Tunteiden psykologiasta

Olen lopultakin saanut luettua kirjan Lauri Nummenmaa: Tunteiden psykologia (2010). Tämä kirja on taas niitä kirjastosta mukaan tarttuneita, ja olen hyvin kiitollinen kirjaston työntekijöille, että he nostavat esiin helposti mukaan otettavaksi fiksuja kirjoja.

Kirja ei ollut niitä helpoimpia luettavia, vaikka kirjoitustyyli sinänsä oli hyvä, asia kiinnosti ja minulla on jopa hieman taustaa, koska sivuaineeni oli kognitiivinen psykologia.

Väite että tunneilmausten tarkoitus on sosiaalinen viestintä (s. 79) tuntui ärsyttävältä, sillä osan tunteistani, kuten ärsyyntymisen tai väsymyksen, haluaisin kyllä piilottaa. Nähtävästi evoluution kannata on kuitenkin parempi, että tunteet näkyvät.

Voimme valita tietoisesti tarkkaavaisuutemme tai muistelumme kohteen, mutta emme voi käynnistää esimerkiksi surua samalla tavalla (s. 43). Syynä siihen on tietoisuuden rajallisuus, vaikka samanaikaisesti voimme tiedostamattamme käsitellä merkittävää määrää aisti-informaatiota (s. 51).

Suoraan Nummenmaan kirjasta (s. 187): ”Tunteiden perustehtävä on edistää hyvinvointiamme. Yksinkertaisimmillaan ne toteuttavat tätä tehtävää saaden meidät välttämään kipua ja hakeutumaan ravinnon, turvan ja sosiaalisten kontaktien luokse.” Tunteet paitsi vaikuttavat hetkessä käyttäytymiseemme, tunteet myös muokkautuvat ja tämä oppiminen voi tapahtua salamannopeasti. Lisäksi ”tunteilla reagoimisen poisoppiminen [on] puolestaan hidasta ja usein tahdonalaisen kontrollin ulkopuolella. (s. 193)”

Mitä varhaisemmassa vaiheessa tunteiden säätely tapahtuu, sitä vaivattomampaa ja vähemmän kuormittavaa se on (s. 153). Voidaan valita tilanne, yrittää muokata tilannetta, siirtää tarkkaavaisuutta ja lopuksi valita, mitä ajattelee tilanteesta.  Jo syntyneen tunnereaktion jälkeen voi yrittää vaikuttaa kokemukseen, kehollisiin reaktioihin ja käyttäytymiseen (s. 155).

Kirjassa on myös liikalihavuudesta. Ensinnäkin ”lihavien ihmisten mielihyväjärjestelmä näyttäisi reagoivan herkullisten ruokien kuviin paljon hoikkien ihmisten mielihyväjärjestelmää herkemmin (s. 73)”. Saattaa kuitenkin olla yhtä mahdollista, että ”i) liikalihavuus muuttaa mielihyväjärjestelmän toimintaa ja reagointia ruokiin kuin että ii) ihmiset, joilla on synnynnäisesti tietyllä tavalla virittynyt mielihyväjärjestelmä, ovat herkempiä lihomaan”.  Minä kyllä epäilen, että mielihaluihin ei vaikuta lihavuus eikä geenit, vaan kitudieetit. Siksi kitudieettien jälkeen herkästi ahmii itsensä lihavaksi.

Toinen kohta liikalihavuudesta oli kappaleessa ”Miksi tunne-elämän häiriöihin on vaikea puuttua itse?” (s. 199). Ensin kuvataan ahdistuneisuutta tunnejärjestelmän yliherkkyytenä ja säätöjärjestelmän kyvyttömyytenä vaikuttaa asiaan, mihin henkilö itse ei voi vaikuttaa. ”Sama koskee [] todennäköisesti myös lihavuutta”.

Varmasti laihtuisi, jos söisi vähemmän ja kuluttaisi enemmän. Silti ”tietoisuus riskikäyttäytymisen vaaroista sekä tieto keinoista, joilla oma riskikäyttäytyminen voitaisiin lopettaa, ei riitä kontrolloimaan omalle itselle haitallista käyttäytymistä” (s. 200). Koska liiallinen syöminen perustuu mielihyväjärjestelmän toimintamuutoksiin, on ihmisen hankalaa koettaa tietoisesti vaikuttaa lajinkehityksessä varhain syntyneen mekanismin muutokseen. Se ei poista vastuuta omasta käyttäytymisestä, mutta ”selittää, miksi riippuvuudet syntyvät helposti ja miksi niiden itsehoito on usein vaikeaa.”

Edellisessä kappaleessa oli viitteenä tutkimus Volkow& Wise: ”How can drug addiction help us understand obesity?” eli miten huumeriippuvuus auttaa ymmärtämään lihavuutta vuodelta 2005. Olen saanut jo tulostettua tutkimuksen, mutta vielä pitäisi jaksaa lukea se ajatuksella.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.