Edelleenkin joulukaktushöperö

Tällä kertaa ihan reilusti lainaan lähes kahdeksan vuotta sitten (16.12.2009) kirjottamaani postausta koulun blogiin.

”Tuntuu että päivä on ohitse sujahtava vaalea kaistale ja pitkää pimeää riittää lähes vuorokauden ympäri. Talvipäivänseisaukseenkin on vielä aikaa, mutta onneksi päivä kapenee enää vain hipsun. Joulu häämöttää jo, mutta nyt vielä istun valvomassa tämän vuoden viimeistä tenttiä, ja lisäksi on läjä tarkistettavaa.

Siksi on niin ihanaa, kun joulukaktus melkein salaa pinnistää itsensä kukkaan. Joulukuun alussa ehdin jo pikkaisen huolestua, sillä yleensä joulukaktukseni jaksaa kukkia jo marraskuun lopusta, mutta tällä kertaa näin ensimmäiset kukat vasta viikko sitten. Istuin tietokoneen ääressä kirjoittelemassa, ja huomasin pienten punertavien kukkien pilkottavan ikkunan puolelle. Tuossa yllä on sitten ruukkua vähän käännetty, että kukat tulevat näkyville.

Tunnustan olevani joulukaktushöperö. Joka kerta nähdessäni nuo pienet kukat jotain värähtää sisimmässäni. Koen uskomattomana, että keskellä pimeintä kaamosta ja kaukana kotimaastaan pieni kukka aukaisee nuppunsa. Aina joulukaktuksen kukkiessa tajuan, että vaikka olisi kuinka synkeää eikä enää jaksaisi puskea eteenpäin, niin silti elämä löytää reittinsä ja puhkeaa kukkaan.”

Olen melkein samoissa tunnelmissa kuin vuosia sitten, pimeä painaa päivän molemmilta laidoilta, mutta ihan vielä ei ole viimeisen tentin aika. Eikä tämä sama joulukaktus ihan noin näyttävästi kuki nyt, sillä intouduin leikkaamaan sitä aika ronskisti, josta on kuva alla.

Yhden ujon kukan se oli päässyt salaperäisesti kasvattamaan. Toinen joulukaktus on kehittänyt monta nuppua, ja nyt vain pitäisi muistaa kastella säännöllisesti.

Tässä kirjoittaessani alan ajatella, että tämä joulukaktus pikkaisen kuvaa elämääni. Aiemmin hajoitin voimani vähän joka suuntaan, mutta nyt asiat jakaantuvat kolmeen luokkaan: se mitä pitää tehdä töissä, se mikä edistää blogia ja se mikä on kivaa. Joskus asia voi kuulua kahteenkin luokkaan, mutta muuta ei tarvitse tehdä.

Edelleenkin tunnustan olevani joulukaktushöperö. Taas sydämessäni värähtää ja silmäni kostuvat, kun ajattelen, mistä kaikesta olen pusertanut itseni läpi. Käteni ovat kyynärpäitä myöten ristissä kiitollisuudesta, miten ihanaa elämää nykyään saan elää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.