Keho ja mieli

Olen jäänyt miettimään Helsingin Sanomissa alkuviikosta julkaistua artikkelia Uusi hoitomuoto on auttanut ympäristöherkkiä. Ympäristöherkät voivat kärsiä kemikaalien, homeen tai jopa sähkön takia.

Monet yliherkät ovat parantuneet ikään kuin ohjelmoimalla aivonsa uudestaan. Limbinen järjestelmä on aivojen alkeellinen osa, joka reagoi myös uhkaan. Mutta jos järki saa limbisen järjestelmän rauhoittumaan, niin paraneminen alkaa. Vaikka tuo kuulostaa oudolta, niin jopa neurologi Markku Sainio pitää sitä mahdollisena.

Artikkeleista tuli myös esiin, että länsimaiseen ajatteluun on juurtunut ajattelutapa, jonka mukaan ihminen jaetaan erikseen kehoon ja mieleen.

Yliherkkyys on mielestäni kaukana lihavuudesta, mutta silti ajatus jäi mietityttämään. Monasti laihduttaessa yritetään vaikuttaa kehoon dieetin ja kuntokuurin avulla. Dieetti pienentää kehon saamaa energiamäärää ja kuntokuuri lisää kehon energiankulutusta, ja kuitenkin niin moni lihoo takaisin vanhaan painoonsa. Väitän lihomisen johtuvan siitä, että oma mieli ja mieltymykset eivät ole muuttuneet.

Jos voisi vaikuttaa suoraan mieleen, niin parhaimmillaan haluaisi liikkua omaan kuntotasoonsa sopivalla tavalla ja lisäksi syödä runsaasti kasviksia, eikä roskaruoka juuri maistuisi. Kuvittelisin, että tällöin kilot pysyisivät poissa ja laihtuminen sujuisi kevyesti.

Mietin myös, että stressi on uhan kokemista, ja osa meistä lihooo stressitilanteissa. Jos jotenkin saisi aivonsa uskomaan, että keksien ahmiminen ei mitenkään helpota stressiä, niin hoikempana pysyminen onnistuisi todennäköisemmin. Ymmärrän, että esiäitiemme lähes kaikki ongelmat kärjistyivät nälkään, ja aikoinaan oli hyvä syödä liikaa ja jopa ahmia pienenkin uhan ilmaantuessa. Mutta miten tuon kovakoodatun kytkennän saisi muutettua tässä rasvaa ja sokeria pursuavassa maailmassa?

Vaikka olisi mahdollista muuttaa mieltymyksiään pysyvästi, niin minun on vaikea uskoa, että mieltymyksiään muuttamalla voisi laihtua median asettamaan ihanteeseen asti. En voi uskoa, että esimerkiksi minä voisin koskaan vapaaehtoisesti alittaa painoindeksiä 20, joka kohdallani tarkoittaisi alle viidenkymmenen kilon painoa.

Olen toki elänyt aikoja, jolloin olisin halunnut totella ties kenen ja ties miksi määrittämää ihannetta, mikä tuntuu todella typerältä näin jälkikäteen. Nykyään voin vain haaveilla painoni olevan alle kuusikymmentä kiloa. Ennen kaikkea olen kiitollinen jokaisesta kilosta, josta olen päässyt eroon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.