Muuta mukavaa

Eihän sitä voi kiistää, että syöminen on yksi suurimmista mielihyvän antajista ja ajoittain myös ahmiminen tuottaa nautintoa. Huomaan ajattelevani, että pitäisi löytää muutakin mukavaa elämään.

Juuri nyt kevään viimeinen rankka viikko on ohi, ja koe että kyllä tämä oli myös rankin. Olen hoitanut pakolliset työt, ja iloisesti jättänyt kaiken muun tekemättä. Kuin pieni kiven syrjästä kurkistava leskenlehti mieleeni tulee, että voisin tulevaisuutta varten miettiä, että miten elämääni saisin miellyttävämmäksi.

Missään nimessä minusta ei ole isojen muutosten tekijäksi. Tässä työssä aion pysyä, tässä asunnossa asua enkä uutta autoakaan halua ostaa. Pikemminkin mietin pienempiä tapoja saada enemmän iloa elämästä, mikä pienimmillään saattaisi olla uudet verhot ja sohvatyynyt olohuoneeseen. Ei mikään mahdottoman iso projekti, mutta vie kuitenkin aikansa ja energiansa, jota muutaman viikon päästä voisi olla nykyistä enemmän.

Olen katsellut eilen illalla Riisutut-sarjan viimeisen jakson, ja oli kyllä hieno huomata, miten vähän materian kanssa eläminen muutti henkilöitä. Omassa elämässäni tein eräänlaiset ”Konmarit” muuttaessani jo jokunen vuosi sitten, ja asuntoni tavaramäärä lienee keskimääräistä alhaisempi. Ohjelma nosti taas esiin ystävien tärkeyden elämässä, ja lisäksi mietin, mikä ylipäänsä on tarpeen.

Toinen mietityttävä ohjelma oli Bikinifitness-urheilijoista tehty dokumentti Muodonmuutoksia. Minua jopa ihastutti se kurinalaisuus mutta hämmästytti jonkinlainen terveyden uhallakin urheilu. Minulle oli outoa keskittyä vain yhteen asiaan niin vimmaisesti.

Varmasti saisi aikaan enemmän, kun keskittyisi vain yhteen asiaan. Olen elämässäni valitettavasti lukenut aivan liikaa PD- eli itsensäkehitysoppaita, ja niissä lähes aina pitää asettaa päämäärä elämälleen.

Olen näin vanhemmiten alkanut kyseenalaistaa tuota yhteen ajatukseen keskittymisen ideaa. Varmasti jollekin sopii, että kehittää täydellisen vartalon tai hankkii täydellisen kokoelman muumimukeja, mutta ehkä se ei minulle kuitenkaan sovi.

On helppo asettaa päämäärä, jos tavoitteena on jonkin selkeä ja vanhastaan tuttu asia. Omalla kohdallani haen tavoitteeksi jotain aivan uutta, jonkinlaista sinisen meren strategiaa.

Muutosta ilmassa

Omat tapani tuntuvat olevan muutoksessa kuin tämän kevään säät. Kevät etenee, mutta sitten tulee taas takatalvi. Näin stressaantuneena vanha tapa toimia on ostaa makeisia ja jäätelöä, enkä voi sanoa täysin päässeeni irti moisesta. Silti tuntuu jännälle, että on kuitenkin muotoutumassa myös uusi tapa.

Huomaan sen pienistä asioista, kuten että minttusuklaaraepussi ei tyhjentynytkään kerralla, vaan sain siitä useamman kerran herkutella. Aikoinaan söin kaikki makeiset heti, mutta nyt monasti pystyn jättämään jotain myös myöhemmin nautittavaksi.

Minulla on Taika-sarjan metallipurkki, jossa säilytän makeisia. Minttusuklaarae pussi oli siellä viikon verran, ja jakoi tilan ”ylähyllyn” suklaalevyn kanssa. Mutta suklaaseen en ole koskenut, jostain syystä se ei vain nyt maistu.

Keksejä ostettuani söin niiden kanssa varsiselleriä. Myönnän että asia on pieni, eihän yksi varsiselleri hoikkuutta tee, mutta väitän, että se osaltaan estää ahmimisen kierrettä. Parissa sellerinvarressa ei ole kovinkaan paljoa elimistön tarvitsemia ravintoaineita, mutta varmasti enemmän kuin kekseissä.

Pidän edelleenkin tärkeimpänä juoman nauttimista syömisen yhteydessä. Aamiaisella, lounaalla ja päivällisellä juon yleensä maitoa tai piimää, kahvitauoilla kahvia, mutta muilla välipaloilla useimmiten vettä. Kun välipala muotoutuu turhan sokeri- ja rasvapitoiseksi, niin on erittäin tärkeää juoda jotain vähäkalorista.

Huomaan myös muutosta suhtautumisessani tapahtuneeseen ahmimiseen. Jokunen vuosi sitten olin ahmimisen jälkeen kuin onnellinen anakonda, ja vain käperryin ison mahani viereen pötköttelemään. Kun väitetään, että _kaikki_ lihavat ihmiset häpeävät ahmimistaan, niin minä en kyllä hävennyt. En toki kuuluttanut tekosistani, mutta kun kukaan ei nähnyt, niin en välittänyt tapahtuneesta. Se meni ohi kuin vesi hanhen selästä.

Nyt kun olin syönyt minttusuklaarakeita, niin jäin miettimään, että kannattikohan. En voi sanoa, että miettisin niinkään sitä ylimääräistä rasvaa ja sokeria, mitä elimistöön tuli, vaan että oliko se ylipäänsä niin nautinnollista. Yhä useammin epäilys hiipii mieleeni. Joskus huomaan, että ajatus karkkiostoksista tuntuu paremmalle kuin itse ostosten tekeminen ja ahmiminen.

Eilen kävin väsyneenä kaupassa, ja tällä kertaa ylimääräisiä olivat pienet paketilliset keittokinkkua ja kylmäsavulohta. Muutos on selkeästi tapahtumassa, tosin hitaasti.

Koleaa kevättä

Kolea kevät tuntuu junnaavan paikoillaan, eikä sää oikein lämpene. Aurinko on piiloutunut aivan liian monena päivänä pilviverhon taakse. Muuttolinnut ovat jääneet odottamaan parempia kelejä ja luonto nuokkuu yhä nuhjuisen näköisenä.

Oma oloni on samankaltainen. Tuntuu että mikään ei edisty, ja hoidan vain pakolliset työt, mutta mitään muuta en jaksa. Olen väsynyt. Aikoinaan minulle tuli stressin merkkinä ihottuma oikeaan kyynärtaipeeseen, mutta kymmenkunta vuotta sitten se muuttui. Nyt minulla on ärsyttävästi alkanut elohiiri vipattaa vasemman silmän alla.

Töitä on juuri nyt paljon, enemmän kuin pitäisi. Silloin kun olen jaksanut organisoida ja hyödyntää hiljaisemmat kaudet, niin monasti olen saanut asiat rullaamaan. Nyt nuo eivät riitä, sillä töitä on vain liikaa.

Hyvä puoli asiassa on se, että kun vielä reilun viikon jaksan painaa, niin sitten lähtee helpottamaan ja työmäärä palautuu normaaliksi. Lisäksi näyttäisi siltä, että tämän vuoden loppuun asti välttyisin tällaiselta työruuhkalta.

Iltaisin olen vain lysähtänyt sohvalle ja katsonut paljoakaan valitsematta televisiota. Pyöräily ei ole kiinnostanut, koska on ollut niin kylmä, ja muukin liikunta on jäänyt vähäiseksi. Enkä jaksa innostua tekemään mitään muutoksia tämänhetkiseen elämään.

Uskallan toivoa, että pääsiäinen ei paljoa lihottaisi. Söin vajaan pussillisen pääsiäisrakeita ja pari mämmituokkosta. Muutaman kerran tein itse paremman aterian ja samaten muutaman kerran pääsin valmiiseen juhlapöytään. Mutta noin muuten elämä on pysynyt aika lailla mallillaan.

Taitaa olla, että suurin pinnistys töiden ulkopuolelta on nyt vaa’an ostaminen ennen seuraavaa punnitusta 15. toukokuuta. Muutoin vain yritän hoitaa työni asiallisesti.

Paljonko on paljon

Laihtumisen ydin on, että aiempaa pienempi määrä ruokaa riittää.

Monet asiat toki helpottavat laitumista, ja edelleenkin korostan veden juomisen tarpeellisuutta, jota myös Helsingin Sanomien juttu korosti. Lisäksi laihtumista helpottaa, jos syö hedelmiä ja vihanneksia puoli kiloa päivässä, sillä sen jälkeen ei lihottavaa ruokaa enää juurikaan jaksa syödä.

Monasti tuodaan esiin, että kannattaa syödä kevyempiä tuotteita. Toisaalta jos levittää sormen paksulti kevytmargariinia leivälle, niin enemmän siinä on energiaa kuin pienessä sipaisussa aitoa voita.

Miten sitten voi omaksua uuden ajatuksen siitä, että pienempi määrä riittää? Vaikka järkisyillä voisi perustella itselleen muutoksen, niin arvelen, että pelkästään järkeen vetoamalla muutos ei jää pysyväksi.

Yllättäen muodin maailma voi yllättäen näyttää esimerkkiä, sillä jokin ilmiö voi tuntua ensin epämiellyttävältä tai jopa inhottavalta. Kuitenkin aikansa kun uutta asiaa tuodaan esiin positiivisessa sävyssä, ja pääsemme vähitellen totuttautumaan uuteen, niin muutos tapahtuu.

Muistan viime vuosituhannelta, miten ensin harmaata väriä pidettiin tylsänä, mutta jossain vaiheessa samaista harmaata mainostettiin ”värikkäät harmaat”. Oranssin värin suosio on vaihdellut, välillä sitä suositaan ja välillä ei. Lisäksi aikoinaan farkkujen lahkeiden leveydet vaihtelivat kaikilla samaan tahtiin, mutta nykyään näkee hyvinkin erilaisia leveyksiä.

Mieltymyksemme eivät ole niin pysyviä kuin luulemme. Se mitä joskus on vieroksunut voikin alkaa yllättäen viehättää.

On myös tärkeää, että ei kasaa muutoksen tielle esteitä. Olen joskus tavannut ihmisiä, joiden mielestä on naurettavaa syödä ravintolassa pieni annos, ja että ainoa oikea ruoka on jokin jättipizza. Siitä on kyllä vaikea lähteä laihtumaan.

Ne ajat, että minun piti syödä ”vielä ennen dieettiä” ovat takanapäin, koska sallin itselleni koska tahansa lihottavan päivän. Kyllä se kolmantena lihottavana päivänä alkaa viimeistään ärsyttää, ja palaan kartuttamaan mimireitä.

En voi sanoa, että olisin täydellisesti toipunut, mutta huomaan että annoskokoni ovat pienentyneet. Eivät joka aterialla, mutta sellainen yleislinja on keventynyt. Alan myös ymmärtää ihmisiä, joille riittää herkutteluun vain pieni pala makeaa. Eivätkä he tarvitse itsekuria kieltäytymiseen.

Kannattaako huolestua?

Tuntuu että viime ajan surulliset uutiset Pietarista, Tukholmasta ja Dortmundista synkistävät mieltä. Eivätkä uutiset Yhdysvaltain Afganistaniin pudottamasta superpommista, Syyrian iskusta ja mahdollisuudesta tehdä ennaltaehkäisevä isku Pohjois-Koreaan yhtään rauhoita. Ymmärrän että Yhdysvallat haluaa pienentää terrorismin ja ydinaseiskun uhkaa, mutta mietityttää, onko tuo paras tapa.

Huomaan että ystävien ja tuttavien kanssa keskustellessa sävy on muuttunut. Enää ei pohdita, että tuleeko ylipäänsä isku Suomeen vaan että koska se tulee. Onko turvallista kävellä kaupungilla perjantai-iltana?

Järjen tasolla tunnustaa tosiasiat autoilun vaarallisuudesta, sillä joka kerta kun lähtee liikkeelle autolla asettaa itsensä paljon suuremmalle vaaralle alttiiksi. Toisaalta autoilun riskit ovat pienentyneet merkittävästi viime vuosituhanteen ja autoilun aloittamiseen verrattuna merkittävästi. Pahimmallaan 1970-luvulla kuoli yli tuhat ihmistä liikenteessä. Nykyään liikenteessä kuolleiden määrä jää alle kolmensadan, vaikka autoja on merkittävästi enemmän.

Voihan olla, että sitä aivan tarpeettomasti huolestuu. Voi olla, että näitä ikäviä uutisia on vain kasautunut, ja että kohta ikäviä uutisia tulee vähemmän. Onhan niin monasti ennenkin koittaneet rauhallisemmat ajat.

Aivan selvää on, että minä en pysty mitenkään vaikuttamaan mitä tapahtuu. Minä olen yksi pieni ihminen yhdestä pienestä pohjoisesta maasta, jonka olemassaoloa tuskin tiedetään. Ihan huvikseni mietin, että jos meitä ihmisiä on yli seitsemän miljardia, niin tietääkö edes miljardi ihmistä, että Suomi on olemassa?

Huolestuminen on aika vahva sana, ja ehkä kohdallani se on liian voimakas ilmaisu. Mutta tuntuu kurjalle, että niin monelta suunnalta tulee synkkiä viestejä.

Olisi niin helppo turruttaa synkistely sokerihumalalla, mutta taidan jättää sen tämän kerran väliin. Voihan olla, että kun kevätaurinko alkaisi paistaa harmaan pilvipeiton läpi, niin ehkä näkisin maailmankin taas vähän valoisammassa sävyssä.

Harmittaa

Niin sitä luulee laihtuneensa, kun aina välillä on ollut muutama parempi päivä. Omasta mielestäni tuntuvat farkut löysemmiltä ja t-paidat venyneen. Mutta ei, tänään 11.4.2017 painoa olikin 82,9 kg eli paino on taas yli kahdeksankymmenen kilon.

Mikä ihme siinä oli, että viime vuonna kesäkuuta lukuun ottamatta paino tippui tasaisesti kilon kuukaudessa, mutta nyt paino ei suostu pysymään kahdeksankymmenen kilon alapuolella.

Viime kuukaudelta ei ole punnituslukemaa, sillä Kikan vaaka katosi muuttomylläkässä, mutta tuli hiljattain taas esiin. Ehkä se on jossittelua, että jos viime kuussa olisin saanut punnittua, niin ei olisi päässyt näin paljon paino karkuun. Mutta nousihan paino myös joulun aikaan, mutta sain sen sitten helmikuuksi laskemaan.

Tiedän että piskuinen punnitusporukkamme on hajaantumassa, ja toukokuussa tapaamme viimeistä kertaa. Yli neljä vuotta kävimme yhtä matkaa, ja paino laski hiljakseen. Hienoa olisi, jos muodostuisi uusi ryhmä, koska on niin hyvä jakaa kasvokkain kokemuksia. Toki toinen vaihtoehto on ostaa oma vaaka, mutta pelkään, että alan taas päivittäin käydä vaa’alla ja liikaa tuijottamaan pelkkää lukemaa.

Voi olla, että nyt kun polven takia joudun olemaan varovaisemmin, niin liikunta jää liian vähälle. En ole kävellyt työmatkoja enkä sunnuntailenkkejä, vaan yleensä ajellut autolla. Toki voisi olla järkevää mennä uimahalliin vaikka vesijuoksua varten, mutta olen vain pyöräillyt pikkiriikkisiä lenkkejä.

Harmittaa kun ajattelee, että nyt kun olen luullut päässeeni vähän eteenpäin ja pikkaisen oppineeni hoikempaa tapaa elää, niin paino palautuu kuin kuminauhan vetämänä vanhoihin lukemiin.

Onhan tässä vielä yli kymmenen kiloa matkaa pahimpiin lukemiin, mutta olisin niin mielelläni jättänyt jo tämän kymmenluvun taakseni.

 

 

Pääsiäisen tarjontaa

Pääsiäisestä tulee mieleen vanhasta muistista ensimmäisenä makeat herkut. Lähikaupan hyllyllä on ollut värikkäitä rakeita ja erilaisia suklaamunia, kuten pieniä massalla täyttyjä, sormuksia sisältäviä ja myös aidon munakuoren täyttäviä suklaamunia. Olen katsellut näitä makeisia, mutta vielä en ole yhtään ostanut, ja ehkei tarvitsekaan. On siitä oma ilonsa, että makea ei enää niin maistu.

Pääsiäisen jälkiruoista tärkein on mämmi, ja varmaankin yhden tuokkosen ostan. Syön mämmiä joko perinteisesti kerman kanssa tai sitten vaniljakastikkeen kanssa, ja arvelen saman tuokkosen riittävän useaksi päiväksi. Pashaa olen syönyt kaksi valmista rasiallista parin viime kuukauden aikana, mutta kyllä se tuntuu turhan tuhdilta.

Ruokapöydälle olen jo levittänyt vihreän paperiliinan päälle hassut keltaiset pääsiäistipuset. Pikkaisen mietin, että paistaisinko pääsiäisen aikaan lammasta. Aiemmin talvella tekemäni annos alkaa olla jo loppu pakkasesta, ja lammas on vain niin hyvää.

Pääsiäisenä on tarjolla myös monenlaista musiikkia, joista tunnetuimmat ovat Matteus- ja Johannespassio. Arvelen kuitenkin, että olen liian laiska lähtemään näihin tilaisuuksiin.

Minua viehättää vuosi vuodelta enemmän pääsiäinen, mutta jos olet allerginen uskonnolle, niin tätä edemmäksi ei kannata lukea. Palmusunnuntain kansan riemusta on vain muutama päivä kiirastorstai-illlan kireään tunnelmaan. Kiirastorstaina monessa kirkossa verhotaan mustiin vähintäänkin alttari, jolle asetetaan viisi ruusua. Pitkäperjantaina messu on ilman musiikkia, ja pappi pukeutuu mustaan. Vielä illalla voi täällä Helsingissä osallistua Via Crucis-tapahtumaan, jolloin voi kansanjoukon mukana kävellä keskellä teitä valoisana kevätiltana. Lauantai-illan päätteeksi mustat vaatteet vaihdetaan valkoisiin. Joissain kirkoissa voi jopa osallistua yhteiselle aterialle. Ortodokseilla on oma upea pääsiäisyön messunsa, jota joskus kuuntelen.

Pääsiäisen draamassa viehättää tuttuus, ja samalla tapahtumien voimakkaat käänteet. Messun musta väri kuvaa kärsimystä ja kuolemaa, ja valkoinen väri kuvaa iloa ja riemua. Kaikkein synkimmästä ja mustimmasta hetkestä noustaan pääsiäissunnuntain riemuun.

Pääsiäinen asettuu täällä Etelä-Suomessa monasti keväässä hetkeen, jolloin musta maa alkaa versota uutta elämää, vihreitä lehtiä ja keltaisia narsisseja. Talvi on takana, päivät pitenevät nopeasti ja valo voittaa pimeyden. Ensimmäisten peippojen laulu kuiskaa jo kesästä.

Tekosyitä syömiseen M122

Paras syy syödä on, että on aidosti nälkäinen ja on tarjolla mieluista ja ravitsevaa ruokaa. Monasti myös syö siksi, koska tarjolla on hyvää ruokaa välittämättä mimirien vähenemisestä. Näiden kahden syyn ulkopuolelle jää ryhmä kummallisia syitä syödä.

”Ottakee kuakkua”
Myönnän kursailleeni, jolloin on ollut mukavaa, että on rohkaisu ottamaan lisää. Yllä olevasta ilmaisusta toivon, että kirjoitin sen oikein savoksi. Mieleeni nousee muistoja ihanista jo edesmenneistä savolaisista sukulaisistani, jotka puuduttavan automatkan jälkeen ottivat meidät lämpimästi vastaan.

”Maistan vielä tuota”
Saattaa olla jo kylläinen, mutta vielä haluaa maistaa jotain. Toinen mahdollisuus on, että kokolailla arvaa, mille jokin asia maistuu, mutta vielä kokee, että juuri tämä voi olla erityisen ihanaa. Muistan aikoinaan, miten oli pakko saada maistaa saman perusjäätelökakun uusia makuja.

”Eihän tässä ole enää kuin lusikallinen”
Ensin se tuntuu järkevältä ja kotoiselta, että ei heitetä ruokaa hukkaan, vaan se päätyy omalle lautaselle. Jossain vaiheessa kuitenkin myöntää, että eläväksi biojäteastiaksi suostuminen on oikeastaan aika nöyryyttävää.

”Ruoka lohduttaa”
Maailman murjoessa olen monasti mennyt kuin zombina kauppaan, ja sitten ostanut ja ahminut aivan liikaa sokeripitoisia tuotteita. Kyllä, se on ollut typerää. Hätkähdin kun löysin Helsingin Sanomien artikkelin Sokeri on vauvoille kipulääke. En voi olla miettimättä, että vaikuttaisiko vauvana ja kipuun annettu sokeri niin, että aikuisena ahdistavassa tilanteessa haluaa makeaa?

”Kiltti tyttö syö lautasen tyhjäksi”
Kaukaisessa lapsuudessa minua taidettiin kehua lähinnä vain kun olin syönyt lautasen tyhjäksi. Vaikka en olisikaan ollut nälkäinen. Täytyy myöntää, että olen jopa kateellinen, miten laihat pystyvät iloisesti virnuillen toteamaan, että enempää ei mahdu.

Aikoinaan ahmin makean heti, mutta vähitellen opin säästämään muutaman palan seuraavaan kertaan. Olen ihmetellyt niitä ohjelmia, joissa ravinto-asiantuntija käy heittelemässä ruokakaapeista suklaapatukoita ja keksipaketteja roskikseen. Ollessani lihavimmillani ei kotoani olisi löytynyt kuivahtaneita rusinoita lihottavampaa.

Tätä kirjoitusta pohtiessa ajauduin sivulle syömishäiriön syistä : ”Sairastunut pärjää tietoa ja taitoja vaativissa asioissa yleensä hyvin, mutta on tunne-elämän kehitykseltään haavoittuva. Hänen voi olla vaikea hyväksyä ja ilmaista erityisesti kielteisinä pidettyjä tunteita, esimerkiksi kiukkua, häpeää tai avuttomuutta. ”

Vierastan että Syomishäiriöliiton sivulla anorektikot, buliimikot ja ahmijat niputetaan samaan syömishäiriöisten ryhmään. Minusta se on samaa kuin jos skitsofreenikot ja Parkinsonin tautia sairastavat olisivat ”dopamiinihäiriöisiä”. Silti nuo lauseet hätkähdyttivät osuvuudellaan, ja voin ajatella, että näiden kolmen sairauden alkuvaihe on samankaltainen.

Tunnistan, että minun on ollut vaikea laittaa rajoja ja kohdata kielteisiä tunteita, ja vieläkin minulla on näissä taidoissa harjoiteltavaa. Todellakin toivon, että nykyvanhemmat kehuisivat lastaan muusta kuin lautasen tyhjentämisestä. Parasta olisi, jos lapsi kokisi olevansa aina rakastettu.