Uskollinen masu?

Koira on uskollinen kumppani, joka paitsi haluaa miellyttää isäntäänsä, myös ajoittain tekee omat temppunsa. Toisaalta ruokaa sulattaessa keho tarvitsee tietoa, mitä lisätä mössöön ja missä tahdissa sitä pitää työntää eteenpäin. Ihmisen suolistoa onkin verrattu älykkyydeltään koiraan.

Olen miettinyt, että onko ahmimisen yksi syy siinä, että hankalina aikoina suolisto haluaa ilahduttaa omistajaansa. Olisiko mahdollista, että jollain tempulla suolisto saa ihmisen ahmimaan? Ahmiessaan ihminen toki rentoutuu. Vaikka osaoptimointi onnistuu, niin kokonaisoptimoinnin kannalta tilanne on ongelmallinen, sillä ainakaan ei laihdu ja pahimmillaan lihoo.

Ahmimisen yksi merkitys on siinä, että se peittää ongelmia. Juuri sillä hetkellä kun on syventynyt suklaakakun syömiseen, niin hankaluudet, haasteet tai jopa vastoinkäymiset eivät tunnu. Harvoin ahmiessa kohtaa mitään haasteita, joskus korkeintaan hillopurkin aukaisu voi vaatia vähän enemmän vääntöä.

Ahmiminen on turvallista, toisteista ja jopa alkeellisella tavalla tyydyttävää tekemistä, jonka myös osaa kunnolla. Ahmiminen rentouttaa, vaikka se on harmillista myöntää.  Maailma ja sen ongelmat jäävät kovin kauas ahmiessa.

Muistan aikoinaan, että olin hyvin tyytyväinen, kun sain ”suoritettua” keksipaketin tyhjäksi. Valitettavasti se ”suorittaminen” peitti tärkeämpiä tekemisiä, eikä ahmiminen oikeasti rentouta.

Eiväthän ne ongelmat katoa ahmimisen aikana. Viinan juonnista on sanottu, että koskaan ongelmat eivät ole niin pahoja, ettei niitä viinaa juomalla saisi pahemmiksi. Onneksi ahmiminen ei sentään pahenna ongelmia, tai korkeintaan sen verran, mitä viivyttely aiheuttaa.

Pyöritän ajatusta, että tekemisiä ja tunteita on kohdattava, vaikka se olisikin joskus hankalaa. Näin kirjoittaessa hahmotan se, että kohtaamisen ei tarvitse heti olla täysillä, vaan monasti riittää kun vähän ovea raottaa tai hypistelee asiaa. Olen huomannut, että kun hankaluutta pilkkoo kuin lisäisi reikiä Tahkojuustoon, niin vähitellen jää vain helppo murenien käsittely.

Edellisessä postauksessa Pohdintaa stressistä mietin, että hyvässä arjessa öisin nukutaan ja päivisin ollaan hereillä. Arki muodostaa kuin terveen seepraraidoituksen. Samankaltaisen seepraraidoituksen muodostaa terve syöminen, jolloin selkeinä ateria-aikoina syö, mutta ahmimisen ja muun viivyttelyn sijaan muina aikoina kohtaa elämää.

Koen päässeeni pois pahimmasta ahmimisesta, jossa olin aina vähän nälkäinen, enkä koskaan kylläinen. Tavallisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää, miten lihavan ruoka on kuin noiduttua. Muistan syöneeni aivan valtavasti, ja silti olin nälkäinen.

Tilannetta vielä pahensi se, että nälkäisenä halusin syödä makeaa ja rasvaista, mikä halu on varmasti vuosituhansia sitten muokkaantunut meihin. Aikoinaan oli ihan järkevää haluta syödä mammuttia ja marjoja, missä mukana tuli tarvittavat ravintoaineet.  Nykyajan sokeria ja rasvaa tirsuvat tuotteet taas eivät pahimmillaan sisällä mitään ravintoaineita, mitä suolisto ei tajua.

Ehkä omaa kehoaan pitäisi kohdella kuin lemmikkinä olevaa koiraa. Ruokkia ja antaa säännöllisesti liikuntaa, ja pitää huolta siitä, että itse on isäntänä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.