Omenalihavasta onnellisemmaksi?

1) surullinen hahmo pitää jättiomenaa mahan kohdalla 2) hämmentyneenä päästää irti omenasta ja 3) lähtee eteepäin hymyilllen ilman jättiomenaaOmenalihava tyyppi esitellään stressiä käsittelevässä Sapolskyn kirjassa Miksi seeprat välttyvät mahahaavoilta. Ns. päärynälihavalla gluteaalirasva kertyy lähinnä takapuoleen (s. 96-97), mutta omenalihavalla viskeraalirasva kertyy vatsan alueelle.

Samankaltaisessa stressitilanteessa omenalihava erittää enemmän glukokortikoideja ja syö stressin helpotuttua ahnaammin. Lisäksi omenalihavat toipuvat stressireaktiosta keskimääräistä hitaammin (s. 388).

Yllättäen myös Ylen jutussa Miksi en laihdu… mainitaan stressimaha ja kortisolin vaikutus stressiin. Tosin stressimaha taitaa viitata yleisemmin stressin aiheuttamiin mahakipuihin eikä rasvan kertymiseen mahan kohdalle. Kannattaa myös huomata, että kirjassa puhutaan glukokortikoideista, joista tärkein on kortisoli.

Liikuntaa ja ruokavalion rajoittamista suositellaan, mutta jo viimeksi  mainitsin, että liikuntaan pakottaminen lisää stressiä ja stressireaktio vaimentuu liikunnan ansiosta vain muutamaksi tunniksi (s. 444).  Lisäksi syömistään rajoittavat alkavat todennäköisesti stressaantuneina ahmia (s. 94).

Stressikuoppaan putoamisesta olen kirjoittanut viime syksynä, ja lisäksi Pietikäisen kirjassa Joustava mieli asiaa tuodaan esiin. Ymmärsin niin, että stressikuoppaan putoamista kiihdyttää kaksi reaktiota. Ensinnäkin ahdistuneena kiihtynyt mantelitumake aktivoi sympaattista hermostoa, joka taas aktivoi mantelitumaketta (s. 359). Toisaalta aivoturso eli hippokampus hillitsee glukokortikoidien eritystä, mutta glukokortikoidit saattavat tuhota aivoturson soluja, joka taas suurentaa glukokortikoidien eritystä (s. 429).

Tässä Sapolskyn kirjassa myös kerrotaan Seligmanin tutkimasta opitusta avuttomuudesta (s. 339), jolloin ei tunnisteta asioiden sujumista eikä saada mistään mielihyvää. Olen maininnut Seligmanin kirjan Optimistin käsikirja, joka on jo viime vuosituhannen puolelta. Sapolskyn kirjan uudistettu painos on jo vuodelta 2004, vaikka vasta tänä vuonna 2020 kirja käännettiin suomeksi.

Paviaaniryhmässä sosiaalisen menestyksen taustalta löytyy (s. 350 ja 434) kyky erottaa uhkaavat tilanteet neutraaleista sekä erottaa hyvät uutiset huonoista uutisista, mutta ennen kaikkea kyky muodostavaa läheisiä suhteita.  Toisaalta aloitteelliset rotat (s. 347) eivät juuri eritä glukokortikoideja, mutta vetäytyvillä ja eristäytyvillä glukokortikoiditasot olivat korkealla.

Odotin, että norsujen kiikkulaudasta olisi ollut myöhemmin kirjassa, mutta sitä en huomannut. Sen sijaan löytyi mahdollisia selityksiä, miksi ihmiset reagoivat niin eri tavoin ongelmiin X, Y ja Z. Asiaan vaikuttaa esimerkiksi geneettinen alttius ja lisäksi jopa ennen syntymää (s. 116) koettu stressi.

Yllättäen oli myös kokonainen luku omistettu köyhyyden stressaavaan vaikutukseen. Oli kiintoisaa löytää lause, että ”muita tasa-arvoisemmassa yhteiskunnassa sekä köyhät että rikkaat ovat muita terveempiä” (s. 418).

Glukokortikoidi oli suurimman osaa kirjaa pahis, mutta kirjan loppupuolella (s. 379) tuli yllätys, sillä sopiva glukokortikoidimäärä sopivan mittaisena ja rajatun epävarmuuden tilanteessa virkistää kuten huvipuistossa vuoristoradalla ajelu.

Pitkäaikainen stressi ja glukokortikoidit eivät selitä kaikkea lihavuudestani, mutta selkeästi niillä on merkitystä ainakin tämän kirjan mukaan. Ehkä minun kannattaisi lukea stressistä vielä uudenpia kirjoja.

Erilaisten ja -tasoisten stressitilanteiden hoitoon ei ole olemassa yhtä hopealuotia, joten hapuiluni jatkuu miten minun omenalihavana kannattaisi toimia, mutta ehkä kuitenkin hieman varmemmalta pohjalta. Olisi kiva pudottaa pois ”omenamaha”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.