Kirja Rouva Oraakkeli

Intouduin lukemaan Margeret Atwoodin kirjan Rouva Oraakkeli, josta Johanna Lahikainen oli kirjoittanut kirjaan Koolla on väliä. Viitatessani Rouva Orakkeliin käytän lyhennettä RO, ja viitatessani Lahikaisen artikkeliin käytän lyhennettä KV.

Alun perin Atwood kirjoitti Rouva Oraakkelin vuonna 1976, mutta se painettiin suomeksi vasta 1993.  Atwood kirjoittanut myös muun muassa kirjan Orjattaresi, jonka sarjaversio esitettiin kesällä nimellä Handmaids’ Tail.

Kirja Rouva Oraakkeli on mukavaa luettavaa, varsinkin kun siihen on ympätty pätkiä kevyistä kioskiromaaneista. Toisaalta makean pinnan alla on aika kitkerääkin kommentointia lihavuuteen suhtautumisesta. Kirjan päähenkilö Joan Foster kirjoittaa kioskiromaanien lisäksi kuuluisuuteen nousevan kirjan Rouva Oraakkeli.

Kirjan Joania seurataan herkän lapsen ankeasta lapsuudesta mielikuvitusrikkaaseen aikuisuuteen. Lapsena Joan on lihava, joka kapinoi äitiään vastaan syömällä.

Söi siihen aikaan jo jatkuvasti, sitkeästi ja itsepintaisesti kaiken minkä sain suuhuni. Sota minun ja äidin välillä oli jo toden teolla käynnissä; kiistanalainen alue oli minun vartaloni. Vaistosin sen hämärästi, vaikken ollutkaan täysin varma; joka tapauksessa aina kun äiti jätti tyynylleni dieettikirjasia, lupasi lahjukseksi pukuja, jos laihduttaisin itseni niin, että mahtuisin niihin []. Aina kun äiti huomautti purevasti koostani, vetosi terveyteeni (kuolisin sydänkohtaukseen, saisin verenpainetaudin), lähetti minut asiantuntijoiden luo, jotka määräsivät minulle pillereitä, minä taas ahmin yhden Mars-tangon tai kaksinkertaisen määrän ranskanperunoita. Paisuin hellittämättä äidin silmien edessä, kohosin kuin taikina” (s. 80-81 RO).

Enimmillään Joan painaa yli sata kiloa, mutta saadakseen perintörahoja hänen pitää laihtua 45,5 kg. Joan onnistuu tässä, ja maailma muuttuu taas.

Lihavuus olisi eristänyt, suojannut kuin kotelo. Se olisi myös ollut valeasu. Olisin uudestaan voinut olla pelkkä katsoja eikä minulta olisi odotettu liikoja. Ilman näkymättömäksi tekevää valaanrasvataikaviittaani tunsin olevani alaston ja karsittu, ikään kuin päältäni olisi puuttunut jokin oleellinen peite.” (s. 165 RO).

Joan tutustuu hoikkana ollessaan Arthuriin, ja pelkää koko ajan, että hän paljastuu entiseksi lihavaksi.

Entisen vartaloni ääriviivat ympäröivät minua yhä kuin sumu, kuin aavekuu, kuin lentävästä Dumbo-norsusta otettu kuva, joka olisi asetettu oman kuvani päälle. Olisin halunnut unohtaa menneen, mutta se kieltäytyi unohtamasta minua” (s. 256 RO)

Olen samaa mieltä Lahikaisen kanssa, että ”Laiha ruumis ei välttämättä tee onnelliseksi eikä lihava ruumis onnettomaksi. Elämä ei muutu kuin taikaiskusta paremmaksi, kun ruumis vihdoin täyttää yhteiskunnan normit.” (s. 128 KV)

Joan on sama ihminen laihana ja lihavana, mutta laihana häntä pidetään arvokkaampana ja hän kelpaa muille. Tämä kohtelu ei kuitenkaan kerro mitään hänestä, ainoastaan yhteiskunnan vääristyneistä arvoista.” (s. 128 KV)

Koen että Rouva Oraakkelissa annetaan oikeat ja todelliset sanat omillekin kokemuksilleni lihavana olemisesta. Toisaalta Koolla on väliä pohtii lihavuutta monelta eri taholta. Suosittelen lukemaan molemmat!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.