Pieniä niksahduksia

Sunnuntaina totesin, että haluan laihtua ja samalla en halua laihtua, ja sain mietittyä ratkaisun tähän ristiriitaisuuteen.

Yleensä laihtumisen onnistumiskertomus menee niin, että ihminen on ensin lihava ja onneton, ei meikkaa eikä pukeudu. Sitten tulee muutos, joten ihminen laihtuu, alkaa meikata, pukeutua sekä tulee onnelliseksi.

Tajusin, että elän aika mukavaa elämää jo tällä hetkellä. Suurempi oivallus oli, että minua nyt ei vain kiinnosta meikkaaminen eikä näyttävä pukeutuminen, vaikka arvostankin ulkonäöstään tarkasti huolehtivia ihmisiä.

Minulla ei ole mitään periaatteellista meikkaamista vastaan, ja olen itse joskus vähäisesti meikannut. Voi olla, että aloittelevan meikkaamiseni tulokset eivät ole olleet mairittelevia, ja ehkä se myös osaltaan hillitsee intoani. Meikkaaminen ei vain tunnu omalta juuri nyt.

Pukeutumisen suhteen iso ongelma on pituuteni, sillä olen vain 157 senttimetriä pitkä, ja valmisvaatteet tehdään 168-senttisille. Yläosat suunnitellaan kuppikokoa C käyttäville ja alaosan lantion ympärys on noin 25 senttiä suurempi kuin vyötärön ympärys. Vuosikymmeniä sitten ollessani alle 60-kiloinen vyötäröni oli vain 20 senttiä kapeampi kuin lantio, eikä mikään muukaan mitta täsmää.

Osa valmisvaatteista on toki sellaisia, että ne saattavat käydä muunkin kokoisille, ja onneksi nykyään löydän itselleni sopivia farkkuja. Silti ajatus vaatekaupoissa vaeltelusta saa minut lähinnä ahdistumaan, enkä todellakaan tuota yli kymmentä kiloa tekstiilijätettä vuodessa, mitä keskimäärin suomalaiset tuottavat.

Onneksi on olemassa hyvä ompelija, jolta saan itselleni istuvia vaatteita ja lähes sellaisista materiaaleista ja kankaista kuin haluan. Toki kangaskauppojen valikoima on valitettavasti suppeahko.

Sunnuntaina tajusin, että voin pelkästään vain laihtua. Minun ei ole pakko alkaa meikata ja pukeutua näyttävästi, sillä viihdyn ”harmaavarpusena”. Toki jos jonain päivänä koen tarvetta muuttua näyttävämmäksi, niin teen sen silloin, mutta en nyt.

Elämäni on hieman hankalaa pituuteni takia, sillä maailma on suunniteltu noin 170-senttisille lentokoneiden matkustamoja lukuun ottamatta. Nuoruudessani eli alle 60-kiloisena minulle sanottiin ”Voi kun sinä olet pieni!”. Silloin se tuntui pahalle ja hävetti.

Hiljattain huomasin sanaan ”keijukaismainen”, sillä keijut ovat siroja ja pieniä. Toki keijut ovat myös siivekkäitä ja kauniita, mutta kaikkeahan ei voi saada. Sanassa ”keijukaismainen” on miellyttävä kaiku, ja se sai ajatukseni pienuudestani muuttumaan taas yhtä niksahdusta myönteisemmäksi.

Minusta ei koskaan voi tulla median ihannoimaa yli 170-senttistä, mutta minusta voisi tulla vähän harmaantunut keijukaismainen nainen. Hilpeä ajatus!

p.s. Kävin vaa’alla jo viime torstaina eli 11.7.2019, mutta enpäs muistanut pistää perjantain postaukseen tuloksia. Vertailukelpoinen painoni on nyt 83,2 kg joka on 100 g enemmän kuin viimeksi. Koska olen matkustellut Suomessa, jolloin ateriat ovat olleet välillä mitä sattuu, niin olen ihan tyytyväinen tulokseen, mutta toki haluan laihtua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.