Mitä mimir on? M120

Vuosi sitten 31.3.2016 merkitsin plussan liikuntalokini edellisen päivän kohdalle ja selityksen ”terveesti eletty päivä”. Lisäksi kirjoitin päiväkirjaani:

”Terveellinen elämä on kuin helminauha, jossa joka terveellinen päivä pujottaa yhden helmen nauhaan. Jokainen päivä, jonka elää huonosti, poistaa nauhasta helmen. Eilen elin terveellisesti, ja sain ensimmäisen helmen.”

”Eilen kahvipöydässä en tehnyt sitä normaalia, eli kahmaissut syödä niitä kahdenlaisia keksejä, mitä oli sinä päivänä tarjolla. Join vain kahvini.”

Halusin keksiä jotain, joka saisi minut laihtumaan, mutta joka ei estäisi normaalia elämää. Kehittelin merkintätapaani pari kuukautta, nimen mimir annoin toukokuussa 2016 ja viimeksi sain määritelmän muotoon:

Mimir on oma arvio laihtumisen edistymisestä, minkä lisäksi punnitus mieluiten kuukausittain. Mimir mittaa laihduttavien ja lihottavien päivien erotusta lähtien aloituspäivästä. Tarkoituksena on vahvistaa oman arjen laihduttavia muutoksia.

Tämä ei ole mikään pikakuuri, mutta nyt vuoden päästä laihduttavia päiviä on 120 enemmän kuin lihottavia, jota merkitsen M120. Kaikkiaan laihduttavia päiviä on ollut yli 240, mutta lihottaviakin päiviä on ollut 120.

Painoni 15.3.2016 oli 86,7 kg, ja viimeksi helmikuussa punnitessa 79,5 kg, joten olen laihtunut yli seitsemän kiloa tuosta hetkestä. Vauhti on hidas, mutta suunta on oikea. Lisäksi lähes koko ajan olen laihtunut, ja takapakit ovat jääneet maltillisiksi.

Miten siten voi erottaa laihduttavan ja lihottavan päivän? Sama ongelma on jos lajittelee kasan perunoita isoihin ja pieniin. Isot potut ja aivan pikkuiset on helppo erottaa toisistaan, mutta sitten keskivaiheilla tarvittaisiin vaakaa, jos tahdottaisiin olla aivan tarkkoja.

Nyt kuitenkaan ei olla tekemässä täysin tarkkaa vaan pikemminkin hapuillaan, että olisiko oikea tapa syödä jotakuinkin tällaista. Jos mimir on kasvanut edellisestä punnituksesta vaikka kymmenellä, mutta paino ei ole yhtään tippunut, niin silloin arvioi laihduttavat päivät yläkanttiin, ja pitää kiristää arviota. Toiseen suuntaan minulla ei ole vielä mennyt.

On mukavampi katsoa jonkin arvon kasvavan kuin pienenevän, ja kyllä sitä omaa lukuaan haluaa puolustaa. Vaikka muutaman päivän repsahtaisikin, niin kolmantena päivänä alkaa jo vähän pinnistellä. Toisaalta tämä ei sido liikaa. Jos tiedän, että viikonloppuna juhlin, niin viikolla olen tarkempi, jolloin on varaa repsahtaa.

Koen itse mimirien laskemisen laihtumisen ideaalisiteenä: joustaa tarvittaessa, mutta kuitenkin pitää suunnan oikeana.

  • En voinut olla muokkaamatta viimeistä lausettta  3.4. 2017 vähän napakammaksi. Perusidea pysyi kuitenkin samana.

 

Röyhkeät kapinalliset

Kaija kehotti katsomaan Inhimillinen tekijä -sarjan jakson Onko pakko laihduttaa, ja kyllä kannatti. Jaksossa teatterintekijä Raisa Omaheimo, kansainvälisen politiikan tutkija Saara Särmä sekä urheilulääkäri Pippa Laukka keskustelivat lihavuudesta.

Saara itse totesi, että hän olisi kaksikymmentä kiloa hoikempi, jos ei olisi koskaan laihduttanut, ja voin sanoa samaa omalta kohdaltani. Dieetit eivät opeta syömään oikein, vaan pikemminkin tuhoavat vähänkin kunnollisen syömisrytmin. Saatetaan keskiviikkona repsahtaa, ja ahmitaan koko viikonloppu, kunnes taas kiristetään äärimmilleen maanantaina.

Muistan itse aikoinaan ajatelleeni, että jos ensin varoo kaloreita ja syö näkkileipää kuin suklaata, niin kohta syö suklaata kuin näkkileipää. Pippa totesikin, että ruoan tarkkailu ja mielihalujen kieltäminen vain lisää nälkää.

Raija totesi hyvin, että jos se olisi tiedosta kiinni, niin Suomessa ei olisi yhtään lihavaa. Raija myös totesi hyvin, että miksi ei kysytä, miksi syöt liikaa. Todellisista syihin ei puututa, joita voivat olla kielteisten tunteiden karttaminen sekä kyvyttömyys suuttua ja asettaa rajoja.

Pidin ajatuksesta, että hyväksyttäisiin itsemme sellaisina kuin olemme. Lempeyttä itseä kohtaan ja armollisutta kyllä tässä ajassa kaivataan. Painoindeksi 25 on normaalin yläraja, ja se tarkoittaa 165-senttisellä 68 kiloa ja 170-senttisellä 72 kiloa. Silti monet pinnistelevät päästäkseen paljonkin sen alapuolelle.

Kaikille ei luonnistu pysyä laihoina, johon viittasin jo tammikuun postauksen linkissä laihuuden ihannoinnin järkyttävä tulos. Jos naisista 84 prosenttia on tyytymättömiä painoonsa, mutta THL:n mukaan ylipainoisia ja lihavia on 46 prosenttia, niin se tarkoittaa, että 38 prosenttiyksikköä naisista murehtii painoaan turhaan.

En voi olla miettimättä, että kummastellaanko tulevaisuudessa tämän ajan ihannetta laihuudesta. Aikoinaan Kiinassa sidottiin naisten jalat, eikä sitä tapaa pystytty kitkemään oikein millään kunnes vasta kommunistinen hallinto sai tavan loppumaan. Varmastikaan ei olisi hyväksytty, jos joku ”isojalkainen” olisi kummastellut saatikka kritisoinut tapaa. Varmankin koettiin, että nainen on pienijalkaisena naisellinen ja kunnollinen.

En voi olla miettimättä, että paljonko haaskataan energiaa aivan tarpeettomaan laihduttamiseen. Miksi pystyttää oma vankilansa, kun voi elää vapaana.

Kiitos Kaija, että kehuit tuota ohjelmaa!

Jalka paranee

Olen takaisin töissä ensimmäistä viikkoa sairasloman jälkeen, ja tuntuu aika hyvälle. Ihan kunnossa jalka ei ole, mutta voin hoitaa työni. Kävelen vielä hissukseen lenkkarit jalassa, ja rappusten sijaan olen käyttänyt hissiä. Olen myös ajanut autolla töihin koko tämän viikon, mutta ensi viikon loppupuolella jo houkuttaisi kävellä töihin.

Huomaan monesta pienestä asiasta, että jalka paranee. Vielä viime lauantaina oli pakko istahtaa, kun halusin vaihtaa kengät, mutta eilen pystyin seisomaan kivuttomasti yhden jalan varassa koko painollani. Käytin myös sauvakävelyn sauvoja tukena parkkipaikalta töihin ja takaisin, mutta tänään ne tuntuivat turhilta.

Viime lauantaina pääsin maalla kävelemään pehmeillä poluilla ja sorateillä. Ensimmäinen ”lenkkini” oli vain sata metriä, mutta päivän kuudes ”lenkki” oli jo kilometrin verran.  Oivalsin myös, että polvia lepuuttaessa pidin paria tyynyä säärien alla tai nostin sääret työpöydälle. Aikoinaan pidin jalkoja koukussa, mutta nyt se aiheutti kipua oikean jalan takaosassa. Lisäksi pohkeen venytysliike tuntuu hyvälle. Mielestäni liikunta on kulumaan paras lääke, mutta sitä pitää alkuun annostella todella varovasti.

Varsinaisena lääkkeenä on ollut Burana, johon suhtaudun kaksijakoisesti. Sairaslomaviikon alussa oli päiviä, että 600 mg Buranan kivunlievitys ei todellakaan riittänyt, mutta tulihan syötyä. Loppuviikosta olin huomaavinani sen ajankohdan, jolloin kipulääke vaikutti. Kannattaa huomata, että kipulääke alkaa vaikuttaa vasta tunnin päästä, mutta sopiva liikunta voi auttaa heti.

Oli myös yllätys huomata, että glukosamiinisulfaatti ei sovi vatsalleni. Ei ainakaan, jos syön samaan aikaan Buranaa. Olen ajatellut, että vatsani kestää kaikenlaista, sillä syön sujuvasti raakoja vihanneksia kuten lanttua ja kaalia, mutta eipä kestä. Kokeilen uudestaan viikon päästä, voisinko sittenkin syödä glukosamiinisulfaattia.

Oikean jalkan kipu on nyt 2017 kyllä paljon lievempi kuin aiempi.   Vasemmassa polven kipu ilmantui helmikuussa 2009 ensin kuntopotkunyrkkeilyssä ja paheni risteilyn pitkällä kävelyretkellä.

Lääkäri tuhahti ”nivelrikko” mutta otatti sentään kuvat. Kesän 2009 sinnittelin sauvakävelyn sauvojen ja vahvan kipulääkkeen Arcoxian voimalla. Syksyllä sain kolme pistosta kukonhelttauutetta, mutta niistä ei ollut apua minulle.

Marraskuussa 2009 oli pahin tilanne. Astuin bussissa ulos, enkä kyennyt ottamaan askeltakaan. Tilasin taksin, joka vei minut päivystykseen. Kahden tunnin odottamisen jälkeen lääkäri olisi antanut kipupiikin, ja tunti sen jälkeen sain kyynärsauvat. Työni sinnittelin alkuun kipulääkkeen voimalla.

Joulun 2009 vietin kylpylässä, ja kävin moneen kertaan päivän aikana uimassa. Polvi tuntui pikkaisen paremmalta se loman jälkeen. Maaliskuussa 2010 jouduin muuttamaan kiireellä putkiremontin alta pois, ja pelkäsin muuttoa, sillä asuin silloin viidennessä kerroksessa ilman hissiä.

Oli elämäni yksi järkevimmistä päätöksistä siinä muutossa pakata 40 minuuttia ja levätä 20 minuuttia tunnista. Levon ansiosta muutto meni sujuvasti. Parasta oli, että puolentoista viikon reipas aherrus myös yllättäen paransi jalkaani. Toki kesti vielä puolitoista vuotta kevyttä ja säännöllistä liikuntaa, ennen kuin pidin jalkaani terveenä.

Ehkä tämän taustani takia en halua mitään isoja ja äkillisiä liikuntaponnistuksia, vaan mieluummin pikkuhiljaa parantelen kuntoani. Tuntui hyvälle kävellä työmatkat, ja uskon, että kohta se on taas mahdollista.

Nälkämaan lihava

Huomaan haaveilevani, että saisin parikymmentä kiloa pois Pirjon päivään (7.10.) mennessä pois. Se olisi mahdollisen rajoissa, kauemmas kivun mahdollisuudesta ja kolmisen kiloa kuukaudessa.

Painan nyt liki kahdeksankymmentä kiloa, joten tarvinnen noin 2400 kcal päivässä pysyäkseni tässä painossa. Jos söisin 1650 kcal päivässä kuten haavepainossani 55-kiloisena, niin saattaisin laihtua alkuun sata grammaa päivässä. Mietin, että voisin alkaa uida ja lähempänä kesää voisin alkaa pyöräillä, mikä lisäisi energian kulutusta.

Moni laiha miettii, että miksi lihava ei vain vähennä syömistä, koska silloinhan paino tippuu. Asia vain taitaa olla vähän monimutkaisempi.

Ensinnäkin laihat ovat hyvin tarkkoja siitä, että saavat ruokaa. Muistan työpaikan virkistystilaisuudesta, miten laihat olivat ensimmäisinä valittamassa, jos lounas myöhästyi vähänkin. Toiseksi laihat syövät vähän ja kolmanneksi laihat tulevat kylläiseksi.

Lihavat pystyvät olemaan syömättä, ja jättämään ruokailun väliin. Kun tulee sitten tilaisuus syödä, pystyvät lihavat syömään paljon. Lihava ei tule koskaan kylläiseksi vaan on aina vähän nälkäinen.

Ihan kuin me lihavat eläisimme jossain nälkämaassa, jossa kannattaa perusteellisesti hyödyntää jokainen tilaisuus syödä. Se on ollut ihan järkevää vuosituhansia, mutta ei enää nykymaailmassa karkkihyllyjen ja sipsivuorien välissä.

Kun lihava alkaa laihduttaa voi hän tietoisella tasolla tuntea hyveellisyyttä nälän tunteen vuoksi, mutta maha varmaan vain ajattelee, että kyllä tämä erämaavaellus kohta loppuu. Kun lihava alkaa syödä, niin helposti syö niin paljon kun on tarjolla ja valitettavasti se ruoka sisältää paljon energiaa mutta vähän ravintoaineita. Ehkä maha kuvittelee, että sitä parempaa ei voi saada ja tähän on tyytyminen.

Minusta tuntuu hyvin vaikealta ottaa vain pieni annos ruokaa, ikään kuin hyvin syvällä olisi pelko siitä, että jään nälkäiseksi. Varmasti kaikenlaiset dieettikokeiluni ovat jättäneet jälkensä ja varsinkin ne, joissa aamulla en syönyt juuri mitään. Muistan miten puoleenpäivään mennessä olin todella nälkäinen, ja lopuksi illalla ”palkitsin” itseni makealla tuhoisin seurauksin.

Nykyään syön kunnon aamiaisen ja lounaan, enkä niistä ala kyllä tinkiä. Ehkä iltaisin voisin kokeilla vähän vähempää syömistä. Yritän nyt ajatella, että voin tarvittaessa hakea lisää. Ehkä hidas syöminen sekä ruoan makuun ja rakenteeseen keskittyminen saattaisi auttaa. Lisäksi myös se, että juon riittävästi vettä.

Ei varmaan turhaan sanota, että sivistyksen ja anarkian ero on kaksi ateriaa. Syöminen on välttämätöntä eloonjäämisen kannalta ja siksi se on niin keskeinen tarve. Me olemme lajina kehittyneet muinaisuuden nälkämailla, mutta elimistömme ei ole sopeutunut tähän nykyajan ylenpalttisuuteen.

Mitä lihavuus on?

Lihavuudesta voi kyynisesti todeta, että se on vaikea sairaus, josta toipuu pysyvästi vähemmän kuin Ebolasta.  Mutta millainen sairaus lihavuus on?

Lihavuuden ulkoiset vaikutukset kyllä näkyvät ja aiheuttavat omat hankaluutensa. Vaatteiden saaminen on normaalipituisillakin hankalaa, saati kaltaiselleni lyhyelle. Muistan myös, että ollessani isoimmillani lentokoneessa oli vaikea saada tarjotinta taipumaan alas ja julkisissa liikennevälineissä oli turhan ahdasta. Samaten ennen kanoottikurssia pelkäsin, että en mahtuisi aukosta istumaan, mutta hyvin mahduin.

Lihavuus altistaa monille sairauksille, joita luetellaan vaikkapa Käypä hoito -suosituksessa aikuisten lihavuudesta. Uskon että kaikki lihavat suunnilleen tietävät litanian diabeteksesta nivelrikkoon ja kohonneesta verenpaineesta sepelvaltimotautiin.

Olen samaa mieltä elämäntapojen muutoksista eli artikkelin elintapahoidosta. Kuitenkin ruokavaliohoidon yhteydessä esitetty painon pudotus 0,5-1 kg viikossa on mielestäni liian nopea, sillä painon pysyvä pudotus on parempi kuin jojoilu.

Mitä lihavuuden ajatellaan olevan vaikuttaa siihen, miten sitä voi hoitaa. Monasti esitetään, että itsekurin puutos aiheuttaa lihavuuden, mutta kiintoisasti suosituksesta ei löytynyt sanaa itsekuri. Eikä koko ”itsekuri” sanaa löydy lihavuuteen liittyen Duodecimin sivuilta.

Lihavuutta kuvataan monasti sotana läskiä vastaan, jolloin lihavuus voidaan poistaa ”hyökkäyksellä” ja ”tuhoamalla” rasvakudos. Kuitenkin sota on raakaa ja veristä puuhaa, jossa tavallisessa elämässä kielletty tai vähintäänkin moraalittomana pidetty on sallittua. Lisäksi ajatuksessa sodasta kuultaa läpi, että se olisi vain väliaikainen tapahtuma.

Lihavuutta saatetaan ajatella syntinä, mutta se on liian mustavalkoinen ajattelutapa. Kyllähän lapsen on hyvä ajatella asioita mustavalkoisesti ja nähdä asiat selkeällä hyvä-paha-asteikolla. Kuitenkin kuten armon pitäisi olla osa uskoa niin myös aikuisen ihmisen pitäisi pystyä tunnistamaan asteikon harmaan sävyt syömiskäyttäytymisessään.

Minusta lihavuus on tapoja ja opittuja mieltymyksiä. Vaikeutena on oppia pois nykyisistä tavoista, koska poisoppiminen on monin kerroin vaikeampaa ja hitaampaa kuin oppiminen. Lisäksi mahdollisessa stressitilanteessa oppimiskyky on vielä heikompi, joten kannattaa olla itseä kohtaan lempeä.

Oppimiseen liittyy myös se, että on parasta opetella vain yksi asia kerrallaan. Suosin sitä, että tekee vain yhden muutoksen kuukaudessa, ja tarkistaa, vaikuttaako se painoon. Lisäksi saan ajoittain ahaa-elämyksiä mikä määrä mitäkin ruokaa riittää, ja se vähitellen vaikuttaa painooni. Ajattelen, että laihtuminen ei ole muutaman viikon turistiretki vaan hidas vaeltaminen toiseen maahan.

Minulle tuli nyt uusi motivaatiotekijä laihtumiseen, sillä oikean polven kipu paljastui röntgenkuvassa tylsästi kulumaksi. Ei siis kierukkaongelmaa eikä Bakerin kystaa. Lepo ja vain vähäinen liikkuminen on auttanut, Buranaa syön vastentahtoisesti ja nyt vielä kokeillaan glukosamiinisulfaattia. Olen todella kiitollinen, että toiset ovat hoitaneet töitäni tällä viikolla, eikä minun ole tarvinnut kävellä pitkillä käytävillä ja rappusissa. Enkä vuosiin ole edes ajatellut, että ne käytävät ovat niin pitkät.

Vasemman polven nivelrikon pahimmassa vaiheessa en pystynyt liikkumaan kuin pakolliset. Olen kiitollinen, että minun kohdalla tapahtui jonkinasteinen ihme ja tilanne korjaantui lähes normaaliksi. Saman toivon tapahtuvan oikealle polvelleni.

Jalka kipeänä

Oikea jalkani on kipeä, ja siksi sain sairaslomaa 13.-17.3.2017 sekä viikon 600 mg Burana-kuurin 3 x päivässä. Ensimmäisellä työterveyslääkärillä on jo käyty, ja omalleni menen torstaina 16.3. Ihan varmaa ei vielä ole, mikä jalkaa vaivaa, mutta saattaisi johtua polven kierukasta.

Viime keskiviikkona ajelin töistä kotiin, jolloin huomasin, että oikea jalka ei tunnu hyvältä, mutta en asiaa sitä enempää ajatellut. Torstaina ja perjantaina kävelin töihin, siis reilun kilometrin suuntaansa, mistä yleensä nautin. Perjantaiaamuna muistan kopistelleeni sohjoa ja sepeliä oikean jalan kumisaappaan korosta, mitä vasempaan ei takertunut. Koska oikea jalka jo hieman vihoitteli, ajattelin että olisi sittenkin kannattanut mennä autolla.

Töissä oli perjantaina jo hankalaa kävellä, ja loppupäivästä nilkutin. Kotiin käveleminen oli jo tuskaa, ja pysähdyin monta kertaa ravistamaan jalkaani, mikä tuntui vähän helpottavan. Lauantaina oli tarkoitus tarjota Kaijalle illallinen, mutta soitin ja peruin tapaamisen.

Heti perjantai-iltana otin vanhat keinot käyttöön, ja nilkutin asunnossani varaten kävelysauvaan, mikä pikkaisen auttoi. Minulla on todettu 2009 vasemmassa polvessa nivelrikko, joka onneksi ihmeellisesti parani lähes täydellisesti. Vanhasta muistista otin kävelysauvan oikeaan käteen, mutta piti vaihtaa vasemmalle. Tukea siis käytetään toisella puolella kuin mikä kipeä jalka on.

Lisäksi jo aikoinaan polven lepoasento auttoi. Sen teen niin, että nostan sohvastani jalkatuen ylös, ja pidin tyynyä polvien alla, jolloin jalat ovat kuin iso A-kirjain.

Lauantaiaamuna jos ensin nousin seisomaan ja vasta sitten laitoin tohvelit jalkaan, niin oikeaan jalkaan sattui, koska koko paino oli hetken kipeän jalan varassa. Sunnuntaina pystyin jo kävelemään kotonani tarvittavat askeleet. En kyllä lähtenyt kävelylle kuten yleensä sunnuntaina, vaan pysyttelin visusti kotona. Kauppa on onneksi aivan vieressä, joten sain täydennystä jääkaappiini.

Maanantaiaamuna ajattelin, että eihän minulla ole kuin yksi pakollinen tehtävä, ja kyllä sen nyt tekee. Ajelin lämpimässä autossa parkkipaikalle, ja onneksi kaivoin yhden kävelysauvan esiin. Ensimmäiset viisikymmentä metriä sujuivat työkaverini Eijan kanssa jutellessa, mutta sitten alkoi olla apua kävelysauvaan nojautumisesta.

Oli vain pakko todeta, että tässä kunnossa etäisyydet ovat liian pitkät, enkä pysty hoitamaan töitäni. Yksi kävelysauva ei paljoa auttanut. Pelkkä lounaalla käyminen oli haasteellista, vaikka tarjotinta ei paljoa tarvinnut kanniskella. Maanantaina kotiin päästyäni käytin kävelysauvaa tukena, mutta tänään tiistaina 14.3. pystyn jo kävelemään keittiöstä ruokapöydän ääreen ilman tukea.

Minua hämmästyttää, että miten tämä oikea jalka on voinut kipeytyä ja näin nopeasti, kun vasen jalka on aivan kunnossa. Tuntuu myös, että nämä 600 mg Buranat tekevät vähän tahmean olon, koska en ole vuosiin syönyt särkylääkkeitä enkä edes ole ollut sairaslomalla. Toki olen sairastanut, mutta ne flunssat ovat olleet lomilla ja viikonloppuisin, milloin sarkastisesti sanotaan kunnon työntekijän sairastavan.

Minua harmittaa tämä sairastuminen, koska en voi tehdä töitä enkä juurikaan liikkua. Onneksi järjestettiin sijaisia hoitamaan välttämättömät työt. Kiitos Erja, Katja, Oksana ja Ritva!

  • Korjasin tekstin 19.3.2017 muotoon ”oikean jalan kumisaappaan korosta”. Nyt sitten kukaan ei ajattele, että kumisaappaassa olisi vasemmanpuoleinen korko. Kiitos Tarja!

Oppivia olentoja

Olen nauttien lukenut Helena Telkänrannan kirjan ”Millaista on olla eläin?”. Kirjassa esitellään vankkaa nykytutkimusta eläinten aisteista älykkyyteen ja hoivasta oppimiseen. Hilpeä kirjoitustyyli on naurahtanut lukiessani esimerkiksi ”Kissan silmät nauliutuvat ikkunaan. Se painautuu litteäksi hännänpää nytkähdellen. Ikkunan ulkopuolella on lintulauta, jolle pyrähtelee kiehtovia pikku paisteja.”

Me ihmisetkin kuulumme eläinkuntaan, ja moni asia toimii meillä samalla tavalla kuin eläimillä. Kirjaa lukiessa mietin, että vaikuttaisivatko samankaltaiset toimintatavat myös laihtuessa.

Oppimisesta esitellään eläinten oppimistyypit tottuminen, ehdollistuminen, mallioppiminen ja oivaltava oppiminen. Lisäksi oppimista tapahtuu sekä tietoisesti että tiedostamatta. Mietin, että kun suoliston väitetäänhän olevan yhtä älykäs kuin koiran, niin miksei suolistokin oppisi monenmoista temppua saadakseen haluamansa.

Surullinen toimintatapa on stereotyyppinen käyttäytyminen, jossa toistetaan samaa tarpeetonta liikettä. Stereotypian laukaisee tekemisen puute ja olosuhteiden ongelmat. Olo helpottuu, kun samaa tarpeetonta liikettä toistaa, sillä se saa aivoissa erittymään kemikaaleja, jotka lievittävät edes hetkeksi ahdistusta. Stereotypioista hurjin esimerkki oli ”Lapsilla yleisin stereotypia on itsensä keinuttaminen, jota näkee erityisesti autistisilla lapsilla sekä heikkotasoisessa orpokodissa eläneillä.”

Mietin, että voisiko ahmiminen olla yhdenlaista stereotyyppistä käyttäytymistä. Ahmimisen voi toki laukasta se, että on ollut liian tiukalla dieetillä, ja tarvitsee lisää ravintoa. Varmasti ahmimisen laukaisee tekemisen puute ja olosuhteiden ongelmat, ja kyllähän syöminen on helppoa ja mukavaa puuhaa.

Jos ahmiminen on stereotyyppistä käyttäytymistä, niin siitä toipuminen on hankalaa. Kirjan mukaan monet eläimet kehittävät riippuvuuden stereotypiaan, eli siihen pieneen helpotukseen, mitä toistuva käyttäytyminen antaa. ”Jos eläin on käyttäytynyt stereotyyppisesti jo kauan, se saattaa jatkaa sitä sen jälkeen, kun se on siirretty tilavampaan häkkiin. Riippuvuudet nimittäin heikentävät kykyä saada mielihyvää elämän normaaleista pienistä iloista silloinkin, kun niitä olisi saatavilla.”

Mietin myös, että jos elämän pienet ilot kuten koiralle haisteleminen ovat lajityypillistä käyttäytymistä, niin mitä se voi olla ihmisille? Onko ihmisen lajityypillistä käyttäytymistä nuotion ympärille keräytyminen, juttujen kertominen, hyvän ruoan nauttiminen ja musiikki? Musiikista voi vielä erotella musiikin kuuntelu, soittaminen ja laulaminen. Lisäksi kun ajattelee, kuinka paljon aurinkorannoilla parveilee turisteja, niin varmasti se on monelle lajityypillistä käyttäytymistä.

Etsitään niitä elämän pieniä iloja ja nautitaan!

  • Auto on nyt kunnossa ja meni katsastuksesta läpi. Jess!

 

Vyötärölihavuus

Monasti saan vaikutelman, että vyötärölihavuuteni johtuu vain itsekurin puutteesta ja yleisestä synnillisyydestä. Oli kuitenkin hienoa havaita, että Duodecimin sivulla vyötärölihavuudesta  sisätautilääkäri Pentti Mustajoki kertoo ”Pääasiassa perimä säätelee sen, kertyykö lihoessa liikarasvaa runsaasti vatsaontelon sisään tai muualle.”

Lisäksi tuon artikkelin mukaan vyötärönympärystä kasvattaa tupakointi, runsas alkoholin käyttö ja vähäinen liikunta. Tupakointi ei ainakaan minun kohdallani enää voi vaikuttaa, sillä lopetin jo viime vuosituhannella. Alkoholia myönnän käyttäväni, mutta määrä on hyvin kohtuullinen. Mikään himoliikkuja en koskaan ole ollut, mutta tälläkin hetkellä jumppaan kotona neljä kertaa viikossa ja kävelen sen reilut kymmenen kilometriä viikossa.

Perimä kyllä vaikuttaa, ja suvussani on lievää vyötärölihavuutta, mutta normaalipainoisista sukulaisista se ei samalla tavalla erotu kuin minusta. Koen saaneeni tästä Mustajoen artikkelista eräänlaisen synninpäästön.

Parikymmentä vuotta sitten kokeilin kuntosalilla käymistä, mutta se tyssäsi nopeasti saamaani ohjelmaan. Muistan miten ohjaaja katsoi nenänvarttaan pitkin vatsaani, ja sain ohjelman, jossa oli runsaasti vatsaliikkeitä ja vain muutama käsiliike. Ne käsiliikkeet tein hetkessä, mutta en millään suoriutunut vatsaliikkeistä, joten lopetin äkkiä salilla käymisen.

Nuorempana olin hoikempi, mutta koskaan minulla ei ole ollut tiimalasivartaloa. Vyötäröni mitta oli lantiota pienempi 20 cm ollessani 19-vuotias ja 57-kiloinen, 63-kiloisena eroa oli enää 17 cm ja nyt vain kymmenkunta senttiä. Naisten normaalikoossa vyötärö on 26 cm pienempi kuin lantion ympärys, joten housujen vyötäröt ovat aina kiristäneet.

Vyötärölihavuuteni aiheuttaa haastetta vaatteiden ostamiseen, enkä varmasti ole ainoa. Luisuin kierteeseen, että kun vaateostoksilla ei ollut kivaa, niin sitten en mennyt ostoksille. Vaatteet vain kuluvat lisää, ja oli entistä ikävämpi lähteä ostoksille, vaikka taloudellinen tilanteeni olisi sallinut. Valitettavan monet ihmiset olettavat, että huonosti pukeutuvilla menee huonosti ja hyvin pukeutuvilla paremmin. Sama tuli esiin Helsingin Sanomissa Sirpa Pääkkösen jutusta 24.2.2017 Vaatteet paljastavat usein ihmisen luokka-aseman

Pitkän aikaa tilasin vaatteita saksalaiselta postimyyntiyritykseltä, koska heiltä saa vaatteita myös lyhyille ja vyötärölihaville. Tuttua ompelijaa olen jo kehunutkin, ja olen yhä tyytyväinen. Yllätyksekseni viime syksynä löysin kotimaisen ketjun kaupasta farkut, jonka malli sopi suoraan minun kokoiselleni ilman mitään lyhentämistä. Samaa merkkiä olen kuullut myös pitkän ja hoikan työtoverini käyttävän.

Kun kadulla katsoo ihmisiä, niin kyllähän meitä on niin erilaisia. Mallimittainen on melkein poikkeus, ja vastaan tulee eri tavoin pulskia ihmisiä, enkä todellakaan ole ainoa möhömahainen. Ehkä aikoinaan kuntosaleilla oli vara nyrpistellä asiakkaille, mutta toivottavasti tilanne on sielläkin muuttunut. Onneksi vaikuttaa siltä, että naisten vaatteiden valikoimat ovat laajenemassa.

Paluu arkeen

Hiihtolomalla oli kivaa, ja tein kaikenlaista mukavaa ystävieni kanssa. Tähän mukavaan liittyy energiapitoista ruokaa ja juomaa, vaikka vastapainoksi lomalla tuli käveltyä, tanssittua ja uitua. Olen niin kaukana vielä haavepainosta, että muutaman päivän löperömpi syöminen nyt ei vielä tuhoa laihtumista, mutta harmillisesti hidastaa.

Tuntuu silti hyvältä palata vaihtelun jälkeen ja virkistyneenä arkeen. Ruokailutottumukseni selkeästi lomaa paremmat arkena, koska arkena enimmäkseen syön terveellistä ja kasvispitoista ruokaa. Syön myös kohtuullisen säännöllisesti, joten aterioiden välit eivät pääse venymään. Vieläkin jos joku ateria jää väliin, niin huolestunut mahani vaatii korkojen kera puuttuvan.

Arjen tottumukset ovat ne, jotka eniten vaikuttavat painoon. Kyse ei ole yksittäisestä sokeripalan vähentämisestä, vaan kokonaisuudesta. Paljon vaikuttaa se, mitä kaupasta ostaa. Jos joka kerta kaupasta ostaa vihanneksia ja hedelmiä, niin jääkaapissakin on aina vihanneksia ja hedelmiä.

Oma haasteensa on saada vaihtelevaa ja tuoretta kasvista. Kaupat mielellään myyvät isoja pakkauksia, ja kyllähän esimerkiksi juurekset kuten punajuuret ja lantut säilyvät pitkään. Paprikaa voi syödä useamman päivän niin, että leikkaa vain viipaleen tai pari. Samalla tavalla viipaloiden voi syödä isoja tomaatteja. Ruukkuyrttejä en kyllä saa pidettyä hengissä muutamaa päivää pidempään. Olen suosiolla leikannut yrteistä osan pakkaseen, ja käytän ensin tuoreen kasvin.

Pelkästään työmatkakävelyistä tulee liikuntaa, ja lisänä vielä pienet jumppailut kotona. Liikunnan energiaa kuluttavasta vaikutuksesta ei kannata liikaa odottaa, sillä tavallinen työssäkäyvä ei niin paljoa jaksa eikä ehdi liikkua, että sillä olisi merkittävää vaikutusta. Liian nopeasti ja voimalla aloitettu liikunta aiheuttaa pahimmillaan harmia lopun ikää. Voihan olla, että liikunnan hyöty onkin, että nukkuu paremmin, ja sen ansiosta ruokahalu pysyy aisoissa.

Ihan selvästi olen piristynyt, sillä työt sujuvat ja kaikenlaista roikkuvaa on tullut hoidettua. Harmillisesti auto ei mennyt katsastuksesta läpi, mutta varaan lähiaikoina ajan pakoputken korjaamiseksi. Silmälääkäriltä sain jo uuden silmälasireseptin ja ensi viikolle sain ajan hammaskiven poistoon.

Moneen ihmiseen vaikuttaa auringon valon määrä, ja monikin kertoo piristyneensä päivien pitenemisen takia. Vaikka välillä sataa vielä räntää ja kumisaappaita on pakko käyttää, niin kevättä ja valoa kohden mennään.