Kauniita unia

Joskus sitä hämmästyy, miten hankalana pitämäänsä asiaan voi löytyä yksinkertainen ratkaisu.

Makuuhuoneessani oli alun perin sälekaihtimet, mutta ne eivät riittäneet turhan lähellä olevan katulampun paisteen himmentämiseen. Hankin sitten pellavaverhot, mutta edelleenkin ulkotilojen valot häiritsivät.

Laitatutin pellavaverhojen taakse pimennysverhot, mutta eivät ne vieläkään pimentäneet riittävästi. Valoa tulvi paitsi verhojen sivusta myös verhokapan yläpuolelta. Lisäksi huomasin, että vaikka saisin makuuhuoneen pimennettyä, niin olohuoneesta tulisi valoa. Toki liukuoven voisi vetää kiinni, mutta tuntuu jotenkin turhan isolta operaatiolta. Tai sitten olohuoneen sälekaihdin-verhoyhdistelmään olisi vielä pitänyt lisätä pimennysverhot.

Sunnuntaina Sirkan kanssa jutellessa tuli esiin, miten päivä on pidentynyt ja valoisuuden lisääntyminen voi häiritä yöunta. Sirkka esitti, että ehkä silmälaput voisivat auttaa, mutta mietti, että mitenköhän niihin tottuisi. Arvelin, että ehkä muutama yö voisi mennä totutellessa, mutta varmasti kannattaisi kokeilla.

Muistin, että olen ostanut vuosia sitten silmälaput matkoja varten, mutta enpä juuri ole käyttänyt. Enkä todellakaan ole kiiltävän perään, mutta nämä bling-bling-silmälaput tuntuivat vain niin hauskoille.

Nyt olen kahtena yönä nukkunut näitä silmälappuja käyttäen, ja taidan jatkaa. Tuntuu että nukun syvemmin ja paremmin, kun saan nukkua ”pimeässä”. Toisaalta taas yöllä herätessä ei saa äkkiä ”valot päälle” kun vain poistaa silmälaput.

Sen tiedän, että hyvä yöuni vähentää halua syödä liikaa. Käsittääkseni liikunnankin arvellaan vähentävän syömishimoa siksi, että seuraavana yönä nukuttaa paremmin. Lisäksi minulla on mielikuva, että valoisassa nukkuminen saattaa lisätä joitain terveyshaittoja.

Otan käyttöön jokaisen pikkuisenkin jutun, joka vähentää halua syödä liikaa. Tämä tuntuu hyvältä juuri nyt.

Orastavaa optimismia

Seurasin tänään televisiosta Mauno Koiviston vaikuttavia ja häpeämättömän hengellisiä hautajaisia. Minua viehätti hänen muistokirjoituksessa ollut ja optimismia henkivä teksti: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.”

Samaa ajattelutapaa tarjoaa Seligmanin Optimistin käsikirja. Aloin lukea sitä uudestaan reilu viikko sitten, ja huomaan pitäväni kirjasta. Tiedän, että Seligman on mainittu vuosituhannen vaihteen kognitiivisen psykologian oppikirjan lähdeluettelossa, mutta siitä minulla ei ole tietoa, miten hänen opetuksiinsa nykyään suhtaudutaan. On mahdollista, että teksti on jo vanhentunut, sillä kirja on alun perin kirjoitettu 1990 ja käännetty suomeksi 1992.

Optimistin käsikirja on kirjoitettu paljolti amerikkalaisten itsekehitysoppaiden tyylillä, joka nykyään herättää minussa vähintäänkin lievää ärtymystä. Pienillä henkilökohtaisilla kuvauksilla elävöitetään tekstiä, ja kaikki asiat tuntuvat onnistuvan satumaisen hyvin.

Silti on pakko sanoa, että minulle ja juuri nyt tämän kirjan lukeminen on tehnyt hyvää. Voihan olla, että kirjan lukeminen osui juuri siihen saumaan, että alan vähän toipua pahimmasta väsymyksestä.

Tiesin tämän kevään olevan raskas, ja polven nivelrikon ärtyminen vielä raskaimman jakson alkaessa pahensi tilannetta. Minua harmittivat epäonnistumiset, ja se hankaloitti erääseen tehtävään tarttumista. Viikon verran olin lykkäillyt aloittamista, mutta toki oli monta muutakin asiaa hoidettavana.

Aloitettuani kirjan lukemisen tiistaina 16.5. sain tartuttua toimeen keskiviikkona ja hoidettua asian kohtuulliseen hyvin perjantaihin 19.5. mennessä. Lisäksi sain selvitettyä 22.5. asian, joka on painanut minua yksitoista vuotta.

Kirjassa myönnetään, että kyllä harmittaa, kun asiat eivät onnistu. Mutta se, miten selittää itselleen epäonnistumisen, erottaa pessimistit ja optimistit toisistaan. Jos epäonnistuessaan selittä itselleen, että olen tyhmä, on se pysyvä ja laajasti vaikuttava pessimistinen ajatus. Sen sijaan kun ymmärtää, että virheitä tulee ja oppimiseen menee aikaa, jaksaa vielä yrittää uudestaan.

En halua julistaa, että Optimistin käsikirja ratkaisisi kaiken ja olisi avain onneen. Silti on pakko todeta, että sopivassa vaiheessa sopivat sanat voivat antaa voimaa ylittää mahdottomana pitämiänsä esteitä.

Minulle kirjan lukeminen hiljensi sisäisen marmattavan kriitikon, ja antoi rauhan tehdä töitä.

Uusi vaaka

Odottelun ja sähläysten jälkeen lopultakin uusi vaaka tuli, ja nyt tämän vaa’an pitäisi olla täsmällinen.

Heti saatuani vaa’an toimimaan punnitsin itseni, ja sain lukeman 81,6 kg tavallisissa vaatteissa eli farkut ja t-paita päällä. Laitoin kevyemmät vaatteet päälle, ja sain lukeman 81,1 kg. Samoissa kevyemmissä vaatteissa Kikan vaa’alla painoin 82,7 kg.

Valitettavasti siis Kikan vaaka näyttää 1,6 kg liikaa, mutta minun kannaltani onnellisesti painoni on 1,6 kg pienempi kuin luulin. Kikka on parikymmentä kiloa minua pienempi, ja hänen kohdallaan vaa’at näyttivät puolitoista kiloa eroa.

On ärsyttävää, että vaaka voi näyttää väärin, kun painon pienenemistä kuitenkin tavoitellaan. Omistin aikoinaan vaa’an, mutta ensinnäkin opin saamaan painolukemasta ainakin kilon pois seisomalla sopivalla tavalla vaa’an päällä. Pahempi juttu oli se, että lopulta se vanha vaaka taisi näyttä jopa seitsemän kiloa vähemmän kuin mitä todellisuudessa painoin.

Viime syksynä painoni pieneni tasaisesti 0,6-1 kg kuukaudessa, mutta joulun jälkeen painoni oli noussut 79,3 -> 82,4 kg Kikan vaa’alla. Nyt mietin, että entäs jos Kikan vaaka vaurioitui vaikka kosteudesta tai kylmästä pitkään autossa säilyttäessä, ja siksi alkoi näyttää väärin.

Minusta tuntuu järkevälle ajatella, että tämän kevään lukemissa on ollut 1,6 kg liikaa. Onhan toki joulun 3,1 kg painonnousu paha, mutta ymmärrettävämpää olisi 1,5 kg nousu. Toisaalta helmikuussa painoni näytti olevan 79,5 kg.

Kikka osti vaakansa neljä vuotta sitten, ja ainakin nyt hänen vaakansa näytti väärin. Tavallisen vaa’an virhelukema voi johtua monesta syystä, mikä harmittaa kun siihen on luottanut. Arvelen, että ainakin uimahalleissa ja kuntosaleissa vaa’at toimivat kohtuullisen täsmällisesti.

Tätä uutta vaakaani voisin käyttää myös niin, että jos joku ei halua itse nähdä painolukemaansa, voin näytön kääntää pois, sillä punnitusosa on piuhalla kiinni näytössä. Lisäksi paristoja ei ole pakko laittaa, vaan vaaka toimii myös verkkovirralla.

Hienoa että uusi täsmällinen vaaka näyttääkin kohtuullisen mukavia lukemia. Onhan tässä laihdutettavaa, mutta tilanne ei ole yhtään niin huolestuttava kuin miltä se vaikutti.

Haave uudesta alusta

Eilen oli viimeinen yhteinen tapaaminen tässä punnitusporukassa, ja tämän jälkeen näemme enää vain satunnaisesti. On se vähän haikeaa, sillä olemme nähneet toisiamme kuukausittain jo yli neljä vuotta. Piskuinenhan tämä on ollut, ja nyt muuton takia vielä pienenee.

Ensimmäisen kerran tapasimme maanantaina 14.1.2013 ja silloin painoin 91,6 kg farkut jalassa. Olin vältellyt vaakaa jo pitkään, mutta tässä porukassa uskaltauduin käymään vaa’alla kuukausittain.

Parasta ryhmässä oli avoin suhtautuminen erilaisiin tapoihin laihtua. Yksi laihtuu yhdellä tavalla, toinen toisella, ja jokaiselle varmasti löytyy oma ja oikea tapa. Olen aikoinaan käynyt Painonvartijoissa, ja siellä oli vain yksi ja ainoa oikea tapa laihtua, eikä se sopinut minulle.

Oli mukava, kun sai tuulettaa laihtuessaan. Toisaalta rohkaisua ja kannustusta löytyi, jos takapakkia oli tullut. Tunnin tapaamisissa juttelimme paitsi laihtumisesta myös kuulumisiamme.

Lähimmät ystävät tietävät toki paljon enemmän minusta kuin punnitusporukkamme, mutta kuukausittain tavatessa tuli kuvattua, mitä on tapahtunut edellisen tapaamisen jälkeen. Monasti se asioiden ääneen sanominen saa oman itsekin oivaltamaan aivan uusia yhteyksiä eri tapahtumien välillä.

Painoni oli noussut viime kuusta puoli kiloa, ja oli nyt 83,4 kiloa. Onhan se lähes kahdeksan kiloa vähemmän kuin neljä vuotta sitten, joten ensinnäkin painon nousu on loppunut ja olen lisäksi päässyt vähän alaspäin. Paino käväisi ennen ja jälkeen vuodenvaihteen alle 80 kilon, mutta harmillisesti on päässyt nousemaan. Polviongelmat ovat rajoittaneet liikkumista ja stressitaso pääsi nousemaan, joista kumpikaan ei tehnyt yhtään hyvää painolleni.

Olen nyt tilannut uuden vaa’an, jonka pitäisi olla täsmällinen, joten se ongelma erilaisten painolukemien kanssa pitäisi poistua. Toivottavasti uusi vaaka tulee ennen tiistaita, jolloin voisin verrata Kikan vaa’an ja tämän uuden vaa’an lukemia.

Huomaan haaveilevani uudesta punnitusporukasta, joka tapaisi kerran kuukaudessa vaikka kotonani. Sopiva porukan koko olisi viidestä seitsemään osallistujaan, jolloin tunnin tapaamisessa kaikille jäisi aikaa kertoa kuulumisiaan. Haaveideni porukka olisi tätä päättynyttä vähän isompi, mutta siinä olisi samanlainen kannustava henki ja avoin suhtautuminen erilaisiin tapoihin laihtua .

Tunteet ja todellisuus

Olin tänään koulutuksessa, jossa käytiin myös läpi myös ihmisen tapaa toimia tilanteessa. Ensin havaitaan tilanne, se herättää itsessä tunteita, jotka tulkitaan ja tulkinnan pohjalta aletaan toimia.

tilanteesta toimintaan

Tärkeää on se, että joka vaiheessa on mahdollista toimia ”virheellisesti” omien tavoitteiden kannalta. Välttämättä tilannetta ei tajua oikein, välttämättä heräävä tunne ei ole tarkoituksenmukaisin, välillä tulkitsee tunteensa väärin ja -huokaus- välillä tekee sitä, mikä ei ole kaikkien järkevintä.

Olen katsellut Kummalliset kammot -ohjelmaa, jossa tavalliset ihmiset tuovat esiin avoimesti kammonsa lintuja, käärmeitä tai verikokeita kohtaan.  On upeaa, miten rohkeasti nämä ihmiset ovat tulleet ohjelmaan ja uskaltautuvat kohtaamaan kammoamansa tilanteen.

Esimerkiksi lintukammoiset kävivät ensin ruokkimassa kanoja, tutustuivat kääpiöviiriäisiin ja lopuksi antoivat ison vihreän papukaijan lehahtaa käsivarrelleen. Oli hienoa seurata, miten psykologi rohkaisee ja kannustaa haasteellisissa tilanteissa. Usein psykologi sanoi ohjelmassa ”Tämä on tunne”.

Se on kiinnostava ajatus. Kun tunne on päällä, se tuntuu kuin koko maailmalta, mutta todellisuudessa tunne on vain minun sisälläni.

Tuosta tunteen ja todellisuuden erottamisesta minulle tärkeä kirja on Martin E.P. Seligmanin Optimistin käsikirja. Olen lukenut sen 1990-luvun alussa, jolloin se teki minuun vaikutuksen, ja olen ostanut kirjan pokkarina viime vuosituhannen lopussa.

Kirjan perusidea on, että optimistit ajattelevat, että pettymyksien syyt ovat hetkellisiä ja erikoistapauksia. Lisäksi optimistit ajattelevat, että onnistumisten syyt ovat pysyviä ja toistuvia.

Optimismia myös helpottaa, jos voi ajatella syyn epäonnistumiseen olevan muissa. Toisaalta ihminen ei voi muuttua, ellei hän ota vastuuta omasta muutoksestaan ja omista virheistään.

Tiedän että laihtuminen ei ole sujunut ja torstaina päässen vaa’alle. Olen syönyt liikaa, ja aivan selvästi stressikaudet eivät tee minulle eivätkä laihtumiselleni hyvää. Tiedän, että tästä eteenpäin kahdeksan kuukautta tulee olemaan normaalikuormalla, joten töiden lisäksi pitäisi jäädä energiaa myös mukaville asioille.

Toisaalta tiedän, että aina tulee elämässä hankalia ja jopa raskaita vaiheita. Eihän tämä kevät muutoin niin kamala olisi ollut, mutta polven nivelrikko teki haastavasta hankalampaa. Nyt jalka on ollut jo kivuton, ja tänään jopa otin muutaman juoksuaskeleen.

Taidan lukea Optimistin käsikirjan taas uudestaan. Ehkä siitä saisi muutaman ajatuksen, jotka sitten kantaisivat hankalien aikojen yli.

 

Paahdettua munakoisoa

Hiljattain listasin kokeiltavia ruokia, joista yksi oli munakoiso. Mielikuvani on, että olen kokeillut tehdä munakoisosta ruokaa useampi vuosi sitten, enkä ollut mitenkään innostunut.

Sama harmillisesti toistui eilen. Yksinäinen munakoisoparka oli pyörinyt jääkaapissa jo viikon verran, ja eilen päätin sen lopulta valmistaa. Olin katsellut ohjeita netistä, ja päädyin paahtamaan grillivastusten alla viipaloidun munakoison, jonka päälle sutaisin ruokaöljyä.

Vaalea leikkauspinta sai vähän rusehtavaa väriä uunissa ollessaan, ja maku taisi pikkaisen muuttua raakaan verrattuna. Kyllähän sitä söi, mutta ei minulle tullut sellaista oloa, että tätä pitäisi saada lisää.  Olen myös ensimmäisenä myöntämässä, että en ole mikään hyvä kokki.

On hyvä, että on saatavilla monenlaisia vihanneksia, joiden kasvupaikat ovat ympäri maailmaa. Esimerkiksi erilaisia hedelmiä on mielenkiintoista maistaa kuten mangoa ja papaijaa. Silti mietin, että tuskinpa näiden kaukaa kuljetettujen tuotteiden maku on samanlainen kuin jos ne saisivat rauhassa kasvaa omalla paikallaan.

Josta taas ajatus ponnahtaa siihen, että kyllähän Suomessa on monenlaista hyvää syötävää. Meillä on niin hyvä pakasteherne, että sitä kuljetetaan muualle maailmaan. Suomalainen porkkana maistuu huomattavasti paremmalle kuin loppukeväästä joskus myytävät italialaiset tai espanjalaiset porkkanat.

Minulle taitaisi sopia parhaiten se, että osaisin laittaa lähialueilta saatavista raaka-aineista itselleni maistuvaa ruokaa. Juureksien käyttöä voisin vielä lisätä ja varmasti kasvisruoissa olisi sellaisia, jotka maistuisivat. Ehkä näin laiskan ei kannata mennä mannerta edemmäksi marjaan.

 

Popsin porkkanaa

Pidän aivan perusporkkanasta, siis siitä valmiiksi pestystä, mitä saa lähikaupastakin. Joskus herkuttelen multaporkkanalla, sillä siinä porkkanan maku tuntuu vahvimmalta ja vivahteikkaimmalta.

Nyt hiljattain pääsin tutustumaan kahteen erilaiseen porkkanaan, nimittäin porkkanasekoitukseen ja porkkananakkiin.

Porkkanasekoituksessa oli erivärisiä porkkanoita, joista tänä aamuna söin vaaleankeltaisen. Pari päivää sitten söin violetin, jonka sisäosa oli kyllä kokolailla tavallisen porkkanan värinen. Olivathan ne jännän näköisiä, mutta silti perusporkkana maistuu paremmalle.

Satuin myös ostamaan iloisesti hymyileviä porkkananakkeja, joista viidesosa oli porkkanaa. Eivät ne ihan tavallisille nakeille maistuneet, ja vivahde oli vähän soijanakin suuntaan. Toisaalta jos ei mitään kertoisi, niin tuskinpa sitä muu kuin kokki huomaisi, että nakeissa on jotain uutta.

Pieni harmittava asia porkkananakeissa oli se, että ne olivat yllättäen energiapitoisempia kuin tavalliset nakit. Kummastuttavasti nakkeihin oli sujautettu silavaa mukaan, ja siksi energiapitoisuus oli hieman korkeampi. Uskon että maku olisi ollut ihan hyvä ilman ylimääräistä silavalisää.

Sinänsä jännä, että meille sekasyöjille tulee erilaisia vaihtoehtoja lihansyönnille. Jos nakeissa on porkkanaa mukana, niin kyllähän se osaltaan lihansyöntiä vähentää. Mainoksista olen ollut näkevinäni jauhelihaa, minkä joukkoon on lisätty porkkanaa.

Härkistä olen kokeillut ja pitänyt, mutta hieman hämmentää tuo hinta, sillä tuote maksaa enemmän kuin liha. Tuskin sen härkäpavun viljeleminen sentään niin vaikeaa on.

Minulle on nyhtökaura edelleen lähes taruolennon kaltainen. Siitä puhutaan ja kerrotaan ihmisten havainneen sen, mutta vielä en ole sattunut olemaan paikalla, kun sitä on ollut näkyvissä.

Tänään lounaalla söin vegetaarista ”nyhtöpossua”. En saanut selville, että mistä ”possu” oli tehty, mutta ihan hyvää se oli bataattiranskalaisten kanssa.

On mukava kokeilla kaikenlaista uutta, ja osa uutuuksista jää kyllä käyttööni.

Ajatuksia lihavuudesta

Makeanhimosta oli eilen kiinnostava juttu Ylen sivuilla, minkä mukaan maksan erittämän hormonin erilaisuus tekee persoksi makealle, ja viidesosa ihmisistä kärsisi ongelmasta.

Laajempi lihavuutta käsittelevä juttu Miksi me lihomme? oli jo maaliskuun Helsingin Sanomissa. Jutussa oli minulle tuttua, miten elintarviketeollisuus käyttää hyväkseen mieltymystämme sokeriin ja rasvaan. Mielikuvani on, että olen myös nähnyt hormonien ja geenien vaikutuksesta lihavuuteen muitakin mainintoja. Aivan uusia asioita oli heliko-bakteerin mahdollinen vaikutus kylläisyyttä lisäävänä sekä antibioottien pulskistava vaikutus.

Ajatus siitä, että makeisia syövä ”namiholisti” on kuin päihderiippuvainen, sopii minunkin ajattelutapaan. Vaikka suklaan ahmiminen ei aiheuta yhtä suuria fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia kuin alkoholismi, niin kyllä siinä jotain samaakin on.

Olen aikoinaan käynyt OA:ssa eli Overeater Anonymous -ryhmässä, missä käytettiin samanlaista ohjelmaa kuin alkoholistien ohjelmassa AA:ssa. Minulle kuitenkaan ohjelma ei sopinut enkä laihtunut ryhmässä yhtään. Ehkä syynä on se, että AA:n mukaan ainoa hoito on pidättäytyminen alkoholista täysin.

Kuitenkin lihavuus on erilaista, sillä jos lihava syö enimmäkseen terveellisesti, se pienentää riskiä syödä lihottavaa ruokaa. Sitä tulee kylläiseksi kunnollisesta ruoasta, eikä tarvitse syödä ylimääräistä.

Muistan että lapsena ärsytti, kun ensin piti syödä kunnon ruokaa, ennen kuin sai jälkiruokaa. Mutta kyllä se on ihan järkevä tapa toimia. Ensinnäkin kun syö kuitupitoista ruokaa, suolistobakteerien lajirikkaus säilyy.

Lisäksi elimistö saa tarvitsemansa ravintoaineet. Puhtaan sokerin käyttäminen ravinnoksi käsittääkseni vaatii vielä ylimääräisen annoksen vitamiineja. Jos elintavat ovat kovin huonot, niin vaikea kuvitella, että saisi kaiken tarvittavan proteiinit, kasviöljyt, kuidut, mineraalit ja vitamiinit.

Kunnon ruoka paitsi maistuu hyvälle, niin on myös kaunista katsella. Voi kuulostaa hassulle, että nautin värikkään annoksen katselusta, mutta ei turhaan puhuta, että syö jo silmillään.

 

Kokeiltavia ruokia

Vapun aikaan oli aikaa surffailla, ja yllättäen löysin vuodelta 2012 olevan listan terveellisistä ruoista vuodelta 2012. Blogisti Eeva Kolu kommentoi listaa 31 terveellisimmästä ruoasta, ja alun perin artikkeli on Time-lehdestä. Voi olla, että lista on hieman kerinnyt elää viidessä vuodessa. Silti uskon, että pääosin lista on pysynyt samana.

  1. Mustapapu
  2. Lehtikaali
  3. Lohi
  4. Saksanpähkinä
  5. Kurpitsa
  6. Omena
  7. Mustikka
  8. Banaani
  9. Parsakaali
  10. Pinaatti
  11. Bataatti
  12. Kidneypapu
  13. Linssi
  14. Punajuuri
  15. Munakoiso
  16. Ruusukaali
  17. Tomaatti
  18. Täysjyväleipä
  19. Kvinoa
  20. Kaurahiutaleet
  21. Bulgur
  22. Vähärasvainen liha
  23. Pellavansiemen
  24. Chia-siemen
  25. Manteli
  26. Tonnikala
  27. Rasvaton maito
  28. Rasvaton kreikkalainen jugurtti
  29. Tummasuklaa
  30. Punaviini
  31. Extravirgin-oliiviöljy

Ainoa, jota en ole maistanut, on chia-siemen, joten ihan uteliaisuudesta sitä pitää maistaa. Olen myös syönyt rasvaista kreikkalaista jugurttia, mutta suhtaudun epäilevästi, että löytyykö Suomesta vähärasvaista kreikkalaista jugurttia.

Olen myös itse valmistanut lähes kaikesta ruokaa, paitsi mustapavuista ja bataatista. Voisin kokeilla työn helpottaessa tehdä näistä ruokia, ja lisäksi munakoisosta,  jonka käyttö on jäänyt muutamaan kokeilukertaan.

Tuosta listasta jää kyllä syömättä pellavansiemenet ja tumma suklaa. Jos tarjolla on pellavansiemeniä, niin saatan niitä ripottaa puuron päälle, mutta harvemmin ne maistuvat. Ja tumma suklaa ei vain ole minua varten.

Söin tänään parsakaalin ja parsan välimuotoa, jota saatetaan nimittää parsaaliksi. Se oli miedompaa kuin parsakaali, ja varret olivat laihempia ja nuput pidempiä kuin tavallisessa parsakaalissa. Minusta aivan tavallinen parsakaali maistuu hyvälle, mutta käsittääkseni geenien takia jotkut pitävät sitä kitkeränä. Silloin parsaali voi olla hyvä vaihtoehto.

Olen ottanut todella rauhallisesti nämä kolme päivää, ja huomaan, että elohiiri vasemman silmän alla on melkein loppunut. Stressi on siis helpottanut. Nyt vain pitää jaksaa vielä tämä vajaa ja vaativahko viikko, ja sen jälkeen alkaa reippaasti helpottaa.