Kaksi tarinaa, kaksi maailmaa

Arvelen nyt, että on olemassa kaksi tarinaa siitä, miksi ihmiset pysyvät lihavina. Toinen on median ja aina laihana pysyneiden kehittämä. Toinen ja oma tarinani on lihavuuden todellisuuden nähneen.

Median tarina lihavuudesta voisi olla:

Tyhmä lihava ei tajua, että makean ja rasvaisen syönti lihottaa vaan tahallaan herkuttelee itsensä lihavaksi, ja hankkii jopa diabeteksen kiusatakseen veronmaksajia. Eikä lihava edes viitsi liikkua, vaan makaa kuin hylje sohvallaan.

Lihavuutta tutkitaan paljon ja laihtumisesta on saatavissa runsaasti tietoa. Silti lihavat pysyvät lihavina, koska heiltä puuttuu itsekuri ja he ovat tyhmiä. 

Lihavana tarinani on toisenlainen:

Mediassa naisista hyväksytään lähinnä alipainoiset. Elokuvissa normaalipainoiset ja lihavat voidaan syöttää hirviölle, jotta sankari pelastuisi. Juontajiksi ja uutisten lukijoiksi kelpaavat mieluiten alipainoiset ja korkeintaan normaalipainon alarajalla olevat.

Muoti suunnataan vain alipainoisille, ja eniten valinnanvaraa vaatteista on naisilla, jotka ovat normaalipainon alarajalla. Mainosten menestyvät naiset ovat alipainoisia.

Olin nuorena normaalipainoinen ja painoindeksini oli alimmillaan 23 (57 kg ja 157 cm). Koin kuitenkin olevani ”väärän” kokoinen, liian lihava, ja aina vilkuilin dieettiohjeita.

Stressiaikoina aloitin dieettejä, joiden lopputuloksena ahmin, ja paino nousi aloituspainon yläpuolelle. Minua ahdisti lihominen, joten entistä epätoivoisemmin aloitin kitudieetin. Aikansa jaksoin kituuttaa, ja sitten taas ahmin.

Ahmiessa syödään suuri määrä makeaa ja rasvaista ruokaa. Ensin korvasin kitudieetillä saamatta jääneen energian, mutta ahmiminen oli olevinaan myös jonkinlainen stressinhoitokeino. Ahmiminen ei ole mukavaa herkuttelua, vaan ahdistuksen pusertamista ulos syömällä. Lopputuloksena oli oksettava olo, mikä jollain oudolla tavalla viehätti. Oli paha olo sekä aivoissa että mahassa.

Liikunta oli pitkään ajatuksenakin stressaavaa.  Minulle jumppa oli sitä, että on kaksi kierrosta toisten perässä tai sitten eksyksissä kylmässä hämärtyvässä metsässä. Elvistelevät hyväkuntoiset kyllä pärjäsivät jumppatunneilla, mutta monelle meistä jumppatunnit pahimmillaan vaikuttivat vuosikymmeniä kielteisesti omaan suhteeseen liikuntaan.

Tutkimuksista nostetaan esiin tuloksia, joissa tuodaan esiin, miten laihtuminen on yksinkertaista. Näissä tutkimuksissa kaltereiden takana pidetyt koe-eläimet laihtuvat, mutta niillä ei ole mitään tekemistä käytännön kanssa.

Laihtumisesta on loputtomasti juttuja, jotka ovat kauniisti kuvitettuja kasvispitoisilla ruokakuvilla. Näissä taianomaisesti laihdutaan tai kerrotaan, miten on niin helppoa laihtua. Mediassa kuka tahansa voi sanoa tai kirjoittaa mitä tahansa laihtumisesta, mutta kukaan ei ole vastuussa ohjeiden toimivuudesta.

Leikkiminen laihduttamisen kanssa lisää riskiä lihoa merkittävästi, ja aina joku sortuu stressiaikana laihduttamaan, mikä varmasti takaa lihomisen.

Aamulla tätä postausta pohtiessani aloin miettiä, että olisiko lihavien ja laihojen ero siinä, että stressaantuneina laihat eivät pysty syömään mutta lihavat syövät entistä enemmän.

Olen kirjoittanut siitä, että kilttinä lapsena söin lautasen tyhjäksi, ja minulle jopa sanottiin ”syö että jaksat”. Ehkä lautasen tyhjentäminen aiheutti ahdistusta.

Yöpöydälläni on kirja Lauri Nummenmaa: Tunteiden psykologia (2010), ja olen lukenut noin puolet kirjasta. Mielenkiintoinen asia tunteista on, että ne voivat aiheuttaa todella nopeaa toimintaa. Jos näkee käärmeen ruohikolla, niin ajatusta nopeammin loikkaa taaksepäin, jolloin toimii ikään kuin automaattiohjauksella.

Voisin kuvitella, että myös ahdistuneena toimii kuin automaattiohjauksella, ja silloin osa meistä ahdistuneena ahmii.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.