Syömisen kirjo

Yllä olevassa kuvassa näkyy ajatukseni syömisestä tällä hetkellä ikään kuin kirjona välttämättömästä miellyttävän kautta helppoon. On pakko syödä, se on välttämätöntä, sillä muuten ei elä. Uskon että useimmat ihmiset kokevat syömisen yleensä miellyttävänä.

Ruokailu on miellyttää paitsi arkisin myös juhlina, eikä satunnainen juhla nosta painoa paljoakaan. Kuten sanotaan, ei se vaikuta, mitä syö joulusta uuteen vuoteen vaan mitä syö uudesta vuodesta jouluun.

Ongelma alkaa tulla siinä vaiheessa, jos syöminen alkaa olla elämän tärkein asia ja helpotus ikäviin tunteisiin jatkuvasti.

Helsingin Sanomissa oli hiljattain juttu ahmintahäiriöstä (maksumuurin takana), ja tunnistan Kaistisen käyttäytymisestä tuttuja piirteitä. Myös minä yritin laihtua moneen kertaan liian rajusti, joka johti ahmimiseen.

Olen ennenkin kertonut, että en ole hävennyt ahmimistani, vaan pikemmin ollut kuin onnellinen boa täysinäisen vatsan vieressä. Toisaalta olen kyllä hävennyt paljon elämässäni aivan tarpeettomiakin asioita.

Jutussa puhutaan ahmimisesta ”hallitsemattomana” syömisenä. Taas ihmettelen intoa puhua hallinnasta syömisen suhteen. Olen ennekin todennut, että en tarvitse hallintaa huumausaineiden käytön suhteen, sillä koen niiden olevan kaukana omasta maailmastani.

Myönnän käyttäneeni ahmimista keinona kohdata hankalia tunteita, mutta onneksi nykyään harvemmin ja lisäksi pienemmät annokset riittävät. Silti edelleenkin stressaantuneena makea alkaa maistua.

Jutussa viitattiin American Psychologist -lehteen, jonka artikkelissa kerrottiin rajun laihduttamisen johtavan ahmintahäiriöön. Siis sama, mistä minulla oli jo näppituntuma, että kitudieetit lihottavat.

Helsingin Sanomien jutussa kerrotaan, että päästäkseen ahminnasta eroon pitää löytää uusia tapoja kohdata hankalia tunteita, kehittää taitoja ratkaista ongelmia sekä vähentää stressiä.

Tästä myös huomaa, miten ahmimista voi käyttää niin moneen asiaan. Se täyttää mahdollista tyhjää tilaa elämässä, lievittää stressiä ja levittäytyy sumuverhoksi vaikeiden asioiden eteen.

Ehkä myös siksi moni haluaa löytää yhden ratkaisun, eli jonkinlaisen hopealuodin ahmimisen tilalle. On kitkerää ajatella, kuinka ison osan ahmiminen on sumentanut elämästä.

Ahmija elää syödäkseen, mutta pitäisi pyrkiä syömään elääkseen. Ahmiminen on helppoa, paljon helpompaa kuin hankalien töiden aloittaminen.

Olen paljon vitkastellut, mutta ehkä vähän päässyt siitä eroon.  Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, kun saan hankalan työn hoidettua, on työ sitten uuteen asiaan tutustuminen tai viherkasvin hoito.

ps. Kävin vaa’alla 9.9.2020, ja vertailukelpoinen paino oli tasain 81 kg. Harmittaa, mutta monasti syksyisin paino on noussut. Kuitenkin reilu kymmenen kiloa on pysynyt poissa.

Alipalautunut ahmii

Taas oli Ylen sivuilla hyvä artikkeli Kärsitkö sinäkin [] alipalautumisesta?..  , missä kerrotaan työuupumuksen oireista ja väsymyksen fysiologiasta. Tämän artikkelin mielestäni upein asia on, että siinä ei syytellä makean ahmimisesta, vaan nostetaan esiin stressiperäinen syöminen. Alipalautunut herkästi ahmii.

Hienoa on myös se järjestys, miten asioita ehdotetaan korjattavaksi. Ensin pitää rentoutua ja välttää tekemästä töitä iltaisin, jotta unen laatu paranee. Vasta sen jälkeen tarkastetaan, että syö säännöllisesti ja ravitsevasti.

Työ imee välillä niin mukanaan, että on muka vaikea pitää taukoja. Taukojen pitämisen opettelustani kertoo numeroihin turhankin keskittynyt postaus Pientä palautumista. Kuitenkin ymmärrän, että jaksan paremmin ja teen fiksummin töitä, kunhan pidän taukoja.

huoahtamisesta lomailuun

Nykyään pidän lyhyen tauon eli huoahdan hetkeksi katsoen ikkunasta ulos, tai teen jonkin pikku askareen, kuten käyn pesemässä lukulasit.  Tehtävien välissä kannattaa pitää selkeät tauot ja haastavan tehtävän jälkeen pidän kunnon tauon. Työpaikalla ei ollut sopivia sohvia makoiluun, mutta nyt kun olen etätöissä, niin voin muutamaksi minuutiksi heittäytyä sohvalle ja katsoa puissa pyrähteleviä lintuja.

Tietenkin työssä on välillä vaativampia aikoja, ja tänä syksynä minäkin olen yhtenä lauantaina tehnyt töitä sekä muutamana yönä nukkunut huonosti. Toisaalta koetan muistaa, että ”virkeänä vartissa, mutta väsyneenä viidessä tunnissa”. Kun vain saa pysähdyttyä, niin todennäköisemmin palautuu, jolloin saa tehtyä töitä stressaamatta ja fiksummin.

Olen pohtinut aiemminkin stressiä, jossa tekstissä kuvaan ”räpeltämistä” eli aloitetaan monta eri asiaa, mutta mitään ei saada valmiiksi. Kuitenkin väitetään, että keskeneräiset työt rasittavat eniten. Keväällä Kanbanista lukiessani löytyi monta kiintoisaa ajatusta, ja seuraavaa olen koettanut noudattaa:

Lopeta aloittaminen, ja aloita lopettaminen.

Olen myös kirjoittanut postauksen Mikä auttaa jaksamaan?, ja samat asiat ovat edelleen ajankohtaisia. Nyt vain lisäsin muutaman kohdan.

  • perusjutut
  • mukavat asiat
  • tauot ja vaihtelu
  • hidastaminen ja hiljentyminen
  • palastelu ja pilotointi
  • priorisointi
  • EI-sana
  • haastavien tehtävin hoitaminen
  • onnistuminen

Tuohon listaan lisäsin ensinnäkin haastavien tehtävien hoitaminen, mitkä yleensä kannattaa hoitaa pois pikaisesti, mutta toisaalta väsyneenä ei kannata tehdä isoja päätöksiä.  Näin aamuvirkkuna olen hyötynyt lauseesta ”syö sammakko aamulla”, eli hoidan lievästi vastenmieliset tehtävät heti aamulla pois.

Toinen tärkeä asia on priorisointi. Kaikkea ei kerta kaikkiaan ehdi tehdä, joten pitäisi keskittyä tärkeimpiin. Jotta pystyisi huomaamaan tärkeimmän, pitäisi olla vähintäänkin kohtuullisen virkeä.

Terveysalan ammattilaisten toivoisin kysyvän palautumisesta nähdessään lihavan potilaan. Makean syönti ja ahmiminen ovat oireita väsymyksestä, johon oikeasti auttaisi kunnollinen palautuminen.

Ongelmallisia ohjeita

Lukaisin jutun Lihava potilas lääkärin vastaanotolla, jonka on kirjoittanut Pertti Mustajoki vuonna 2006.  Oli todella surullista lukea tuota juttua, sillä varmasti lääkäri on tarkoittanut hyvää potilaalle ja vilpittömästi toivonut, että potilas laihtuisi.

Voi olla, että lääkärin tapa kohdata potilas on muuttunut tämän reilun kymmenen vuoden aikana. Onneksi nyttemmin minä olen saanut asiallista hoitoa työterveyslääkärillä esimerkiksi olkapään ongelmaan, eikä ensimmäiseksi ole syytelty lihavuudesta.

Väitän että suurin osa suomalaisista lihavista ja ainakin lihavista naisista tietää olevansa lihava. Media esittää lähinnä tikkulaihoja naisia, joihin emme todellakaan kuulu. Lisäksi tiedämme hyvin, että lihavuus aiheuttaa monenlaisia vaivoja. Suoraan sanottuna näitä asioita ei tarvitsisi kertoa.

Luultavasti lääkäriä vastapäätä istuva lihava on kokeillut montaa erilaista menetelmää, ja varmasti tietää, että energiapitoisia ruoka-aineita pitää välttää. Pahimmillaan lääkäri vain kertoilee omia kokemuksia, mikä ei todellakaan ole tutkittua lääketiedettä.

Haluan korostaa sitä, että lihavat ovat motivoituneita laihtumaan, eikä ongelma ei ole motiivin eikä tiedon puute.

Minusta suurin ongelma on, että yritetään laihtua mahdollisimman nopeasti eli aloitetaan kitukuuri.  Sen jälkeen on kyllä kaikenlaisia ongelmia.

Talvella silmäilin Kanbania eli Japanista lähtöisin olevaa tapaa kehittää tehokkaasti vaikka teollisuusprosessia. Yksi ajatus oli, että kannattaa kysyä viisi kertaa miksi, jolloin perimmäiset syyt alkavat nousta esiin. Samanlaista perinpohjaisuutta on myös Lentoturmatutkinta -sarjan ohjelmissa, joissa todella pureudutaan löytämään onnettomuuden syyt.

Lihava voi syödä suklaata siksi, että hänellä on nälkä. Nälkä voi johtua siitä, että ei ole riittävästi nesteyttänyt tai että ei ole syönyt ravitsevaa ruokaa. Aterian jääminen välistä voi johtua taas monesta eri syystä, takana voi olla kiire ja stressi, joiden takana taas voi olla monenlaista tarinaa.

Veikkaan, että kehon sairauksia hoitavilla lääkäreillä ei riitä ammattitaito eikä aika perimmäisten syiden selvittämiseen puhumattakaan auttamisesta. Sellainen yleinen ohjeistus lähinnä ärsyttää. Muistan reilun vuosikymmenen takaa saatuani ”informaatiota” menneeni kauppaan ostamaan suklaata.

Minusta on hassua, että lääkärit kyllä tietävät, miten vaarallista on repiä irti ihmisestä vierasesinettä, mikä saattaa olla jonkin onnettomuuden jälkitila. Minä näen, että lihavuus on tietynlainen ”vierasesine”, jota ei voi nopeasti irrottaa ihmisestä.

ps. Latasin koronavilkku-sovelluksen eilen kännykkääni. Lataa sinäkin!

Sinuiksi kehon kanssa

Olen lukenut Virpi Hämeen–Anttilan kirjan Paino – Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (2020). Oli miellyttävä lukea kirja, sillä ajattelen kuin Hämeen–Anttila: median luoma ihanne on liian tiukka, ja naiset aloittavat kitukuureja, jotka monasti lihottavat.

Olen aivan samaa mieltä Hämeen–Anttilan kanssa (s. 59) siitä, että ns. maalaisjärkinen neuvo ”syö vähemmän ja liiku enemmän” ei toimi oikeasti lihavien kohdalla, joilla on ainakin 15 kiloa pudotettavana. Neuvo toimii vain, jos ei koskaan ole lihonut merkittävästi. Olen täysin samaa mieltä (s. 62) siitä, että vaikka kitukuuri saavat painon alenemaan, niin lihaskadon takia paino palaa nopeasti takaisin.

Hämeen–Anttila kertoo kirjassaan (s. 174) selvityksestä, jonka mukaan mallinuket ovat kaventuneet jo 1930-luvulta alkaen. Mallinukkien rasvaprosentti on niin alhainen, että kuukautiset häiriintyvät.  Lisäksi tässä samaisessa selvityksessä oli, että kuukautisten normaalia toimintaa varten rasvaprosentin pitää olla vähintään 22 % ja normaalipainoisella naisella on rasvaa 26–28 %.

Selvityksen olivat tehneet 1992 Minna Rintala ja Pertti Mustajoki, ja se löytyy Duodecim -lehdestä. Yllätyksekseni Duodecim -lehti on auki kaikille lukijoille, ja on ollut jo toistakymmentä vuotta.

Piirrokset ovat mainioita, ja erityisesti minua nauratti (s. 181) oleva kuva laihtumisen huonoista puolista. Esiin nostettiin arvet ja löysä nahka, jonka kohdalla mielikuvitus oli saanut lentää.

Olen jo alkanut käyttää hänen sanaansa ”kitukuuri”, sillä se on napakampi kuin ”kitudieetti” ja sointuu paremmin. Oikeastaan ainoa asia, jossa olin hieman eri mieltä, oli suhtautuminen sanaan ”repsahdus”. Repsahdus siis päättää kitukuurin, ja minulle sana on lähinnä tekninen termi.

Houkuttaa verrata itseäni kirjoittajaan, sillä olemme molemmat yli kuusikymmentävuotiaita. Hän on päässyt kokolailla kohtuupainoon, kun taas minä olen edelleen lihava. Hämeen–Anttila lihoi nuorena ja painoi parikymppisenä ehkä 120 kiloa, laihtui sen jälkeen rivakasti kuutisenkymmentä kiloa, mutta tasapainoon pääseminen vei aikansa.

Minä pidin itseäni ”lihavana” ollessani murrosiässä alle 60-kiloinen, ja pituutta minulla on vain 157 senttimetriä. Vaihto-oppilasvuonna lihoin noin 65-kiloiseksi, ja sen jälkeen paino on sahannut hiljalleen ylöspäin kitukuurien takia. Ylitin 80 kilon rajan vuosituhannen vaihtuessa, ja lihavimmillani olen painanut yli 90 kiloa. Moni asia on muuttunut, ja viimeksi painoin alle 80 kiloa.

Rajahyödyn heikentäminen?

seuraavasta hyödykkeestä saa aina vaan vähemmän hyötyä

Aikoinaan kansantalouden kirjasta tarttui mieleeni rajahyödyn käsite, eli että seuraavasta tuotteesta saa vähemmän hyötyä kuin aiemmista. Ensimmäinen voileipä tai auto on hyödyllisin, mutta seuraavista on vähemmän hyötyä. Jossain kuvataan laskevaa rajahyötyä suorana, joissain näkyy kaarevuutta. Esimerkkikuvassani on seitsemän hyödykettä, mutta ei kannata takertua lukumäärään, vaan huomata muutos.

Leikin hiljattain ajatuksella verraten hyötyä makean antamaan mielihyvään, mitä kuvaan alempana olevalla kuvalla. Taaskaan ei kannata kuvasta katsoa lukuja tarkasti, sillä yritän vain hahmottaa muutosta.

Aikoinaan pystyin syömään suuria määriä makeaa, ja erityisesti kitukuurien jälkeen. Sain siitä merkittävästi mielihyvää, mitä kuvaan isolla vaaleanpunaisella alueella. Vaikka joskus söin ärtyneenä tai turhautuneena lähelle pahoinvointia, niin paljon oli myös aikoja, jolloin pystyin nautinnollisesti syömään monta erilaista tuotetta.

Nyttemmin monasti makean antama mielihyvä on jotakuinkin vihreän alueen mukainen, eli selkeästi vähäisempi kuin aiemmin, ja lisäksi mielihyvä pienenee nopeammin.

Olisi hienoa, jos päätyisi siniseen alueen esittämään tilanteeseen, että makea ei juuri maistuisi, ja sen antama mielihyvä pienenisi todella nopeasti. Jos rajahyödyn saisi heikkenemään, niin voisi puraista palaa suklaata, mutta lähtisi sen jälkeen tekemään jotain mielenkiintoisempaa.

Lihavana makea maistui pitkään, nyt makea ei samalla tavalla maistu ja toivottavasti vielä vähemmän jatkossa.

Tavallisen kunnollisen ruoan antama mielihyvä on noussut, ja makean antama mielihyvä on laskenut. Monasti aamiaisen keitetty kananmuna, puuro ja vähän vihanneksia  on yhtä maittavaa kuin suklaa, jota kuvaan kouluarvosana 8+. Suklaa ei ole todellakaan pahaa, mutta hämmentävästi se ei ole enää kovin kiinnostavaa.

Seuraavassa kuvassa pohdin kylläisyyteen vaikuttavia asioita, joita ovat ainakin, että syö ravitsevaa ruokaa säännöllisesti ja riittävästi. Lisäksi taas muistatan nesteytyksestä, jotta elimistö varmasti saa riittävästi vettä.

kylläisyyteen vaikuttaa ainakin ravitsevuus, säännöllisyys ja rittävyys

Ei voi olla kylläinen, jos ei saa ravintoa, ja tällä tarkoitan paitsi proteiinia ja kuitua myös lukuisia vitamiineja ja hivenaineita. Arvelen että runsaasti makeaa syövät ihmiset eivät saa riittävästi kaikkia tarvitsemiaan ravintoaineita.

Siinä vaiheessa kun syö enimmäkseen ravitsevaa ruokaa, niin aterioiden säännöllisyys vähentää ainakin minulla halua syödä rasvaista ruokaa. Säännöllisesti syödessä ateria-aikaan olen vähän nälkäinen, mutta ei todellakaan koe mitään ”sudennälkää” kuten joskus lihavimmillani ollessani. Lisäksi kun syön säännöllisesti, niin vähäisempi määrä ruokaa tuntuu riittävän.

Riittävä määrä ruokaa taas vaikuttaa siihen, että ei tule niitä huonoja ideoita tyyliin ”käynpäs tehtaanmyymälässä”, vaan että puuhastelee kaikenlaista muuta kiinnostavaa.

En tiedä, auttaako tämä laihtumaan, ja lisäksi tällainen yhden henkilön kokeilu makanhimon vähenemisestä on merkityksetön. Lennokas mielikuvitukseni maalaa kuitenkin esiin näkymän, että moni muukin huomattavasti vähentäisi makeisten kulutusta, mikä voisi harmittaa makeistehtailijoita.

Vesittäminen ajatusleikkinä

Olisi hienoa, jos aina söisi terveellisesti, mitä yllä olevassa kuvassa olevat vadelmat edustavat. Vadelmien energiatiheys on matala, joten vadelmia pitäisi syödä todella paljon, että ne lihottaisivat. Kohtuullisena energiatiheytenä voi pitää esimerkiksi makaronilaatikkoa, mikä ei varsinainen terveysruoka ole, mutta ihan arkiruokana käy.

Valitettavasti lihavana ajoittain törmää tilanteeseen, että se huonompi versio itsestä on käynyt kaupassa ja ostanut vaikka suklaata, jonka huomaamattaan on syönyt. Tällaista tilannetta varten kehitin huvikseni kaavat, jotta energiatiheyden saisi samaksi kuin vaikka sitä makaronilaatikkoa syödessä.

Lisäksi ”vesittää” tarkoittaa paitsi vedellä peittämistä myös laimentamista, mikä sopii erinomaisesti tähän. Alla esitän keksimieni kaavojen johtaminen, mutta ensin muutama käytännön esimerkki.

Ensinnäkin paljonko pitäisi 50 g suklaan jälkeen juoda vettä desilitroina, jotta päääsisi makaronilaatikon ”energiaväljyyteen”?

kaava vesimäärän laskemiseksi, että energiatiheys säilyy hyväksyttävänä

Maapähkinöiden tai suklaan energiatiheys on noin 550 kcal tai 2300 kJ/100 g, ja makaronilaatikon energiatiheys on noin 150 kcal tai 600 kJ/100 g.

Jos syö 50 g eli 0,5 * 100 g suklaata, niin vettä pitäisi juoda 0,5 *((2300/600)-1)= 1,4 dl. Jos innostuisi syömään 200 g suklaata, niin vettä pitäisi juoda yli puoli litraa saman energiatiheyden saavuttamiseksi.

Toiseksi paljonko pitäisi syödä esimerkiksi vadelmia 50 g suklaan syömisen jälkeen taas sen makaronilaatikon ”energiaväljyyden” saavuttamiseen?

tarvittava kevyemmän ruoan määrä, jotta energiatiheys säilyy sopivana

Vadelmien energiatiheys on noin 50 kcal tai 200 kJ/100 g. Samalle 50 g suklaamäärälle voidaan laskea, paljonko pitäisi syödä esimerkiksi vadelmia, jotta pääsee samaan ”energiaväljyyteen” seuraavasti:

0,5 *((2300-600)/(600-200))= 2,13 eli reilut 200 g tai 4 dl vadelmia. Kokonaisen 200 g suklaalevyn jälkeen pitäisi syödä 850 g tai 1,7 litraa vadelmia, mikä luultavasti monelta jää syömättä.

En ole näin tarkkaan aikoinaan mitannut veden määrää, mutta muistan kyllä, miten veden juominen vähensi haluani syödä makeaa. Lisäksi on hyvä syödä runsaasti kasvikunnan tuotteita. Tärkeäähän on se, että mahdollisimman pian ns. repsahduksen jälkeen palaa arkirytmiin.säännöllinen kunnollisen ruoan syöminen saa haluamaan kunnollista ruokaa

Alla kaavojen johtaminen:

ps. Kävin vaa’alla keskiviikkona 5.8., ja vertailukelpoinen painoni on 79,1 kg. Muun mukana vatsatauti oli tiputtanut 1,3 kg heinäkuun punnituksesta, ja ainakin tammikuisen taudin jälkeen paino pysyi poissa. Olen vuosien 2013-2020 painohistorian kevyimmilläni, ja toivon pääseväni alle 77 kg, joka on ollut tämän vuosituhannen matalimmaksi arvelemani arvo.

Taas ruokahaluttomana

jugurttia_ja_teeta

Kieltämättä kuva on synkeä, mutta olo oli synkeä myös sunnuntaina iltaviideltä, kun söin ensimmäistä ateriaa lauantaisen 1.8.2020 vatsataudin jälkeen. Olin vatsataudissa myös 18.1.2020. Tuntuu oudolta, että ensin vältyn vatsataudilta parikymmentä vuotta, mutta sen jälkeen sairastan kahteen kertaan reilun puolen vuoden aikana.

Kuvassa on teetä ja vajaat puoli desiä kreikkalaista jugurttia, ja kuva on otettu hämärässä huoneessa enkä ole käsitellyt kuvaa (juu, laiskottaa/väsyttää). Lusikka on teelusikkaa pienempi mokkalusikka. Kahdeksan aikaan illalla söin lisää jugurttia ja puolukkasurvosta.

Koko viikonloppuna söin parisen desilitraa kreikkalaista jugurttia ja teelusikallisen verran puolukkasurvosta. Toki join runsaasti lämmintä mustaherukkamehua ja tiivisteen loputtua sokeroitua teetä, mutta syöminen jäi näin vähäiseksi.

Eikä ollut nälkä!

En vain voi ymmärtää, että voin sujuvasti olla lähes syömättä pari päivää, eikä ole yhtään vaikeaa. Toki en jaksanut tehdä mitään, vaan lepäilin vain sohvalla välillä televisiota katsellen.

On niin outoa ajatella, että koko viikonlopun aikana tunsin jotain nälän suuntaan viitisen kertaa, mutta kun sen parin minuutin aikana en jaksanut nousta, niin nälkä meni ohi. Lähimmillään syömistä olin tuo yllä olevan aterian jälkeen, jolloin hetken aikaa pohdin kinkkuvoileivän tekemistä, mutta en sitten uskaltanut.

Vieläkään ruokahalu ei ole kovin korkealla, mikä näkyy seuraavasta kuvasta, jossa on lounaani tänään tiistailta.

Hieman tummaa makaronia ja ketsuppia, puolikas grillimakkaraa ja sinappia, pala ruisleipää sekä juusto- ja kurkkuviipaleita, pala kaalia ja porkkanaa sekä miniluumutomaatti ja juomana C-vitamiinitabletin poreilut.

En minä näin vähän normaalisti syö.

Jos jotain oudoksutti grillimakkaran puolikas (2 x 1/4), niin tämä on toinen makkarapaketti tänä kesänä. Eikä näillä määrillä makkaran syönti kyllä lihota.

Ajattelen nyt niin, että 80-kiloisena energian saanti on kokolailla samaa tasoa tarpeen kanssa, sillä olen pitkään pysynyt tällä tasolla. Haluaisin 60-kiloiseksi, joten energian saannin pitäisi olla matalampaa. energian saanti vaikuttaa painoon

Olisi hyvä saada oppia syömään vähemmän, mutta toki tason ei tarvitse olla ihan näin matala kun ruokahaluttomana.  Tämä ruokahaluttomuus tai vähäinen ruokahalut tuskin jatkuu kovin pitkään, mutta ainakin talvella paino hieman tipahti. Saa nähdä kuinka käy, kun huomenna menen vaa’alle.

Mikä lie siinä, että on niin outoa katsoa todella pieniä annoksia, mutta aiempaa pienempiin annoksiin pitäisi kyllä sopeutua.

Mieluisaa moskaa

aiemmin joka kerta nautti makeasta, nykyään voi olla, että ei saakaan mielihyvää

Yllä yritän ehkä turhankin tarkasti kuvata, miten makea ei enää joka kerta ja samalla tavalla tuota mielihyvää kuin aiemmin. Aikoinaan muistan menneeni kauppaan riemuisan odotuksen vallassa, ja sain huikeaa mielihyvää syömisen odottamisesta, ostamisesta ja ison annoksen syömisestä.

Nyttemmin on alkanut olla hämmentäviä hetkiä, kun odotan nauttivani isosta annoksesta makeaa. Saatan vanhasta tottumuksesta ostaa vaikka rasiallisen jäätelöä, mutta se ei enää olekaan niin nautinnollista.

Annoskoon kasvattaminen ei enää lisää mielihyvää, mutta pieni annos makeaa on edelleen miellyttävää ja nautin vaikka pienen jäätelöpuikon syömisestä.

Nyt lomalaisena taas pohdin moskaruoan mieluisuutta. Käytän itse keksimääni termiä moskaruoka kaikesta siitä ruoasta, joka sisältää runsaasti epäterveellistä rasvaa mutta aivan liian vähän elimistön tarvitsemia ravintoaineita. Nykyään syön runsaasti myös ravitsevaa ruokaa, mutta olen elämässäni syönyt aivan liikaa kaikkea moskaa.

Olen havainnut, että:

  1. Lounaan lykkäännyttyä parilla tunnilla alan hamuta rasvaisimpia ruokavaihtoehtoja buffetpöydästä.
  2. Kitudieetin repsahduksessa makea maistuu aivan mielettömän hyvälle.
  3. Moskaruoka pilaa ruokahalun kunnolliseen ruokaan, mikä lisää halua moskaruokaan.
  4. Jotta moskaruoasta saisi aiemman nautinnon, pitää rasvan ja sokerin osuutta sekä annoskokoa kasvattaa.

Nuo kaksi ensimmäistä kohtaa olen maininnut aiemmin, mutta en ole varma kahdesta viimeisestä kohdasta. Lisäksi tästä eteenpäin osa voi olla aiemmin esittämääni, mutta asioiden yhdistelmä on uusi ja tuskin tämäkään on lopullinen versio. Kannattaa myös huomata, että minä olen oikeasti lihava, joten minun tuntemukseni voivat huomattavasti poiketa normaalipainoisen tuntemuksista ja muutenkin ihmiset ovat erilaisia.

Seuraavassa kuvassa on kitudieetti-repsahdus-holtittomuus-kierre, jossa aikoinaan olen olut.

kitudieetti-repsahdus-holtiton_syöminenIkävä osuus tässä on, että vaikka tietoisesti ajattelin kitudieetin laihduttavan, niin nyttemmin olen alkanut epäillä, että sisäisesti vain valmistauduin repsahdukseen. Ikävä myöntää, mutta repsahduksen jälkeen makea maistui pitkään aivan taivaalliselle.

Voi olla, että kitudieetit houkuttivat juuri repsahduksen antaman nautinnon takia, vaikka tietoisesti en todellakaan pyrikinyt siihen. Lisänä kun oli vielä lupaus nopeasta painonpudotuksesta, niin kitudieetti alkoi kummasti houkuttaa.

Varmasti jollekin kitudieetti sopii, ja varsinkin jos paino jää pysyvästi alemmaksi, niin toki kannattaa käyttää. Mutta jos jatkuvasti huomaa kitudieetin jälkeen painon nousevan entistä korkeammalle, niin silloin se ei sovi itselle.

kunnollinen ruoka ei maisto makean jälkeen

Pienemmässä mittakaavassa ikävään kierteeseen jouduin keväällä, kun (myönnän, tyhmää) kävin tehtaanmyymälässä ja ostin aivan liikaa makeisia. Mielenkiintoinen havainto oli, että ensimmäisenä iltana makea ei maistunut erityisen hyvälle, ja olin jo vähän innoissani, että pääsen makean syömisestä eroon.

Seuraavina päivinä makea alkoi maistua, ja halu syödä tavallista ruokaa pieneni merkittävästi. Onneksi tottumus säännölliseen syömiseen oikaisi kierteen enkä lihonut, mutta kokemus oli ikävä.

säännöllinen kunnollisen ruoan syöminen saa haluamaan kunnollista ruokaa

Säännöllinen ja ravitseva syöminen on vähän tylsää, mutta se vähitellen pienentää halua moskaruokaan. Varsinaisesti tämä ei laihduta, mutta lihominen ei enää ole niin helppoa, sillä nykyään ajatus jopa 4000 kcal ahmimisesta kerralla tuntuu kuvottavalta.

Perinteisen mallin puutteita

perinteinen malli korostaa suunnitelmallista ruokavaliota ja liikuntaa, ja epäonnistuminen johtuu "itsekurin " puutteestaPerinteinen ajatus laihtumisesta lienee karuimmillaan jotain tällaista. Kuvassa siis vasemmalle osoittavat asiat hidastavat tai estävät laihtumista, mutta oikealle osoittavat asiat edistävät laihtumista. Laihtujan siis pitäisi noudattaa tarkkaa ruokavaliota ja liikkua suunnitelmallisesti, mutta jos ei laihdu, niin se johtuu ”itsekurin” puutteesta.

Ensimmäinen kysymys on, että onko ruokavalion ja liikunnan suunnitelmien takana asiantuntemusta. Media pursuaa kaikenkarvaisia dieettiohjeita, ja parhaimmillaan ruokavaliossa ei ole suuria puutteita. Laihtuja tarvitsee valtavan määrän erilaisia ravintoaineita, mutta saako varmasti kaiken tarvittavan, jos gramman tarkkuudella määritellään, mitä saa syödä? Pahoin pelkään, että kaikki median esittämät dieetit eivät sisällä kaikkea tarvittavaa.

Toisena ongelmana on, että ihmiset ovat erilaisia. Vaikka 80-kiloiselle riittäisi x grammaa jotain ruokaa, niin onko se sopiva määrä 120-kiloiselle tai 60-kiloiselle? Tai onko ruoassa riittävästi rautaa hedelmällisyysikäiselle naiselle?

Hassuja tilanteita tulee, jos ruokavaliota noudattaa ”lahkolaisen” tarkasti. Muistan vieläkin kun raejuustoa myytiin 200 g purkeissa, mutta aikoinaan noudattamani ohjeet oli saatu Yhdysvalloista, joten raejuustoa sai syödä 175 grammaa. Tai jos salaattiin pitäisi olla tomaattia, mutta jääkaapissa onkin vain paprikaa?

Liikunnassa on omat muotinsa, mutta kaikki me emme pidä kahvakuulasta tai kuntosaleista. Lisäksi liikuntamäärät on saatettu suunnitella paljon hyväkuntoisemman mukaan. Enkä ymmärrä, miksi liikunnan pitää olla niin säänneltyä, kun jumppaliikkeistäkin riittää tekstiä vaikka kuinka paljon tyyliin ”älä tee näin, muista tehdä noin”.

Jos ei jakseta täsmälleen noudattaa mahdollisesti aivan toisenlaiselle henkilölle suunniteltuja ohjeita, niin ongelma tulkitaan ”itsekurin” puutteeksi. Pahimmillaan kuvitellaan, että ”itsekuria” ei ole eikä mitään muka ole tehtävissä. Lamautuu ja lopettaa kaiken yrittämisen.

Tuntuu järkevämmältä jakaa haasteet pienempiin paloihin, ja yrittää muuttaa näistä asioista sen, mitä voi. Alla oleva on jotain siihen suuntaan, mikä voisi olla oma kaavioni.

Laihtumista edistävät terve kylläisyys, sujuva arki ja aktiivisuus, mutta hidastavat tunnesyöminen, stressi ja moskaruoan mieluisuus

Olen varma, että terve kylläisyys, sujuva arki ja kaikenlainen aktiivisuus suurentavat todennäköisyyttä päästä pienempään painoon. Toisaalta tunnesyöminen, stressi ja moskaruoan mieluisuus hidastavat laihtumista. Moskaruoalla tarkoitan paljon rasvaa mutta vähän ravintoaineita sisältävää ruokaa, josta lisää ensi kerralla.

Minuun teki vaikutuksen Sapolskyn kirja, ja varmasti stressi on aikoinaan omalla kohdallani vaikuttanut lihottavasti. Tällä hetkellä olen tyytyväinen lomalainen, joten ainakaan nyt stressi ei minua hidasta, mutta jokin muu on kyllä vielä esteenä.

Vaikka meistä kaikista ei tulekaan mallien kaltaisia, niin jokainen poistunut kilo on kuitenkin voitto.

ps. Kävin suunnitellusti vaa’alla 15.7.2020 ja vertailukelpoinen painoni oli 80,4 kg eli 0,5 kg vähemmän kuin reilu kuukausi sitten. Hyvä että edes puoli kiloa lähti, mutta olin mielestäni yrittänyt kunnolla.

Omenalihavasta onnellisemmaksi?

1) surullinen hahmo pitää jättiomenaa mahan kohdalla 2) hämmentyneenä päästää irti omenasta ja 3) lähtee eteepäin hymyilllen ilman jättiomenaaOmenalihava tyyppi esitellään stressiä käsittelevässä Sapolskyn kirjassa Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta. Ns. päärynälihavalla gluteaalirasva kertyy lähinnä takapuoleen (s. 96-97), mutta omenalihavalla viskeraalirasva kertyy vatsan alueelle.

Samankaltaisessa stressitilanteessa omenalihava erittää enemmän glukokortikoideja ja syö stressin helpotuttua ahnaammin. Lisäksi omenalihavat toipuvat stressireaktiosta keskimääräistä hitaammin (s. 388).

Yllättäen myös Ylen jutussa Miksi en laihdu… mainitaan stressimaha ja kortisolin vaikutus stressiin. Tosin stressimaha taitaa viitata yleisemmin stressin aiheuttamiin mahakipuihin eikä rasvan kertymiseen mahan kohdalle. Kannattaa myös huomata, että kirjassa puhutaan glukokortikoideista, joista tärkein on kortisoli.

Liikuntaa ja ruokavalion rajoittamista suositellaan, mutta jo viimeksi  mainitsin, että liikuntaan pakottaminen lisää stressiä ja stressireaktio vaimentuu liikunnan ansiosta vain muutamaksi tunniksi (s. 444).  Lisäksi syömistään rajoittavat alkavat todennäköisesti stressaantuneina ahmia (s. 94).

Stressikuoppaan putoamisesta olen kirjoittanut viime syksynä, ja lisäksi Pietikäisen kirjassa Joustava mieli asiaa tuodaan esiin. Ymmärsin niin, että stressikuoppaan putoamista kiihdyttää kaksi reaktiota. Ensinnäkin ahdistuneena kiihtynyt mantelitumake aktivoi sympaattista hermostoa, joka taas aktivoi mantelitumaketta (s. 359). Toisaalta aivoturso eli hippokampus hillitsee glukokortikoidien eritystä, mutta glukokortikoidit saattavat tuhota aivoturson soluja, joka taas suurentaa glukokortikoidien eritystä (s. 429).

Tässä Sapolskyn kirjassa myös kerrotaan Seligmanin tutkimasta opitusta avuttomuudesta (s. 339), jolloin ei tunnisteta asioiden sujumista eikä saada mistään mielihyvää. Olen maininnut Seligmanin kirjan Optimistin käsikirja, joka on jo viime vuosituhannen puolelta. Sapolskyn kirjan uudistettu painos on jo vuodelta 2004, vaikka vasta tänä vuonna 2020 kirja käännettiin suomeksi.

Paviaaniryhmässä sosiaalisen menestyksen taustalta löytyy (s. 350 ja 434) kyky erottaa uhkaavat tilanteet neutraaleista sekä erottaa hyvät uutiset huonoista uutisista, mutta ennen kaikkea kyky muodostavaa läheisiä suhteita.  Toisaalta aloitteelliset rotat (s. 347) eivät juuri eritä glukokortikoideja, mutta vetäytyvillä ja eristäytyvillä glukokortikoiditasot olivat korkealla.

Odotin, että norsujen kiikkulaudasta olisi ollut myöhemmin kirjassa, mutta sitä en huomannut. Sen sijaan löytyi mahdollisia selityksiä, miksi ihmiset reagoivat niin eri tavoin ongelmiin X, Y ja Z. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi geneettinen alttius ja lisäksi jopa ennen syntymää (s. 116) koettu stressi.

Yllättäen oli myös kokonainen luku omistettu köyhyyden stressaavaan vaikutukseen. Oli kiintoisaa löytää lause, että ”muita tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa sekä köyhät että rikkaat ovat muita terveempiä” (s. 418).

Glukokortikoidi oli suurimman osaa kirjaa pahis, mutta kirjan loppupuolella (s. 379) tuli yllätys, sillä sopiva glukokortikoidimäärä sopivan mittaisena ja rajatun epävarmuuden tilanteessa virkistää kuten huvipuistossa vuoristoradalla ajelu.

Pitkäaikainen stressi ja glukokortikoidit eivät selitä kaikkea lihavuudestani, mutta selkeästi niillä on merkitystä ainakin tämän kirjan mukaan. Ehkä minun kannattaisi lukea stressistä vielä uudenpia kirjoja.

Erilaisten ja -tasoisten stressitilanteiden hoitoon ei ole olemassa yhtä hopealuotia, joten hapuiluni jatkuu miten minun omenalihavana kannattaisi toimia, mutta ehkä kuitenkin hieman varmemmalta pohjalta. Olisi kiva pudottaa pois ”omenamaha”.