Kokeilua ja hapuilua

Tänä syksynä opiskelemissani kursseissa on toistunut eri muodoissa ajatus pienistä kokeiluista. Esimerkiksi nyt Verkkokauppa-kurssin ensimmäiseen tehtävään opettaja sanoi hyväksyvänsä minkä tahansa ”räpellyksen”, ja sellainen minunkin tekele kyllä oli.

Kun ensimmäisestä tekeleestä ei odota mitään, niin se on helppo aloittaa ja saada valmiiksi. Lisäksi tekeleen avulla nopeasti hahmottaa, mikä on olennaista ja miten lähteä eteenpäin.

Samankaltaisia pieniä kokeiluja olisi hyvä suosia muutenkin elämässä, mitä olen pohtinut jo postauksessa Pieniä askeleita. Mikä sitten estää tekemästä pieniä kokeiluita? Pienellä miettimisellä ainakin seuraavat asiat vaikuttavat:

  • epätäydellisyyden vierastaminen
  • virheiden pelko
  • liika suunnitelmallisuus

Epätäydellisyys ei riitä, vaan haluaa tehdä jotain merkittävää. Tunnistan itsessäni piirteen, että pienen novellin sijaan syntyisi menestyskirja tai että pienen runontekeleen sijaan haluaisi kynänsä suoltavan lähes Kalevalan.  Kuitenkin kiinalainen sanonta on, että pitkäkin matka alkaa ensimmäisellä askeleella, ja monasti ensimmäiset ne askeleet ovat horjuvia.

Virheiden pelkoa ei saisi olla tekeleitä toteuttaessa, sillä silloin ei pidä odottaa mitään kovinkaan kummoista syntyvän. Silti joka kerta kun jotain ”räpeltää”, niin aina jotain oppii, ja ainakin minä opin parhaiten rennosti näpertelemällä.

Liika suunnitelmallisuus voi olla myös estämässä kokeiluja. Aiemmin tietotekniikan projektit toteutettiin vesiputousmallin mukaan, jossa tehtiin vaihe kerrallaan määrittelystä käyttöönottoon. Nykyään suositaan monessa paikassa ketterää kehitystä, jossa tuotetaan nopeasti määrittelystä käyttöönottoon. Jotain samankaltaista ketteryyttä toivon omiin pieniinkin projekteihini.

Omaa iloisesti kukkivaa joulukaktusta katsoessa mietin, että onko tiukassa järjestyksessä kasvaminen niin tärkeää.  On paljon itsekehitysoppaita, joissa suunnitellaan tarkkaan, mitä tehdä, mutta nykyään vierastan ajatusta.

Esimerkiksi oma ajautumiseni autoilijaksi on monen pienen sattuman summa, ja toki monella muullakin tavalla asiat olisivat voineet tapahtua. Lisäksi on pakko taas varoittaa niitä, jotka ovat allergisia uskonnolle, sillä seuraavassa tekstissä on viitteitä uskontoon.

Kevään 2008 retriitissä Heponiemessä huomasin mainoslehtisen rukouslaulukurssista. Muutamana vuonna matkustin bussilla laulukurssille, sitten taksilla ja lopuksi vuokrasin auton kesällä 2014.

Kun vuonna 2015 tuli mahdollisuus saada edesmenneen isäni auto käyttöön vuosimallia 2000, niin ajattelin sen tarjoavan hyvän mahdollisuuden harjoitella. En aja missä tahansa säässä, mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ja missä maassa tahansa, mutta monesti pääsen paikasta A paikkaan B.

Tänä syksynä on ollut todella kiinnostavaa opiskella, vaikka ajallisesti olen ollut ahtaalla. Ensi kevääksi tilanne onneksi helpottuu huomattavasti, kiitos työnantajan joustavuuden.  Toki iso pudotus vaikkakin vain vuodeksi tuntuu kukkarossa, mutta haluan nyt panostaa opiskeluun.  Saa nähdä, mitä tästä versoo.

Työterveyshoitajan tapaaminen

Puolipakollinen työterveyshoitajan tapaaminen oli viime torstaina, mutta aika leppoisasti se omalla kohdallani meni. Jutustelumme lomassa kävimme asioita läpi, ja kävin vielä verikokeessakin.

Kolesteroli on vähän korkealla, mutta ei  niin korkealla, että tarvitsisi alkaa seurata. Kokonaiskolesterolini on 5,3, kun suositus on korkeintaan 5 mmol/l. Hyvä kolesteroli HDL  on 1,4, ja suositus on vähintään 1,2 mmol/l. Huono kolesteroli oli 3,6, josta suositellaan korkeintaan 3 mmol/l. Diabetesriski on kuulemma pieni, mutta sitä en osaa enää tuloksista katsoa. Hemoglobiinini on 145 g/l, mikä riittää minulle.

Ennen tapaamista tuli kysely, jossa kysyttiin myös suun terveydestä. Vastaukseni kertoi, että pidän hyvää huolta suuni terveydestä, jonka myös hammaslääkärini on todennut. Silti sain keltaisen varoituksen, josta lähetin viestin kyselyn toteuttajalle. Sain vastauksen, että suun terveyteen voi vaikuttaa esimerkiksi diabetes ja tupakointi, mutta minun kohdallani kyse oli selkeästi pelkästä lihavuudesta (BMI>30),

Kävin vuosittaisessa hammastarkastuksessa viikko sitten tiistaina, ja kysyin hammaslääkäriltäni asiaa. Hän sanoi, että _jos_ minulla olisi ientulehdus (mitä minulla ei ole), niin se aiheuttaisi lievän tulehdustilan elimistössä, joka taas voisi aiheuttaa häiriöitä sokeriaineenvaihdunnassa ja johtaa sitä kautta lihomiseen. Hammaslääkärini mukaan kyselyssä oli sekoitettu syy ja seuraus.

Toisaalta työpaikkamme kahvihuoneraati vieroksui työterveyshoitajan tapaamisia. Minun silmiini hoikka ja hyväkuntoinen nainen jopa koki, että hänelle oli nalkutettu, ja painostettu tekemään elämäntapamuutos.

Omalla kohdallani kysymys elämäntapamuutoksesta sai minut innostumaan selittämään, että en usko sellaisiin. On olemassa sanonta, että  ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla”, ja jotain samaa on kyllä halussa laihtua.

Huomasin selittäväni työterveyshoitajalla, että oma vaatimaton muutokseni ei ole lähtenyt päätöksistä, vaan oikeastaan pettymyksistä. Kun aloin ahmiessani ottaa vesilasin viereen, niin muutos alkoi tapahtua.

Ensinnäkin veden juominen sai sen ahdistavimman nälän poistumaan, sillä ruoka pääsi eteenpäin suolistossa. Ehkä kuitenkin tärkeämpää oli, miten monasti jälkikäteen kysyin itseltäni, että ”oliko kivaa?”, ja kielteinen vastaus on saanut minut pienentämään seuraavalla kerralla ahmittavan ruoan määrää. Vieläkin saattaa jäätelöpurkillinen mennä, mutta ei enää juuri muuta.

Toinen tärkeä asia on, että elämään pitää löytyä muuta mukavaa kuin syöminen. Olen huomannut, että kun onnistun saavuttamaan jotain, niin se on monasti makeampaa kuin makean syöminen.

Alla vielä painotaulukkoni ja -kuvaajani, ja joulukuun lukema on tältä aamulta. Olen junnannut paikoillani, mutta hyvä että kahdeksan kiloa on pysynyt poissa.  Lisäksi kun ottaa huomioon syyskuun loppupuolen stressin, niin olen aivan tyytyväinen, että paino ei ole enempää noussut.

Turhaa rehkimistä

Hiljattain luin uusimmasta Voima-lehdestä 9/2019 jutun Tosi taiteilija menee rajan yli, jossa pohdittiin taiteen kentällä tapahtuvia väärinkäytöksiä. Myytin ytimessä on taiteilija, joka työnnetään epämukavuusalueelleen, ja jopa omien rajojensa yli.

Syyskuussa Kiira Korpi kertoi rankasta harjoittelustaan. Jopa Docventures-ohjelmassa sivuttiin urheilumaailman väärinkäytöksiä, jossa yhtenä osana oli, että urheilija on enemmän tuote kuin ihminen.

Olen postauksessani Ei tarvitse katsoa kuvannut syksyllä 2018 esitettyä laihdutusohjelmaa, jossa koin lihavia kohdeltavan ”kuin keskitysleirivankeja”.

Sama kärsimyksen jalostavaa vaikutusta ja rehkimistä ihannoiva myytti näyttää putkahtavan eri puolilta ja eri tavoin esiin. Taiteen, urheilun ja laihduttamisen lisäksi samaa myyttiä saatetaan ihannoida opiskelussa tai työnteossa. Onhan amerikkalaisilla jopa sanonta ”no pain, no gain” eli ilman kärsimyksiä ei tule saavutuksia.

Silti tohdin epäillä, meneekö se nyt ihan näin. Lisäksi pidän suomalaisesta sanonnasta, että ”hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä”.

Yllä olevissa esimerkeissä särähtää, että valtaa käytetään väärin ja pahimmillaan oman nautinnon tavoitteluun.  Ongelma voi toki myös olla viestintätaitojen heikkous , ja saattaahan kyse olla myös huonosta organisoinnista.

Varmasti on olemassa seikkailuun ja jännitykseen myönteisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka oikeasti nauttivat tullessaan pudotetuksi uima-altaan syvään päähän. Eikä heitä haittaa ylimääräiset nilkkapainot eikä edes uima-altaassa lilluva jää.

Väitän kuitenkin, että suuri osa meistä on sellaisia rauhallisesti asioihin tutustuvia. Hötkyilyä vältetään, ja veteen mentäisiin mieluiten lämpimän sään vallitessa ja alkuun vain varpaita vähän uittaen.

Oppiminen on alussa hidasta, ja ensimmäiset askeleet ovat pakostakin lyhyitä ja haparoivia. Lisäksi työmuistimme asettaa rajoituksensa. Vaikka pystymme muistamaan paljon asioita, niin kerralla ei kuitenkaan pystytä käsittelemään kuin muutamaan asiaa.

Enkä usko kärsimyksen jalostavaan vaikutukseen. En usko, että pahanmakuinen lääke on tehokkaampaa kuin miedon makuinen. Enkä usko, että epämiellyttävä liikuntasuoritus kohottaa kuntoa tavallisten ihmisten kohdalla. Kyllä huono kunto kohoaa kohtalaiseksi aivan arkiliikunnalla, kunhan liikuntaa ja liikkumista sopivasti annostelee.

Ajattelen laihtumista entistä enemmän oppimisena, jossa vanhat ja haitalliset ajattelumallit pikku hiljaa huuhtoutuvat pois toimivampien ajattelu- ja toimintatapojen tieltä.

Opiskelustani sen verran, että edelleenkin kiinnostaa ja pikku hiljaa saan tehtäviä valmiiksi. Nyt seuraavaan määrä-aikaan on ”ylelliset” kahdeksan päivää.

Tässä yksi todella upea  video kultaisesta leikkauksesta ja spiraalista liittyen sommitteluun, joka on osa Markkinointiviestinnän työkaluja. Esiin tuli myös Fibbionaccin sarja, jossa kahden edeltävän luvun summa on seuraava luku. Huikeinta on se, että kahden peräkkäisen luvun suhde lähenee hämmästyttävän nopeasti kultaista suhdetta.

 

 

Lihavuus ja addiktio

Silmiini sattui jo 2015 Ylen sivuilla julkaistu teksti addiktiosta , jossa haastateltiin A-klinikkasäätion ylilääkäri Kaarlo Simojokea. Toisaalta lihavuudesta kirjoittaa mainiosti kirjailija ja mediapersoona Caitlin Moran.

Simojoen mukaan addiktio syntyy esimerkiksi halutessa erityisen miellyttäviä tuntemuksia ja esimerkkinä käytettiin päihteitä, mutta kyllä jotain samaa on makean syömisessä. Muistan miten vähitellen tarvitsin entistä suurempia määriä ja imelämpää makeaa.

Tekstin mukaan on olemassa kemiallisia addiktiota kuten päihteet ja toiminnallisia kuten uhkapelit. Molemmat aktivoivat mielihyväkeskusta ja muuttavat käyttäytymistä.

Kuitenkaan sokeririippuvuus ei ole ”oikea” addiktio tämän tekstin mukaan, mutta tohdin epäillä ainakin todella lihavien kohdalla. Kun olen katsonut ”Hengenvaarallisesti lihava” sarjaa, niin kyllä annoskoot ovat kasvaneet sekä makeisten ja leivonnaisten käyttö on hallitsematonta.

Addiktiota kuten peliriippuvuutta tai yletöntä kuntoilua käytetään tunnetilojen säätelyyn. Toisaalta kyllä moni lihava tunnistaa ”lohtusyömisen” käyttäytymismallina.

Luin hihitellen Caitlin Moranin kirjan ”Naisena olemisen taito” (2012), kun siitä oli ollut maininta Helsingin Sanomissa. Jos on allerginen feminismille, niin tämä kirja voi olla hyvää siedätystä.

Caitlin Moran kirjoittaa oivaltavasti mutta roisisti, ja voisi sanoa kaikesta, sillä mikään inhimillinen ei tunnu olevan vierasta. Hän niputtaa hengästyttävästi täysin eri asioita yhteen ja saa asioista esiin uusia näkökulmia.

Lihavuudesta Moranilla on ollut omakohtainen kokemus: ”Minulla oli läskivuodet, jolloin minä en ollut ihmisen muotoinen.” ”En kävellyt enkä juossut, saati tanssinut, uinut tai kiivennyt portaita; söin ruokaa, joka ei missään mielessä kuulu ihmisen ravinnoksi. Kenenkään ei pidä syödä puolta kiloa margariinissa uivia keitettyjä perunoita”. (s. 123)

Kuvaus ahmimisesta: ”he astuvat keittiöön paniikkia hipovassa tilassa ja syövät hengästyneinä leipää ja voita viipaleen toisensa jälkeen, maistamatta tai pureskelematta, kunnes paniikki hukkuu miltei meditatiivisen lusikoinnin ja nielemisen, lusikoinnin ja nielemisen rytmiin.” (s. 129). Lisäksi ”lohtusyöminen on halpa ja nöyrä vaihtoehto, kun hakee tyydytystä ja unohdusta.”

Moranin mukaan lohtusyömällä saa saman väliaikaisen helpotuksen kuin päihteitä käyttämällä, mutta silti pystyy toimimaan edesvastuullisesti.

Muistan tuon ahmimisen halun, enkä täysin ole siitä päässyt irti. Mutta enää minulla ei kulu samanlaisia määriä makeaa kuin aiemmin.

Voisikohan olla niin, että lihavuuteen liittyy addiktiivista käyttäytymistä sitä todennäköisemmin, mitä pahempi tilanne on. Jos elämänpiiri kaventuu, ja kaikki pyörii vain syömisen ympärillä, niin aletaan olla vaarallisella alueella. Toisaalta lähempänä normaalipainoa ongelmana ovat pikemminkin huonot opitut tavat.

ps. Paino oli noussut 200 g viime punnituksesta. Olen tämän vuoden pysynyt 2,5 kilon haarukassa, joka valitettavasti on ollut korkeammalla kuin edellisinä vuosina.

Sopivan kokoisia paloja

Olin pohtinut postauksessa Lihomisen estäminen, miten stressiä vähentäisi tehtävän pilkkominen sopivan kokoisiin palasiin. Silloin ajattelin, että stressin väheneminen saisi ahmimisen vähenemään.

Tämän syksyn poikkeuksellisella stressikaudella huomasin, että riittävän pieniksi paloiksi pilkkominen tuntuu auttavan. Viime viikolla tunsin itseni väsyneeksi, enkä edes yrittänyt reilun tunnin opiskelurupeamia, vaan suurin osa opiskeluistani oli puolen tunnin mittaisia. Jos tuntui, että kerta kaikkiaan mitään ei enää tartu, niin tein valmistelevia asioita vartin verran.

Olen kirjoittanut kiireisestä muutosta 2010, jolloin pakkailin 40 minuuttia ja lepäilin 20 minuuttia, ja sain muuton onnistumaan. Se oli enimmäkseen selkeää ruumiillista työtä, vaikka toki kaappien kätköistä esiin nousseet tavarat nostivat myös esiin muistoja. Nyt töiden jälkeen sain vielä vähän opiskeltua, kun en edes yrittänyt liian pitkää tovia.

Tuntuu hyvälle, että olen saanut aikataulua kiinni, eikä minulla enää ole tunnetta hyökyaallon edessä olemisesta. Opiskelujen suhteen olen saanut nenän vedenpinnan yläpuolella, ja toivottavasti pääsen kovalle maalle lähiaikoina. Nyt ei ole ollut tarvetta ahmia turhautuneena, vaan onnistumisen tunne on kyllä palkitsevaa.

Meitä lihavia houkutellaan tekemään huonoja päätöksiä tyyliin ”ikinä en enää syö suklaata”. Loppuelämä on toivottavasti monella useita vuosikymmeniä, joka on todella pitkä aika olla ilman suklaata. Lisäksi suklaasta pidättäytyminen tekee siitä vain kiinnostavan ”kielletyn hedelmän”.

En ole itse ostanut suklaata useampaan viikkoon, enkä ole edes syönyt joka kerta suklaata, kun sitä on ollut tarjolla. Vaikka mainoksessa väitetään, että suklaa piristää, niin minä koen väsähtäväni.

Aikoinaan eräs hoikka ihminen suuttui minulle, kun kerroin väsähtäväni suklaasta. Nyt olen kysellyt joiltain pyöreämmiltä tutuiltani, niin heitäkin makea väsyttää.

Eihän kaikki ole mennyt kuin Strömsössä, ja osuudesta Asiakaspalvelu ja lisämyynti verkossa ehdin hätäisesti tehdä vain 3/5. Sille nyt ei voi mitään, mutta eipähän minulta kukaan tule arvosanoja tai suorituksia kyselemään. Aihe oli kyllä kiinnostava, mutta kun ei ollut enää vääntöä, niin ei ollut.

Viime viikon loppupuolella pohdin, lepäänkö tavanomaisesti pelkästään sunnuntain, vai lepäisinkö vielä myös lauantaina. Päädyin lepäämään molempina päivinä, sillä edelleenkin tuherran väsyneenä.  Kunnon lepo tuntui virkistävän.