400 g takapakkia harmittaa

Punnitseminen siirtyi päivällä keskiviikkoon, joten edelliseen postaukseen en laittanut painotietoja. Vaaka näytti 80,9 kg ja lisään 0,6 kg saadakseni vertailukelpoisen painon 81,5 kg. Onhan tämä paino toki parempi kuin nollakymmenluvun eli heti vuosituhannen vaihteen 86-92 kg painolukemat.

Toki voihan sitäkin pitää hyvänä, että paino on pysynyt vuoden 2017 maaliskuusta asti välillä 80,4-82,7 kg eli 2,3 kg haarukassa. Oikeasti toivoin laihtuneeni, sillä olin liikkunut normaalia enemmän. Olin myös syönyt normaalia enemmän, silti toivorikkaasti ajattelin, että liikkumisen lisääminen pudottaisi painoa. Mutta ei.

Harmittaa. Monasti kun arvelen, että olen laihtunut, niin olen lievästi lihonut. Jos arvelen, että olen kokolailla saman painoinen kuin edellisen kuukauden punnituksessa, niin olen vähän enemmän lihonut.

Aika erikoisistakin kirjoista olen onnistunut saamaan ajatuksia laihtumiseen. Nyt olen lukenut Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Sivuhuomautuksena että olisin ollut Helmet-kirjaston varauslistalla tänään sijalla 297/618, mutta onnistuin hiljattain saamaan kirjan kahdeksi viikoksi lainaan.

Kirja hehkuttaa, miten sodat, taudit ja nälkä on saatu kuriin. Lisäksi kirjassa fantasioidaan, miten kehitys voi tästä jatkua. Olen vähän skeptinen niiden hyvien asioiden suhteen, eikä Harari tunnu olevan juuri huolestunut kasvihuoneilmiöstä, joka taas minua huolestuttaa. Kirjassa myös pohditaan uskontoa, humanismia sekä ihmisten vapautta ja haluja, joten kattaus on hyvin laaja.

Laihduttamiseenkin liittyy, mitä ihminen haluaa. Voiko ihminen valita omat halunsa (s. 296), vai onko kaikki menetetty geenien ja sattuman takia.

Ehkä olen jo ennenkin pohtinut, että jos haluaisi lähes aina syödä paljon kasviksia ja vain vähän rasvaista ruokaa, niin varmasti laihtuisi. Jos vielä olisi positiivinen suhtautuminen monenlaiseen liikuntaan ja vapaa-ajan aktiviteetteihin, niin eittämättä paino putoaisi.

Olen ollut huomaavinani, että liikun vähän enemmän, syön vähän vähemmän ja ahmin harvemmin kuin nollakymmenluvulla.  Selvästikään tämä ei vielä riitä, vaan tarvitaan vielä isompia muutoksia.

Kirjassa myös kerrotaan Daniel Kahnemanin tekemästä kokeesta (s. 306), jossa vapaaehtoiset pitivät kättään kylmässä vedessä minuutin tai 30 sekuntia pidempään, jolloin veden lämpötilaa salaa nostettiin asteella. Ihmiset valitsivat viimeiseksi kokeeksi mieluummin pitkän ja aavistuksen miellyttävämmän.

Harari väittää, että sisällämme ovat kokeva ja kertova minä. Kokeva on tämänhetkinen tietoisuutemme, joka ei kuitenkaan muista mitään. Kertova minä taas ei muista tapahtumien kestoa, mutta luo tarinan välillä oikoen. Kirjassa väitetään, että kertova minä muistaa asiat huippukohdan ja lopputuloksen keskiarvona.

Mielenkiintoinen ajatus, ja varmasti sillä on käyttöä lastenlääkärin vastaanotolla, mutta pohdin, toimiiko se myös aikuisten kohdalla. Koen myös outona, että en ole muualla törmännyt ajatukseen kokevasta ja kertovasta minästä, vaikka mielestäni lueskelen aika laajasti erilaisia kirjoja.

Jotain pitäisi keksiä, että paino alkaisi oikeasti pudota. Tuntuu että olen kuin vanhan tarinan harakka tervassa, jolla nokka nousee, mutta pyrstö tarttuu ja taas toisinpäin. Pitää tutkia, löytyisiköhän jostain muualta tietoa kokevasta ja kertovasta minästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.