Vesi katkaisee ahmimisen

Ensimmäinen merkittävä asia omassa laihtumisessani oli saada painon nousu katkeamaan. Sen teki lasillinen vettä kaiken ahmittavan ruoan vieressä. Enkä edes tehnyt mitään päätöstä lasillisen juomisesta. Kuin huomaamatta monesti join sen lasillisen vettä, ja vähitellen tottumukset muutenkin muuttuivat parempaan suuntaan.

Myönnän, että lasillinen vettä kuulostaa todella vaatimattomalta, mutta se on alku. Se on ensimmäinen askel pitkällä matkalla oikeaan suuntaan.

Ahmimista on vaikea selittää. Ahmiessa ei oikeastaan haluaisi ahmia, mutta on kuin noiduttu, ja jatkaa ahmimista, vaikka ahmiminen ei edes tunnu hyvälle. Jos hyvä lukijani olet säästynyt tältä vitsaukselta, niin ole kiitollinen.

Vuosia sitten ehkäpä jostain antikvariaatista mukaani tarttui kirja Paavo Roine: Ihmisen ravitsemus (1970). Varmasti maailma on muuttunut, ja varmaankin ja jopa toivottavasti joku valistunut lukija päivittää seuraavia tietoja. Sivulla 139 ensinnäkin kerrotaan ”Tiedetään, että hyvän ruoan näkeminen ja sen tuoksu tuo syljen suuhun, ja tiedetään myös, että hyväntuulisuus vaikuttaa samansuuntaisesti. [] Koska näiden nesteiden runsas erittyminen on ruoansulatuksen kannalta edullista, on ruoanvalmistuksessa kiinnitettävä huomiota ruoan miellyttävään ulkonäköön, tuoksuun ja makuun, ja syöjän on syytä yrittää unohtaa huolensa ainakin aterian ajaksi.”

Vesilasilliseen liittyen juttu jatkuu mielenkiintoisesti: ”Nesteet kulkeutuvat mahalaukun läpi hyvin nopeasti, runsaasti hiilihydraatteja sisältävät ruoat viipyvät jo kauemmin, liha vieläkin kauemmin ja viimeiseksi jäävät rasvat”.  Mahaportti päästää ruokaa eteenpäin, ja ymmärrän tämän niin, että kuivaan ruokaan verrattuna vesipitoinen ruoka etenee nopeammin.

Yleensä ahmiessa edellisestä ateriasta on kulunut runsaasti aikaa, joten mahaportista eteenpäin elimistö huutaa ruokaa. Kuitenkin ahmiessa runsas sokeri- ja rasvamäärä kuivana ruokana jää jumiin mahaportin taakse. Lasillinen vettä saa mahaportin aukeamaan, ja nälkä lähtee lievittymään.

Lasillinen vettä ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta se on hyvä alku. Muistan että joskus en edes halunnut ottaa vesilasillista, sillä koin sen häiritsevän ahmimista. Enkä en edes laihtunut, mutta painoni pysyi vuosia samassa kuuden kilon haarukassa.

Se oli kuitenkin merkittävä askel. Pikku hiljaa aloin huomata, että minun ei enää tarvinnut pelätä isoa painon nousua, vaan jäin alle satakiloiseksi. Koin kuin olisin raahautunut myrskyävästä merestä rannalle, ja tunsin saaneeni pienen kaistaleen tukevaa maata jalkojeni alle.

Joten unohdetaan ne huolet aterian ajaksi, ovat ne ateriat sitten järkeviä tai jotain aivan muuta. Jälkimmäisessä tapauksessa lempeästi itselle hymyillen nostetaan viereen se vesilasillinen.

  • Kikka kävi vaakansa kanssa. Se 3,1 kg ongelma oli kyllä pienentynyt 1,3 kg verran yhtään mitään tekemättä, mutta edelleen niitä joulukiloja oli jäljellä 1,8 kg. Mietin että mikä kaikki vaikutti, onko vaaka näyttänyt joulukuussa liian vähän vai onko elimistössä nyt ylimääräistä nestettä. Mene ja tiedä, mutta farkut kyllä sujahtavat päälle.

Miksi laihtua hitaasti?

Vuosia sitten leikin mahdottomalla ajatuksella, että laihtuisi kilon päivässä. Silloin matkaa haavepainoon oli yli neljäkymmentä kiloa, joten tuolla täysin mahdottomallakin aikataululla aikaa kuitenkin olisi kulunut puolitoista kuukautta.

Jos aivan tavallisella laihdutuskuurilla syömistä pitää rankasti rajoittaa, niin tuollaisella mahdottomalla kuurilla ravinnon rajoitukset olisivat vielä tiukemmat. Mitä vähemmän energiaa saisi, sitä vähemmän olisi vaihtoehtoja valita syömisiään, ja lopuksi syöminen rajoittuisi vain ravinnon saamiseksi.

Kaikki muuttuisi todella äkkiä. Iho jäisi liian isoksi, ja kuvittelin mielessäni valtavan lepakon. Tuskinpa sitä tunnistaisi omaa peilikuvaansa. Oikean kokoisten vaatteiden ostaminen olisi iso haaste, vaikka koko vaatekaappi pitäisi kerralla uusia alusvaatteista ja kengistä alkaen.

Jotta liikunta alkaisi merkittävästi pudottaa painoa, pitäisi liikkua kuin huippu-urheilija, mutta sitä taas eivät ylipainoisen polvet kestä. Pelkkä muutaman kilometrin kävely ei kuluta juuri omenaa enempää energiaa tai vain muutaman gramman ylipainosta. Harva jaksaa kävellä satoja kilometrejä tai kuntoilla niin, että paino alkaisi sitä kautta pudota.

Yhdestä ylipainokilosta saa 7 000 kcal energiaa. Toisaalta voidaan karkeasti ajatella, että jokaista kiloa kohden pitää syödä 30 kcal. Näin 60-kiloinen ihminen tarvitsee 1800 kcal päivässä ja 90-kiloinen 2700 kcal pysyäkseen samassa painossa. Aivan varmasti näissä on poikkeuksia, enkä todellakaan väitä tietäväni kaikkea. Tällä ajattelumallilla kilon päivässä voisi laihtua 280-kiloinen henkilö, joka söisi päivässä 1400 kcal, mutta ei tällainen alle satakiloinen.

Monasti voi valita, meneekö päämäärän nopeaa ja rankkaa reittiä. Tai voi valita miellyttävän maisemareitin, joka toki vie pidempään. Hitaasti laihduttaessa elimistö ja mieli ehtivät sopeutua muutokseen. Iho pysyy todennäköisemmin oikean kokoisena, eikä tarvita tuskallista ihon pienennysleikkausta. Vaatekaappiin voi hissukseen ostella pienempiä vaatteita ja kenkiä.

Tärkein seikka on kuitenkin se, että laihduttaminen ei ole kiirastuli, joka on vain kärsittävä matkalla paratiisiin. Asioita voidaan tehdä niin monella tapaa, eikä ole olemassa yhtä ainoaa tapaa. Aina pitää miettiä, että mikä minulle sopii ja mistä minä pidän. Laihtuessa pitää oppia uusia asioita ja tapoja, ja oppiminen vie aina aikansa. Laihtuminen on osa elämää, ja elämästä pitää nauttia.

Painopulmia

Eilen oli mielenkiintoinen artikkeli Laihuuden ihannoinnin järkyttävä tulos Ylen sivuilla. Valtaosa meistä on tyytymättömiä painoomme, koetamme laihtua ja silti tulokset ovat heikkoja.

Ihan pienenä kitinänä Ylen sivuista, että harmittavan pian tuo artikkeli katosi. Toki haulla Painonhallinta sen sai uudestaan näkyviin, ja monta muutakin kiinnostavaa artikkelia nousi esiin.

En saanut eilen kirjoitettua, koska tuli vähän totinen paikka. Pikkiriikkinen punnitusporukkamme kasaantui, ja painoni Kikan vaa’alla oli noussut 3,1 kg. Muillakin oli ollut kilon nousua, ja vaaka lopuksi kieltäytyi näyttämästä mitään. Ehkä paristojen vaihto auttaa, ja Kikka lupasi tuoda vaa’an ensi viikolla.

Olemme kokoontuneet neljä vuotta kuukausittain punnitukseen. Tätä ennen suurin painon nousu kuukaudessa on ollut 1,8 kg. Olen mielestäni syönyt kokolailla samalla tavalla kuin ennenkin, ja edelliseen jouluun verrattuna selkeästi vähemmän makeaa. Joulukuun alussa Kaijalta saamastani suklaalevystä on vielä yksi rivi jäljellä, vaikka olen koettanut tarjota eri vieraille.

Vuosi sitten olin niin väsynyt töiden takia, etten jaksanut järjestää loppiaiskahveja sukulaisilleni. Nyt oli voimia, ja tällä kertaa tilaisuus oli sikälikin menestys, että kaksitoista (12) sukulaistani tuli loppiaisena kahville. Oli kivaa!

Viime viikolla leivoin kinkku- ja juurespiirakkaa sekä kinuskipaloja, ja oma urakkansa oli loppiaiskahvien jälkeen poistaa joulukoristeet sekä viedä joulukuusi pihalle. Kyllä, neulasia oli joka paikassa. Vielä sunnuntaina tein punajuurilaatikkoa ja leivoin sämpylöitä, joten olen kyllä ollut aktiivinen.

Aamiaisella alkoi jo vähän naurattaa. Yleensähän blogi aloitetaan suuren innostuksen vallassa, sitten tulee takapakkia ja innostus lopahtaa. Minulla tuli takapakkia heti kättelyssä, mutta silti tämä tammikuun painoni on tämän vuosikymmenen pienin.

Tervehdys ystävät, sukulaiset ja kaikki asiasta kiinnostuneet!

Tämän blogin kirjoittaminen sai kipinän siitä merkillisestä asiasta, että makeanhimoni on merkittävästi pienentynyt ja olen laihtunut viime keväästä 7 kiloa. Vuoden 2008 korkeimmasta lukemasta olen laihtunut viitisentoista kiloa, mutta haavepainoon matkaa on vielä parikymmentä kiloa. Tarkoitukseni on kertoa paitsi laihtumisestani myös laajemmin lihavuudesta eli mitä olen havainnut ja oppinut matkan varrella. Harras toiveeni on, että näistä ajatuksista on apua paitsi painonsa kanssa kamppaileville myös niille, jotka haluavat ymmärtää enemmän lihavuudesta.

Tekninen suoritus ja taiteellinen vaikutelma eivät ole vielä kohdallaan tässä postauksessa, mutta pikku hiljaa ja pienin askelin tämänkin tilanne kohenee.