuku jäi, mutta eihän sitä kannattanut lähteä hakemaan.

Se kuistille jäänyt uimapuku on yli kymmenen vuotta vanha. Ostin sen käytettynä, kun se tuntui istuvan minulle, mikä on aika harvinaista. Nyttemmin se on vähän löystynyt lantiolta, ja lisäksi se alkaa olla liian pitkä. Yllättävästi tämä uimapuku on pysynyt ehjänä tähän saakka, tosin käyttöäkin on ollut aika harvakseltaan. Joten kiitos Ulla, kun myit aikoinaan sen uimapuvun, siitä oli paljon iloa!

Viikonloppuna olen menossa uimaan Sirkan kanssa, joten tilalle oli hankittava uusi uimapuku. Kauppaan oli lähdettävä, mikä oli minulle vastenmielistä. Olen möhömahainen, rintava, kapealanteinen ja lyhyt, eikä minunlaiselle vartalolle juuri valmisteta uimapukuja, joten ihan suosiolla menin erikoisliikkeeseen.

Kiintoisaa oli havaita, että olisin kyllä saanut istuvat bikinit, koska niistä saa ylä- ja alaosan ostettua erikseen. En vain pitänyt kangaskaistojen välissä pullottavasta möhömahasta, joten se ostos jäi tekemättä. Tankineja ei ollut minun kokoani, enkä niin paljoa saanut aikaiseksi, että olisin lähtenyt toiseen erikoisliikkeeseen.

Oli mielenkiintoista huomata, että koska olen pikkuisen laihtunut, niin mahdun pikkuisen pienempään uimapukuun kuin oletin. Lisäksi lyhyyteni takia jouduin lyhennyttämään olkahihnoja.

Aivan lempivärini tuo vihreä-musta-sekoitus ei ole, mutta menköön nyt vähän aikaa. Täytyy toivoa, että laihdun taas sen verran, että on järkevää ostaa uusi uimapuku. Ja toivottavasti sisko muistaa ottaa mukaansa vanhan uimapukuni, kun seuraavan kerran käy mökillä.

Käytännön kuntotestejä

Kuntotestistä tulee minulle valitettavasti mieleen tilanne, jossa puuskutan korvat punaisena samalla kun joku tärkeilevä tyyppi tekee merkintöjään. Viikonloppuna siskon mökillä käydessä tuli mietittyä, että kyllähän kuntotestin voi tehdä myös ihan itseä kiinnostavasti.

Leikin ajatuksella, että hyvää kuntoa osoittaisi, jos jaksaisi tehdä juurikaan väsymättä seuraavia asioita:

  1. Kantaa muuripata täyteen vettä eli kymmenkunta ämpärillistä.
  2. Nostaa yhdellä kädellä täysi vesisanko muuripadan reunalle.
  3. Kantaa viikonlopun tavarat ja ruoat mökkiin.
  4. Kantaa tarvittavat puut saunaa ja kaminaa varten (kiitos sisko!).
  5. Nostaa pieni pöytä parempaan paikkaan nurmikolla.
  6. Uida rannan suuntaisesti omaan merkkiin saakka. Haastetta saa vasta-aallokkoon uimisesta.
  7. Kävellä metsän risukoissa ja rinteessä.
  8. Marjastaa kyykistymällä varpujen viereen.

Tällä reissulla osan vedestä veimme yhteisvoimin saavilla. Jaksoin juuri nostaa täyden sangon muuripadan reunalle, mutta lisää käsivoimia ei olisi ollut pahitteeksi.

Tavaroita kannoimme yhdessä ja se tuntui sujuvan. Saunassa ja kamiinassa tarvittavat puut oli sisko ystävällisesti jo kantanut, joten se kuntotesti jäi väliin. Oli myös mukava havaita, että jaksoin yksin nostaa halkaisijaltaan metrisen pöydän parempaan paikkaan.

Uiminen kyllä sujuu, mutta vasta-aallokossa jätin kyllä uimatta ”merkkikoivuuni” saakka. Eikä se edes pitkä matka ollut, ehkä viitisentoista metriä.

Täytyy sanoa, että tuo metsän risukoissa ja rinteessä kävely olikin yllättävän haasteellista, ja siinä havainnollistui, miten olisi hyvä saada kunto nousemaan. Eikä tuo kyykistyminen mustikkamättään viereen oikein suju, joten siinä riittää työsarkaa.

Minusta tuntuu paljon mielekkäämmältä ajatella omaa kuntoani ja siinä tarvittavaa muutosta lähtien mökkeilyssä tarvittavasta kuntotasosta kuin pelkkinä numeroina. Nämä olivat vain nopeasti keksittyjä esimerkkejä, mutta jokin tämän suuntainen saattaisi motivoida. Täytyy talven kuntoiluissa pyrkiä siihen, että pystyy ja jaksaa tehdä itseä kiinnostavia asioita.

Opitut mieltymykset

Päätös siitä, syökö sokeria ja suklaata vai hedelmiä ja kasviksia, taitaa olla aika pitkän prosessin tulos. Varmasti olisi todella helppo laihtua, jos päätös aina kallistuisi terveelliseen ruokaan ja varsinkin, jos se päätös pitäisi.

Työpaikan kokouksissa on tarjottu tuttuja suomalaisia makeisia, mutta niistä on ollut helppo kieltäytyä. Tiedän miltä ne maistuvat, ja juuri nyt ei tehnyt niitä mieli. Luulen myös, että erikoisemmatkin makeiset olisin silti jättänyt väliin. Suklaa maistuu suklaalle, aika lailla samanlaiselle aina.

Toisaalta eilen kotimatkalla alkoi tehdä mieli jotain makeaa. Olen tällä hetkellä ihastunut baklavaan, joka on rasvaa ja sokeria tihkuva pieni kreikkalainen leivos. Ostin yhden kotimatkalla rautatieasemalta, ja täytyy sanoa, että se maistui taivaalliselle. Tuntui myös hyvälle, että yksi leivos riitti.

Olen onnellinen, kun useimmiten pienehkö määrä makeaa riittää. Toisaalta arkiruokailuni ovat vähintäänkin kohtuullisen terveellisiä, eikä mitään isoja risomisen aiheita ole onneksi päällä.

Olen myös vakuuttunut siitä, että halu syödä monta kertaa suuria määriä makeaa syntyy liian tiukan dieetin tuloksena. Jos monta päivää tai viikkoa kärvistelee liian vähäisellä ravinnolla, josta pahimmillaan puuttuu elimistölle tarpeellisia ravintoaineita, niin jossain vaiheessa ihminen vain alkaa syödä liikaa. Harmillista on, että ensimmäisenä silloin ei tule mieleen mikään terveellinen ruoka, vaan ahmitaan makeaa ja rasvaista.

Käsittääkseni tavallinen ihminen ei pysty tappamaan itseään pidättämällä hengitystään. Olen miettinyt, että onko makean ja rasvaisen ahminen samankaltainen sisäänrakennettu järjestelmä, jottei tyhmä ihminen vahingossa tappaisi itseään. Aiemmin tuli makean ja rasvaisen mukana tarpeellisia ravintoaineita mukana, mutta nykyään teollisissa sokeria ja transrasvoja pursuavissa tuotteissa tuskin on enää mitään ravintoaineita jäljellä.

Väitän, että mieltymyksen ahmia makeaa ja rasvaista oppii hyvin nopeasti kitudieeteillä. Yleensä poisoppiminen on paljon hitaampaa kuin oppiminen.

Minulla loppui painonnousu aikoinaan siihen, että aloin ottaa vesilasin ahmittavien viereen. Ilman mitään päätöstä ja kuin huomaamatta join vähintään lasillisen vettä, joka ansiosta aloin tuntea kylläisyyttä ja ajoittain alkoi jäädä jotain ahmimatta.

Nyt haasteeni on, että miten alkaisi haluta vähemmän ruokaa. Minulla on tottumus ottaa vaikkapa pastaa tietty määrä, mutta mietin, voisinko pienentää määrää.

Tottelemista vai oppimista?

Ylläoleva kuva on viime sunnuntain iltapäivän kahvihetkestä: muutama herneenpalko, kaksi tuoretta aprikoosia ja tummia rypäleitä sekä tietysti kahvia ja paljon maitoa.

En osaa sanoa, onko tuon kahvihetken energiamäärä liikaa vai liian vähän, mutta ainakin se on omien mieltymysteni ja jääkaappini sisällön mukaan kasattu. Voi olla, että jossain vaiheessa yksi aprikoosi tulee riittämään ja toki rypäleitäkin voisi olla vähemmän. Tai sitten säädän päivän muiden aterioiden kokoa.

Muistan omia aiempia dieettejäni, joissa painottui tottelevaisuus. Oli tiukat määräykset mitä ja kuinka paljon saa milloinkin syödä. Muistan miten nälkäinen olin, koska kuri oli niin tiukka. Lisäksi paljon energiaa meni ruokien miettimiseen ja ruoka-aikojen odottamiseen.

Jos dieetti tuli alun perin Yhdysvalloista, saattoi jotain tuotetta olla vaikea saada tai ruokien mitoitus poikkesi suomalaisesta. Muistan vieläkin vuosikymmenten takaa Painonvartijat, joissa raejuustoa piti syödä 175 g, mutta suomalaisessa purkissa oli 200 g. En todellakaan usko, että kukaan lihoisi, vaikka olisi syönyt ne ylimääräiset 25 g vaikka joka päivä. Kuulemma se oli itsekurin osoitus, että jätti sen 25 g syömättä.

Valtava määrä dieettejä perustuu alakoulumaiseen tottelevaisuuteen, mutta alan suhtautua siihen kielteisesti. Ymmärrän että pienen koululaisen pitää oppia pesemään kätensä ja käyttämään suojatietä, vaikka asioita ei jaksettaisi perustella. Käsittääkseni nykyään kyllä kannustetaan selittämään lapselle hänen kehitystasolleen sopivalla tavalla, miksi asiat tehdään näin.

Harmittaa, että olen myös itse mitään kyselemättä noudattanut itselleni sopimattomia määräyksiä. Tietenkin pitää välttää rasvaa ja sokeria, mutta senkin voi tehdä itselle sopivalla tavalla esimerkiksi lisäämällä hedelmiä ja vihanneksia.

Minä alan entistä enemmän ajatella, että hoikistuminen on oppimista. Ajattelen, että koska lihavuus on opittuja tapoja ja mieltymyksiä, niin niistä voi myös oppia pois. Oppimiseen kuuluu, että alkuun tehdään virheitä, mutta vähitellen opitaan.

Hidas hoikistuminen on tunnustelemista, että mistä minä pidän ja mikä sopii minun elämääni. Ei koko elämää tarvitse laittaa kerralla uusiksi, vaan voi remontoida ”huone kerrallaan”. Lisäksi hankalina aikoina voi jättää muutoksen kesken, mutta voimien riittäessä voi tehdä isompiakin muutoksia.

Oikea suunta

Kaaviossa punainen viiva tarkoittaa tätä vuotta, viime vuosi on oranssi ja punnitusten aloitusvuosi näkyy violettina. Punnitsen siis itseni kuukausittain, ja vertaan eri vuosien painoja keskenään.

Tänä aamuna painoin alusvaatteisillani 81,2 kg, mutta lisään siihen 0,6 kg jotta saan vertailukelpoisen painon pukeutuneena. Kevään stressikaudella paino nousi yli kolme kiloa, mikä pikkaisen harmittaa. Toisaalta aikoinaan stressikausina paino nousi kaiken, minkä olin laihtunut ja vielä korot päälle, joten on tämä parempi tilanne.

Nyt vain toivon, että tämän vuoden käyrä pysyy loppuvuoden viime vuoden käyrän alapuolella.

Ilonaihe 1/X

Poimin eilen 14 litraa mustaviinimarjoja sekä ostin 3 litraa mansikkaa sekä hunajatuubin Iso-Hiiden tilalta.

Mustaviinimarjat ovat juuri ihanimmillaan, sillä ne olivat kypsiä, isoja ja makeita, eikä todellakaan tarvinnut valkata erikseen raakoja. Poimimiseen meni reilun tunnin verran ja perkaamisessa parisen tuntia. Pikkaisen hirvitti, kun pakastimen kompressori piti vähän aikaa normaalia kovempaa ääntä. Olisi pitänyt laittaa pakastuskytkin päälle lähtiessä. Toisaalta sain nyt tarkistettua, että voin pakastaa 20 kg vuorokaudessa, ja tuossa yllä on marjoja vain liki kahdeksan kiloa.

Kaiken kaikkiaan tämän määrän pakastaminen on pieni ilonaihe, joka koostuu monista pienistä asioista. Olen ollut epävarma autoilija, mutta nykyään tunnin matkan ajaminen on oikeastaan aika kivaa. Maalla on mukava käydä jo pelkästään vehreyden ja hiljaisuuden takia. Marjastaessa lisäksi tulee tehtyä jotain selkeää käsillään ja itsepoiminnassa on helppo jutella kevyesti myös tuntemattomien kanssa. Lisäksi tiedän, että talvea varten on nyt pakkasessa puuron päälle turvallisia ja maistuvia marjoja.

Eilen olisin voinut poimia enemmänkin marjoja, mutta tuo määrä tuntui eilen riittävän. Menen vielä uudestaan poimimaan, sillä satokausi taitaa venyä jopa elokuun loppuun asti, niin pahasti kesä on ollut myöhässä.

Tänään mietin Tarjan kanssa lounastaessa, että ehkä yksi lihavuuden ja laihuuden ero on siinä, millaiset asiat ilahduttavat. Olen elänyt senkin ajan, että minua kiinnosti eniten vain maistella saman sarjan jäätelökakkuja. Tuntuu kummalliselta nyt kirjoittaa näin, ja tajuan, miten suppeaa sellainen elämä oli.

Ehkä taustalla oli se, että aikoinaan asetin tavoitteen liian korkealle, jolloin väsähdin, jätin kesken ja kiinnostus siirtyi tarpeettomaan kuten jäätelökakkuihin. Nyt mieluummin lopetan aiemmin ja jatkan tarvittaessa, kuin että pinnistän voimieni rajoille. Olen myös muutenkin armollisempi itselleni, ja hyväksyn sen, että aloittelijana teen virheitä. Kaikkea ei voi oppia kerralla, mutta pikku hiljaa voi oppia vaikka mitä.

Tulen varmaan aina muistamaan autoilutalveni 2015-16. Alussa en edes tiennyt, että lämpökaapeli kytketään auton puskurissa olevaan pistorasiaan. Sen jälkeen piti ostaa oikean merkkinen lämpökaapeli, mikä onnistui pienten punastelujen jälkeen katsomalla pistorasian läpässä olevaa tekstiä. Lisäksi piti oppia laittamaan pistoke oikeassa asennossa pistorasiaan ns. ”häntä” alaspäin eli korkin pidike alaspäin. Olen myös oppinut säätämään kolmenlaisia lämpötolppia, joista viimeisen tyypin salat avasi työtoverini siperiaanisessa lumituiskussa.

Omaan tahtiinsa oppiminen on mukavaa, jolloin on myönnettävä, että tämän minä osaan, mutta tuota en vielä osaa.  Joku toinen on vaikkapa talviautoillut niin kauan, ettei edes muista alun ongelmia. Ensin oppii, sitten osaa ja kun vielä lopuksi saavuttaa itselleen asettamansa tavoitteen, niin mikä sen mukavampaa.

Niin monenlaisista asioista voi nauttia, siksi tässäkin postauksessa on otsikkona ”Ilonaihe 1/X”, jossa X on hyvin suuri luku. Uusia ilonaiheita on siis tulossa.

Puuhastelu

Kuvassa on uuniritilä, jonka olen jynssännyt puhtaaksi käyttäen mäntysuopaa, taikasientä sekä runsaasti aikaa. Tavoitteeni ei niinkään ollut siivota, vaan pikemminkin jynssääminen miellytti minua. Löytyisi myös järkevämpiä töitä, mutta väistelen niitä ja pysyttelen puuhastelussa.

Hankalien asioiden väistelystä kertoo myös Remonttipainajainen VIP- sarja, jossa ruotsalainen Anders Öfvergård auttaa remonttinsa kanssa jumiin jääneitä ruotsalaisia. Andersin kanssa paikalle pelmahtaa ammattilaisia, jotka sitten raivaavat, rakentavat, maalaavat ja sisustavat sotkuiset ja keskeneräiset asunnot viihtyisiksi kodeiksi.

Kiinnostava osuus on, että miksi remontti jää jumiin. Jokaisen jakson alussa Anders tuo kärkkäästi esiin ongelmat, joita asunnon omistaja kuuntelee korvat punaisina. Remontin kanssa rinnakkain alkaa nousta esiin, että on tehty virheellisiä ratkaisuja. Luullaan että jaksetaan vaikka ollaan yksinhuoltajia tai ei osata remontoida tai ei uskalleta aloittaa, koska ei osata.

Andersin vaativuuden vastapainoksi on sanottava, että kyllä hän on oikeudenmukainen ja saa asiat hoidettua. Lisäksi on kovin söpöä katsella ruotsalaista ohjelmaa, jossa joka käänteessä raavaat miehet haalaavat toisiaan.

Ihan tervejärkisiä neuvoja kohteen omistaja saa, kuten että pitää ottaa huomioon omat voimavarat. Tai että jos ei itse osaa jotain, niin sitten pitää ostaa ammattitaitoa. Ajatukset ovat kenen tahansa oivallettavissa, mutta väsyneenä ja keskellä kaikenlaista hässäkkää ei ole jaksettu toimia järkevästi.

Oma asuntoni on aivan riittävässä kunnossa, mutta töissä kiinnostaisi uudenlainen ratkaisu. Kuitenkin minua mietityttää, että jaksanko toteuttaa sen. Tässä kirjoittaessani tajuan, että mihinkään jumiin en kuitenkaan jäisi, vaan voisin perinteiseen tapaan hoitaa työni, jos uusi ratkaisu ei onnistuisikaan.

Olen vielä lomalla reilun viikon verran, ja työt alkavat maanantaina 14.8.2017. Toivottavasti ehdin vielä vähän piristyä, vaikka syksyn pitäisi olla korkeintaan normaalia kuormaa. Kevään stressikaudella huomasin vasemman silmän alla reippaan elohiiren, joka nyt paljolti heikentynyt. Silti elohiiren ajoittainen värinä kertoo, että stressi ei ole täysin ohi.

Aion edelleenkin jatkaa puuhastelua muun mukavan ohella, kuten että eilen kävin Kaijan kanssa poimimassa ensimmäiset mustikat Nuuksiosta. Lohdutan itseäni sillä, että puuhastelemalla pysyn poissa sohvalta ja yhdellä tavalla puran stressiä.

Porkkanoita sydänsuruihin?

Artikkeli Hampurilaisateria ja lihapulla-annos ovat saman­kokoiset, mutta vain toinen niistä lihottaa – painonnousun perimmäinen syy löytyy mahasta, joka ei ymmärrä kaloreista mitään julkaistiin Helsingin Sanomissa eilen. Moni asia tuntui järkevältä, mutta silti jäin vähän kapinamielelle.

Hilpeitä olivat mahan toimintaa ohjaavat säännöt ”Syö aina, kun ruokaa on tarjolla. Jos sitä tarjotaan ylenpalttisesti, mätä ähkyyn asti.” Näin varmasti on, jos elää jatkuvasti niukkuudessa tai vaikka koko ajan laihduttaa. Väitän kuitenkin, että jos ihminen syö säännöllisesti, niin tarvetta ähkysyömiseen ei ole.

Artikkelissa tuotiin esiin Mustajoen uusin kirja. Ainakin aiemmissa Mustajoen kirjoissa yksi asia aina jää taustalle: tunteiden vaikutus syömiseen. Ehkä olen väärässä, mutta minulle on tullut vaikutelma, kuin että hänellä ei ole koskaan elämässään ollut täydellisen avuttomuuden hetkeä. Sellaista tilannetta, että on kuin lastu laineilla, eikä pysty tekemään mitään. Voihan olla, että hän on ollut niin onnekas, että on jopa välttynyt sydänsuruilta.

Sydänsuru on esimerkki tilanteesta, jolle (välttämättä) ei mahda mitään. Tai elämässä voi tulla aivan muunlaisia ongelmia, joille ei itse voi mitään. Vuosituhannen vaihteessa seurasin laihdutuspalstaa, ja valitettavasti näppituntumakseni jäi, että monen todella muhkean lihavuuden taustalla on raiskatuksi joutuminen tai muu kaltoinkohtelu. Kerroin aiemmassa postauksessa  televisiosarja Hengenvaarallisesti lihavan antamasta mielikuvasta, että ihmisellä on ollut jossain vaiheessa todella paha olla, kun hän on lihonut.

En todellakaan usko, että sydänsurusta kärsivä ihminen pidättäytyisi syömään porkkanoita, sillä kyllä se perinteinen lääke sydänsuruun on suklaa. Elimistö tulkitsee kaikki ongelmat nälänhädän uhaksi, ja silloin on hyvä saada energiatiheää ruokaa. Vaikka maha ei enää erota porkkanoita suklaasta, niin kyllä suu sen maistaa.

Toki enimmäkseen terveellisen ruoan syöminen ja annoskoon pienentäminen auttavat laihtumaan. Kuitenkin elämässä tuppaa olemaan, että mihin kiinnittää huomiota niin se alkaa kasvaa. Pahoin pelkään, että jos vain tuijottaa sitä, mitä syö, niin syömisen määrä alkaa kuitenkin kasvaa.

Pehmeitä menetelmiä käytettäessä koirien huonoa käytöstä muutetaan siten, että koiralle annetaan niin paljon kiinnostavaa puuhaa, että pahanteko unohtuu. Mietin, että auttaisiko sitä sydänsuruista ihmistä, jos löytyisi jotain mukavaa puuhaa.

Lisäksi tässä alla on kuva tämän päivän aamiaisestani, joka on aika tyypillinen. Aamianen sisältää puuroa, punaisia ja vihreitä kasviksia, jotain nakerreltavaa, kananmunan ja maitolasin proteiinin lähteenä sekä pikku kipollisen pähkinöitä.