Sanoista Vaakakapinaan

Perjantaina katselin uutta viihdeohjelmaa Stadi vastaan Lande. Olihan se mielenkiintoista nähdä, mitä oletettiin stadilaisten tietävän. Monenkin kysymyksen kohdalla totesin, että vaikka suurimman osan elämääni olen asunut pääkaupungissa, niin en silti tiennyt vastausta.

Korvaani särähti juontaja Saariluoman loputon kavalkadi maalaisten haukkumanimiä landepaukusta heinähattuun.  Ehkä hän ajatteli sanomistensa olevan hauskaa, mutta minusta oltiin jo pikkaisen kaltevalla pinnalla.

Inhosta oli kiinnostava Anna-Stina Nykäsen juttu Helsingin Sanomissa 19.2.2017. Erityisesti säpsäytti kohta ”Ensin inhottavuutta toistellaan tarpeeksi kauan. Silloin se alkaa pikkuhiljaa siirtyä osaksi kohdetta. Tästä tulee inhon kantaja, syypää herättämäänsä tunteeseen. Inhoa tunteva ei silloin enää ota vastuuta tunteestaan, hän muka vain reagoi kohteen iljettävyyteen. Ja kohde alkaa ehkä jopa tuntea itseinhoa.”

Jutussa oli lähteenä Katariina Kyrölä, jonka mukaan ”lääketieteen asiantuntijat voivat pyrkiä piilottamaan inhonsa lihavuutta kohtaan jakamalla siitä tutkittua mutta yksipuolisesti valittua tietoa. Sivulauseessa ja puhetavassa tunne voi silti tulla esiin.”

Näinhän se menee. Kaikilla ihmisillä on ihmisarvo, eikä ketään pitäisi halveksia. Onneksi vain yhden kerran muistan, miten minua nimiteltiin.

Osallistuin vuosia jumppaan, ja koko 90-kilon komeudella. Arastelin alkuun joukkoon liittymistä, mutta meitä oli kyllä kaiken kokoisia. Lisäksi tajusin, että lihominen pelottaa naisia eikä siksi ilmeillä eikä huudella. Vain kerran vuosien saatossa kielikorun yli sihahdettiin ”Läski!”.

Muistan pikemminkin hämmentyneeni kuin loukkautuneeni. Eihän se kivalta tuntunut, mutta ehkä hänen omassa elämässään oli jotain pielessä, kun piti tuntemattomille sihahdella.

Televisiossa on pyörinyt Ylen Vaakakapinan mainos, jossa nainen kysyy toiselta ”Tiesitko, että olet tosi lihava?” ja toinen vastaa ”Kyllä”. Varmasti jokainen lihava nainen tietää olevansa lihava. Ja hyvä, että ei arastele, vaan sanoo voimakkaasti vastaan.

On hyvä, että Ylen voimaannuttaa lihavia. Kannatan täydestä sydämestä perusideaa ”Vaakakapina puhuu armollisen, hitaan ja pysyvän elämänmuutoksen puolesta”. Aiemmin sivut näyttivät vähän vajailta, mutta tänään 28.2.2017 huomasin sivujen olevan kunnossa. Asiaa on runsaasti, ja lähinnä ajattelen, että kaikkea ei kannata lähteä muuttamaan kerralla. Niin monet asiat kohentuvat vähän kerrallaan, omaan tahtiinsa ja kunnolla harjoitellen.

 

 

Vaaka ja todellisuus

Laihtumisen pitäisi tarkoittaa elimistön rasvan määrän vähenemistä, mitä voidaan seurata punnituksella.  Harvakseltaan punnitseminen näyttää edistymisen, vaikka monenlaiset asiat voivat vaikuttaa punnitustulokseen.

Yksi voimakkaasti painoon vaikuttava tekijä on nesteen määrä elimistössä. Käsittääkseni on olemassa urheilulajeja, joissa kisojen pienempään painonluokkaan pääseminen tarkoittaa nesteenpoistajia ja reipasta saunomista, mitä ei voida pitää terveellisenä.

Toki aivan tavallinenkin saunominen ilman tarvittavaa nestetankkausta voi vaikuttaa. Lisäksi kuukautiskierron vaihe ja ruoan suolaisuus vaikuttavat elimistössä olevaan nestemäärään. Olen myös ymmärtänyt, että reipas liikunta saattaa nostaa painoa.

Suolistossa oleva massa vaikuttaa myös omalta osaltaan. Vähäkuituisesta ruokavaliosta terveelliseen vaihtaminen voi nostaa painoa hetkellisesti, vaikka elimistössä oleva rasva hitaasti vähenisikin.

Vaaka vaikuttaa punnitustulokseen, ja on pakko sanoa, että eivät omat kokemukseni tavallisista henkilövaaoista ole niin mairittelevia. Minulla oli oma vaaka viime vuosituhannen loppupuolelle. Nyt myönnän, että ensin opin astumaan vaa’alle niin, että sain pari kiloa alemman lukeman. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on havainnut vastaavia mahdollisuuksia itsensä huijaamiseen.

Vähitellen havaitsin, että vaakani näytti vähemmän kuin vaikka uimahallin vaaka. Silti oli järkytys tajuta, että painoin oikeasti seitsemän kiloa enemmän kuin mitä vaakani näytti. Viimeinen pisara oli, kun nousin vaa’alle täyden litran maitopurkin kanssa, mutta vaa’an lukema ei noussut kiloa.

Vaaka saattaa myös näyttää eri tavoin riippuen siitä, miten on pukeutunut. Uteliaisuudesta punnitsin keittiövaa’alla muutamia käyttämiäni vaatteita ja kenkiä

  • farkut 409 – 485 g
  • alushousut ja rintaliivit 80 – 134 g
  • sukat 31 g
  • sukkahousut 17 g
  • trikoopaita 148 – 170 g
  • kenkäparit 408 – 816 g

Selvästikin kengät kannattaa jättää pois, sillä kevyin ballerinani painoi 204 g, joten pari painaa 408 g ja kumisaappaat 808 g. Vaatteista tulee ylimääräistä painoa noin 600 g, mutta vaihtelu jää reiluun sataan grammaan.

Olen miettinyt sitä elokuun 2008 painoa 94,1 kg. Se oli uimastadionin vaa’alla, mutta olin täysin pukeutuneena ja jopa lenkkarit jalassa. Saattaa olla, että oikeasti painoin silloin reilut 92 kg.

Minulla oli myös vaihe, että kävin vaa’alla ehkä kerran kahdessa vuodessa. En halunnut nähdä niitä lukemia. Joskus olen miettinyt, olisiko laihtumista edistänyt, jos olisi ollut mahdollisuus punnituttaa itsensä niin, että ei olisi nähnyt lukemaa. Lukema olisi ollut tallessa ja vain jos olisi laihtunut, olisi onnistumisesta mainittu.

Minulla ei ole ollut omaa vaakaa vuosiin, mutta nykyään piskuinen punnitusporukkani mahdollistaa vaa’an lukeman näkemisen kuukausittain. Ehkä olisi hyvä ottaa vertailulukema jollain toisella vaa’alla, mutta se on vasta aikomuksena.

Punnituksessa pukeudun farkkuihin, ja jätän vain kengät ja mahdollisen villatakin pois. Ilman farkkuja painolukema putoaisi puolisen kiloa, mutta se tuntuu turhalle. Koska joka kerta pukeudun lähes samalla tavalla, niin minulle riittää, että paino ylipäänsä putoaa enkä tarvitse tarkkaa lukemaa.

On monia, jotka punnitsevat itsensä päivittäin. En itse suosi sitä tapaa johtuen niin monista mahdollisista häiriön aiheuttajista. En halua miettiä, että olenko syönyt suolaista ruokaa tai miten liikunta on vaikuttanut painoon. Kuukausittaisessa punnituksessa häiriötekijät eivät näy, joten painon pitää olla alempi kuin edellisellä kerralla.

Miten kyllästyin suklaaseen

Kerroin aiemmin, että kyllästyin pähkinöihin lähes kertarysäyksellä. Ehkäpä ruoansulatuksemme on sopeutunut pähkinöiden syömiseen, ja siksi se onnistui.

Suklaa on kuitenkin täysin uudenlainen aine, johon elimistömme ei ole sopeutunut. Suklaaseen kyllästyminen menikin aivan toisenlaista reittiä. Kevät 2013 oli rankka, enkä jaksanut laihduttaa. Toisaalta halusin tehdä jotain, ja minua ärsytti, että ahmin heti kaiken suklaan, mitä kotonani oli.

Minulle sunnuntai on leppoisa päivä, joten ajoitin kyllästymisen harjoittelun juuri sunnuntaksi. Palatessani kävellen kotiin ostin matkalla kaupasta 100 g suklaalevyn, ja aina sama merkkiä. Runsaan lounaan jälkeen avasin suklaalevyn, ja söin niin paljon kuin halusin. Alkuun söin koko levyn kerralla. Pikku hiljaa suklaalevystä alkoi jäädä muutama pala, ja parin kuukauden päästä aloituksesta suklaalevyä jäi jo suurin osa säästöön.

Ylijääneestä suklaasta söin sitten viikolla sen verran kun maistui. Välillä ahmin muutakin, mutta joka sunnuntai ostin samaa merkkiä olevan suklaalevyn.

Vaihdoin toiseen ja mieluisampaan suklaaseen, jota myydään vain 200 g  tai sitä suuremmissa levyinä. Aloin syödä suklaata kolme kertaa viikossa eli yhden palan tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Hämmästyksekseni levy alkoi riittää entistä pitempää, ja joskus jopa pari kuukautta. Toki stressijaksot saivat suklaalevyn kulumaan nopeasti, ja vielä ajoittain hotkaisin kokonaisen levyn.

Hupaisaa oli vaihe, jolloin vaikka söin 200 g levyä hitaasti, niin laivareissulta ostettu 250 g levy aivan samaa suklaata hupenikin kerralla. Suhtauduin lempeän huvittuneesti käyttäytymiseeni, ja vain jatkoin harjoituksia. Nykyään kumpikaan määrä ei enää innosta ahmimaan.

Viime kesäloman jälkeen syötyäni vähäsuolaista ruokaa huomasin syömäni suklaan suolaisuuden ärsyttävän. Syyskuun 2016 alkupuolella lopetin suklaan säännöllisen syömisen kolme kertaa viikossa, kun ei nyt enää maistunut.

Avain on siis kyllästyminen, jossa pohjana oli lounaan antama kylläisyys. Tärkeää on myös aina syödä samaa suklaamerkkiä, jotta siihen voi kyllästyä. Minulta muutos vei aikaa kolme vuotta, ja arvelen tämän muutoksen olevan kelle tahansa hidas.

En ole täysin päässyt irti suklaasta. Jouluna söin saamani suklaarasian ystävieni avustuksella, ja hiljattain ahmin kolme riviä suklaata. Edelleenkin karkkipurkissani on loppiaispäivänä avattu suklaalevy, ja lahjaksi saamani levy on vielä ylähyllyllä avaamatta.

Elämästä ei ole kadonnut suklaan eikä ylipäänsä makean antama ilo, mutta se on huomattavasti laimentunut. Toisaalta huomaan nauttivani esimerkiksi entistä enemmän kasvisten värikkyydestä ja niiden erilaisista väriyhdistelmistä.

Suklaaseen kyllästyminen ei varsinaisesti laihduta, mutta varmasti helpottaa painon pysymistä saavutetuissa lukemissa. En tarvitse itsekuria karkkihyllyn tai jälkiruoan ohittamiseen, koska ne eivät yleensä kiinnosta. Nykyään suhtaudun suklaaseen melkein kuin esimerkiksi hernekeittoon. Suklaata on ihan kiva saada joskus, mutta pieni määrä ja harvakseltaan riittää.

Aika nostaa malja

Tänään oli aika nostaa malja, ja pidin seuraavan puheen:

”Työtoverit, kahvikaverit ja muut paikalle eksyneet!

Olen saanut luvan Erjalta tarjota teille kuohuviiniä. Alkoholittomana vaihtoehtona on Iso-Hiiden Kartanon vadelmakuohujuoma, jota on ensi kesänä taas myytävänä tilalla.

Lihavuus on minulle ongelma, vaikka jo vuosia olin

  • syönyt runsaan aamiaisen
  • syönyt ainakin 200 g päivässä kasviksia ja hedelmiä
  • käynyt vatsatanssitunneilla ja kävellyt kymmenisen kilometriä viikossa

Silti painoni on tällä vuosituhannella pysynyt yli 86 kilon käväisten jopa 94 kilossa. Kolme vuotta sitten hiihtolomaa edeltävänä perjantaina (14.2.2014) nostimme maljat, koska painoni alitti 86 kilon ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella.Pyrin edelleen elämään terveellisesti. Syön 30 g pähkinöitä ja jopa puoli kiloa kasviksia päivässä. Suurin muutos kolmessa vuodessa on se, että makeanhimoni on merkittävästi pienentynyt, ja voin syödä samaa suklaalevyä pari kuukautta. Hiljattain aloin myös kirjoittaa blogia mimir.fi, jossa kerron ajatuksiani laihtumista laajemmin.

Tiistaina 14.2.1017 painoin 79,5 kg. Toivottavasti laihtuminen jatkuu, mutta olen kiitollinen jokaisesta laihtumastani kilosta.

Kohottakaamme maljamme elämälle ja ennätyksille!”

Parikymmentä ihmistä kävi juomassa lasillisen. Muutamalle tuli myös kerrottua  taustaa omasta tilanteestani: miten 57 kiloinen nainen elämän heittäessä pahimmillaan lihoo 94 kiloiseksi.

Minulle on iso juttu kertoa avoimesti painolukemani. Olen lihava jo aivan painoindeksinkin perusteella, sillä se on yhä yli 30. Painon kertominen avoimesti kiloina on kuin ulostulo kaapista. Seuraava tavoitteeni on saada painoindeksi alle 30:n, jolloin siirryn terveydenhoidon terminologiassa lihavasta ylipainoiseksi.

Aikoinaan opiskeluni vauhdittuivat sen jälkeen, kun aloin nostaa maljoja ystävättärieni kanssa saatuani tentin suoritettua. Toivon että myös tämä maljojen nosto nopeuttaisi seuraavan tavoitteen saavuttamista.

Vinksahtaneita vinkkejä

Laihdutusvinkkejä jaetaan enemmän kuin Niksi-Pirkan niksejä, mutta taitavat ne Niksi-Pirkan niksit toimia monasti paremmin. Legendaarinenhan on se kaukosäätimen laittaminen sukkahousun lahkeeseen, mikä tahmatassujen perheessä varmasti pitää kaukosäätimen puhtaana. Useimpia meistä kuitenkin naurattaa sohvanreunassa liehuva sukkahousu. Laihtumisen kannalta vinksahtaneista vinkeistä on seuraavassa muutama esimerkki:

Vähennä vähän päivittäin
Esimerkkinä voi olla maidon vaihtaminen rasvattomaan tai sokerin pois jättäminen kahvista. Sen jälkeen tärkeänä laskeskellaan, kuinka paljon energiaa jää saamatta vuodessa ja kuinka monta kiloa se laihduttaa.

Se voisi toimia, jos lihava olisi kuin hamsteri häkissä, jonka ruokamäärää voidaan täsmällisesti säätää. Kun me lihavat saamme kuitenkin (ainakin vielä) vapaasti käydä ruokakaupoissa, niin äkkiähän sen puuttuvan energian korvaa jollain muulla.

Olen itse vaihtanut maidon rasvattomaan jo viime vuosituhannen puolella.  Olen huvikseni laskeskellut, että jos suurimmat lupaukset painon pudotuksesta tällä keinoin olisivat pitäneet paikkaansa, niin nyt painoni pitäisi olla jo negatiivinen. Kyllä minua on silti runsaasti jäljellä.

Karkkilakkko
Kokeilin muutama vuosikymmen sitten, tosin sillä loivennuksella, että jos joku tarjosi karkkeja, niin sen sain syödä. Tuskinpa niitä tarjottuja karkkeja oli kaikkiaan kourallista enempää.  Mielikuvani on, että olin karkkilakossa ainakin neljä kuukautta, mutta painoni ei muuttunut mihinkään.

Laita kauhukuva jääkaapin oveen
Ajatuksena on, että me lihavat kauhistumme tilannetta, ja äkkirysäyksellä muutamme toimintatapojamme. Omalla kohdallani tämä taisi toimia kolme päivää, ja nykyään pidän vinkkiä lievästi sanottuna vinksahtaneena.

Sanotaan suoraan
Ajatuksena on sama kuin edellinen, mutta nyt joku toinen sanoo omasta mielestään rehellisesti lihavuudesta.  Eipä toimi. Ei ole olemassa jotain taikasanaa, jonka lausumalla lihava alkaisi laihtua. Jos ulkopuolisena kuitenkin arvelet, että omaat kykyä sanoa sopivat taikasanat, niin suosittelen aloittamaan veden muuttamisella viiniksi tai vetten päällä kävelyllä.

Hanki tavoitehousut
Ostetaan siis housut, johon ei vielä mahduta, mutta tavoitteena on. Tässä vinkissä sivutaan haavetta, että elämä muuttuu ihanaksi kun laihtuu, ja kaikki kamala jää taakse. Höpsis. Ihan sama pystynenäinen nainen katsoo minua peilistä, vaikka paino onkin pienentynyt.

Ja myönnän, että onhan noita ”tavoitehousuja” tullut ostettua, mutta pikemminkin siksi, että odotukseni ovat olleet liian optimistisia. Nyt harmittaa yhdet noista housuista, sillä edelleenkin vyötärö on ahdas, mutta housut ovat reisistä turhan väljät.

Mittaa vyötärönympäryksesi säännöllisesti
Olen taulukoinut vyötärönmittani liki sata kertaa aloittaen vuodesta 2003. Vaikka painoni on vaihdellut, ei vyötäröni ole muuttunut vastaavasti. Ainakin itse mitatessani vyötärö on voinut pysyä samana lihoessani, ja taas laihtuessa vyötärö on voinut kasvaa. Arvelen että näin lihavana vyötäröllä on niitä ”laaksoja ja kukkuloita”, joten mittauksen lopputulos vaihtelee sen mukaan, mihin poimuun mittanauha asettuu.

Selkeästi parempi painon muutoksia vastaava mitta on heti rintojen alapuolelta. Mitta kyllä muuttuu samaan suuntaan kuin paino, mutta vain puolisen senttiä kiloa kohden, mikä on liian vähän muutoksen havaitsemiseen.

Toki vastapestyt farkut osoittavat hyvin painon muutoksen. Jos tietyt farkut puhtoisina sujahtavat jalkaan, niin varmasti ollaan oikealla tiellä, mutta mittariksi siitä ei ole.

Esitin tässä muutaman minulla toimimattoman vinkin, joita on tullut vuosien varrella kokeiltua. Ainahan on mahdollista, että jokin näistä toimii juuri sinun kohdallasi. Suosittelen kokeilemaan kuukauden verran, ja jos mitään muutosta ei tapahdu, niin turha panostaa kyseiseen vinkkiin.

Ongelmana on, että vinksahtaneet vinkit saavat ihmisen puuhastelemaan vääriä asioita, ja todelliset muutokset jäävät tekemättä. Olen tähän mennessä kertonut vasta kaksi asiaa, mitkä omalla kohdallani ovat saaneet minut laihtumaan: nauti riittävästi vettä ja kasvikunnan tuotteita. Myönnän heti, että ovathan nämä melkoisen tylsiä verrattuna värikkäisiin vinkkeihin.

Muutos vai elämänmuutos

Lähikaupan kassajonossa katselin lehden kannessa olevaa tekstiä ”Minulla ei riitä itsekuria elämänmuutokseen”, ja huokaisin syvään.

Kyllähän meidän annetaan ymmärtää, että ainoa ja oikea tapa laihtua on lopettaa kaikki paheet kerralla ja aloittaa kokonaan uusi synnitön elämä, jossa tiukasti kilvoitellen edetään kohti autuasta olotilaa.

Niinpä.

Valitettavasti vain siellä itsekurin paratiisissa ei sitten oikein viihdytäkään, ja kummasti luiskahdetaan takaisin vanhoihin paheisiin. Vanhoista paheista otetaan sitten ilo irti vielä korkojen kanssa, ja sen jälkeen ollaan vielä huonommassa tilanteessa kuin aiemminkin.

Minusta on todella hyvä, että tunnistetaan oma tilanne, eikä lähdetä laihduttamaan silloin, kun siihen ei riitä voimia. Erittäin hyvä, että ei lähdetä tekemään massiivista elämänmuutosta tilanteessa, jossa tarvitaan voimaa muuhunkin.

Aina ei vain jaksa, mutta monasti voi tehdä  pienen yksittäisen asian. Minä koin keväällä 2013, että en jaksa laihduttaa, mutta sentään siedätyin kohtuullisesti suklaalle, mistä kirjoitan tarkemmin lähiaikoina.

On olemassa monia pieniä muutoksia, jotka valitettavasti eivät laihduta, mutta antavat voimia myös haastavassa tilanteessa. Ihan äkkiseltään itselleni mieleeni tulivat seuraavat muutokset:

  • Vesipullo työpöydällä
    Koska vesi seisoo monasti pitkään pullossa, käytän lasista pulloa, josta ei liukene mitään veteen.
  • Näkkileipäpaketti työpöydän laatikossa
    Kämmenen kokoinen pala antaa puhtia pariksi tunniksi.
  • Hedelmä mukaan töihin
    Ehkä enemmän mielen kuin ruumiin ravintoa, joka vakuuttaa nälänhätää pelkäävällle vatsalle, että maailmassa kaikki on hyvin.
  • Työmatkan kävely
    Tämä tietenkin riippuu työmatkasta.

Varmasti monellakin lihavalla on se tilanne, että jos ei koskaan olisi lihonut takaisin laihduttamiaan kiloja, niin olisi aika sutjakassa kunnossa. Tai jos takapakki olisi ollut vain pientä, eli kilojen asemasta vaikka satoja grammoja, niin silloinkin olisi jäänyt paljon hoikemmaksi.

Harva meistä pystyy täydellisyyteen, joten armeliaisuus itseä kohtaan nopeuttaa muutosta. Muutos on uusien asioiden oppimista, ja mikä oppimista helpottaa, se helpottaa muutosta.

Olen joskus aivan uteliaisuudesta selannut kirjaa, jossa kerrotaan, miten koiraa opetetaan tottelevaisuuskoulutuksessa. Koiraa palkitaan alkuun vaikka suoritus on vain vähän oikeaan suuntaan, ja vasta vähitellen vaaditaan tarkempaa suoritusta. Ainakin koirat näyttävät niin iloisilta vaikkapa agility-kisoissa, ja arvelen, että nämä pehmeät menetelmät saavat koirat innostumaan.

Vaikka media huutaa muutosta heti ja täydellisesti, niin silti hidas laihtuminen ja armollisuus itseä kohtaan ovat parempia pidemmän päälle. Lisäksi kun välttää äkkimuutosta, niin takapakitkin jäävät miedommiksi.

Lihavakin on ihminen

Viidesosa suomalaisista on lihavia, eli painoindeksi on vähintään 30. Lisäksi THL:n mukaan miehistä on vähintäänkin ylipainoisia 66 % ja naisista 46 %. Meitä lihavia tai vähintäänkin ylipainoisia siis riittää, mutta silti yhteiskunnastamme löytyy vähintään ikävää ja jopa halveksivaa suhtautumista lihaviin.

Karmeimmillaan väitetään, että lihavat ovat tyhmiä. Kuitenkin monen lihavan paino on voinut vaihdella elämän aikana paljonkin. Kuvitellaanko siis, että lihoessaan ihminen tyhmenee ja painon tippuessa äly taas kasvaa?

Menestyviin kuuluu myös lihavia. Olen elämässäni tavannut lihavia lääkäreitä, lihavan asianajajan ja tiedän paljon lihavia diplomi-insinöörejä. Lihavia toimii ammateissa, joihin kouluttautuminen vie aikaa ja vaatii vähintäänkin jonkinlaista sitkeyttä.

Joskus törmään asenteisiin, että lihava ikään kuin tahallaan on lihonut ja hankkii diabeteksen vain muita veronmaksajia kiusatakseen. Väitän kuitenkin, että jokainen lihominen on yksilöä kohdannut onnettomuus. Kukaan ei ole tahallaan lihonut, vaan on yrittänyt monin eri tavoin laihduttaa, joka monasti on laukaissut ahmimisen.

Lihavuus on henkilökohtainen tragedia, joka voi osua kohdalle lukuisista eri syistä ja tila johon voi joutua niin monin eri tavoin. Osa meistä lihavista ahmii sipsejä, osa meistä ei välitä niistä vähääkään.

Olen elämässäni ollut liian monta kertaa terveydenhoitajan puhuttelussa, missä minulle on painotettu kasvisten terveellisyyttä. Minua on ärsyttänyt se, että ei ole vaivauduttu kysymään, paljonko jo syön kasviksia. Väitän että suurimman osan elämääni olen syönyt enemmän kasviksia kuin keskimääräiset suomalaiset.

Minua harmittaa, että ollaan niin tietävinään, mistä lihavuus johtuu. Että aina olisi kiinni siitä, että ei syödä vihanneksia tai että ei harrasteta liikuntaa. Tuntuu vain niin ikävältä, että ei haluta kysellä ja kuunnella, mitä toiselle on tapahtunut. Jämähtämällä omien ennakkoluulojen taakse vältetään kohtaamasta todellisuutta.

En ymmärrä miksi ylipäänsä halveksia jotain ja ylenkatsoa muita. Me olemme erilaisia, ja monasti on tilaisuus oppia vähintäänkin uusi näkökulma asioihin aidosti kuuntelemalla toista.

Missä mennään 1

Minulle oli yllätys, että WordPressin eli blogin alustan asentaminen oli tehty helpoksi ainakin Domainkeskuksessa, jossa on verkko-osoitteeni mimir.fi. Hallintaohjelmassa piti huomata kohta Sovellus ja käydä naksauttamassa asennus alkuun, jonka jälkeen kaikki sujui. Vaikeinta oli keksiä salasanoja ja tunnuksia.

Kun lauantaina 7.1.2017 olin saanut julkaistua ensimmäisen pikkiriikkisen postauksen, tuntui se todella suurelta asialta. Tekniikasta innostuneet ovat kuin koiria, jotka häntä heiluen ja innokkaasti nuuskien tutustuvat uusiin asioihin. Minua kuvaa paremminkin se koira, jota viedään eläinlääkärille. Aloitin henkisesti neljän tassun jarrutuksen (”iik, en osaa, en uskalla”), mutta tällä kertaa paine kirjoittamiseen voitti.

Selkeästi on olemassa vielä teknisiä haasteita, sillä muutama ystävättäreni saivat jotain ihan outoa näkyviin tällä verkko-osoitteella.  Omalla kohdallani Safarin välimuistin tuhoaminen auttoi, mutta toimenpide tuntui kyllä aika rankalta vain saadakseen pienoisen postauksen näkyviin. Varmasti on olemassa jokin fiksumpi tapa, jota taaskaan en vain vielä tiedä.

Tavoitteeni on saada tämä sivusto näyttävämmäksi viimeistään naistenpäivään 8.3. mennessä, sillä nyt alusta on vain oletusasetuksilla. Lisäksi olen jo muutaman viikon katsellut tuota Just another WordPress Site -tekstiä, ja muistelen joskus muuttaneeni vastaavan tekstin hetkessä. Juu, kohta, ehkä hiihtolomalla.

Laskeskelin että minulla on jo nyt kolmisenkymmentä aihetta kirjoitettavaksi, ja ajattelin pari kertaa viikossa kirjoittaa, joten ainakin neljäksi kuukaudeksi riittää aiheita. Näissä ”Missä mennään” postauksissa ei ole laihtumiseen liittyvää asiaa, vaan kertoilen mitä muuta blogin pitämiseen liittyy.

  • Korjasin 6.2.2017 kirjoitusvirheem 1.7.2107 -> 7.1.2017.