Häpeä ja lihavuus

Hiljattain Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli artikkeli Hyvästi häpeä, jonka asiantuntijana on kirjailija ja terapeutti Tommy Hellsten. Alussa kuvataan ensin mokaamista, mutta esiin tuodaan myös se syvä häpeä, kun ei ole lapsena kokenut olleensa rakastettu: ”Jos ihminen ei ole saanut kasvaa rakkaudessa, häpeä valtaa hänessä rakkaudelle varatun tilan.”

Vaikka mokaamisen häpeä kirpaiseekin, niin silti arvelen sen hyödyttävän yhteisöä estämällä jatkossa paheksutun käytöksen. Toki on myönnettävä, että kaikkiin häpeä ei vaikuta ja he jatkavat paheksuttua käytöstä. Pahimmillaan jotkut eivät piittaa mistään, kun samalla monet häpeävät mitätöntä virhettä.

Muistan vuosikymmenten takaa lapsuudestani, miten äitini oli muutamana iltana istunut vuoteeni ääressä, mistä olin pitänyt. Ehkä olin ollut vähän kipeä. Seuraavana iltana kuulin, kuinka hän oven takana kauhisteli ”miten joka ilta pitäisi istua vuoteen ääressä”. Minä häpesin, ja muistan vieläkin sen häpeän kipeyden.

Minä en muista, että minulle olisi kerrottu iltasatuja, mutta muistan miten mummoni on lukenut minulle television tekstejä, kun en itse vielä osannut lukea. Minä en muista istuneeni äidin sylissä lapsena, mutta muistan vuosikymmenten takaa istuneeni kummitätini sylissä. Minä en muista, että äitini olisi kiinnostuneena kuunnellut juttujani, mutta vaarini teki minulle pieniä laskutehtäviä ratkaistavaksi.

Tiedän että onnellisuus vaihtelee, ja minun kohdallani kaikki asiat eivät nyt vain osuneet aivan kohdalleen. Lisäksi voin vain arvella, mitä kaikkia stressaavia asioita oli silloin äitini elämässä.

Mielikuvani on, että lihavien ajatellaan häpeävän lihavuuttaan, ja siksi lihavat lohduttautuvat syömällä liikaa. Ajatus on, että ensin tulee lihavuus, ja sitten tulee häpeä ja ylensyönti.

Olen alkanut ajatella, että ehkä se meneekin niin, että ensin on häpeä, jota peittääkseen hankkii lihavuuden. Läski on kuin jonkinlainen suoja, panssari, oman herkän itsen ja pahan maailman välissä. Tästä voisi ajatella, että laihtuakseen ihmisen pitää päästä eroon siitä häpeästä, joka vielä turhaan kiusaa.

Olen pitänyt Ben Furmanin kirjasta Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (2000).  Kirja on samalla osuva, lämminhenkinen ja hauska. Kirjassa hän luettelee selviytymiskeinoja, joita ovat esimerkiksi tukeutuminen muihin ihmisiin, luonto, mielikuvitus sekä lukeminen ja kirjoittaminen. Nämä kaikki ovat olleet minulle tärkeitä, joista tällä hetkellä rakkain on kirjoittaminen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.