Turvallisuuden tunne

Turvallisuuden tunne on toisena Maslowin tarvehierarkiassa heti fyysisten tarpeiden jälkeen. Olen alkanut miettiä, että voisiko turvallisuuden tunteen vajaus saada ihmisen syömään liikaa.

Turvallisuuden tunteen vajaus saattaisi näkyä heikkona itsetuntona ja huonona stressinsietona, joita pohdin joulukuisessa postauksessa Lihavuuden noidankehät?.

Mainitsin samassa postauksessani myös mahalaukun liiallisen koon, joka mahdollistaa ahmimisen myös turvattomaksi koetussa tilanteessa. Totean Keho ja mieli postauksessani ”esiäitiemme lähes kaikki ongelmat kärjistyivät nälkään, ja aikoinaan oli hyvä syödä liikaa ja jopa ahmia pienenkin uhan ilmaantuessa”.

Pohdin jälkimmäisessä postauksessa, että jos voisi vaikuttaa suoraan mieleen ja mieltymyksiin, niin laihtuisi. Nyt alan ajatella, että ehkä turvallisuuden tunteen vahvistuminen saisi mieltymyksen tarpeettomaan syömiseen vähenemään.

Turvallisuuden tunnetta vähentää ainakin melu, varsinkin jos siihen ei voi vaikuttaa. Melun väitetään jopa lihottavan. Ainakin melu huonontaa unta, ja huonosti nukkuva taas herkemmin ahmii.

Teksti tästä eteenpäin ei taida sopia uskonnolle allergisille.

Minulle tulee miellyttävä, rauhallinen ja turvallinen olo mietiskellessä, messuissa ja retriiteissä.  Hiljaisuus, tuttuus ja toisteisuus varmaankin osaltaan synnyttävät turvallisuuden tunnetta.

En koe olevani tyypilliseksi kuviteltu uskovainen, joka hyväksyisi kaiken kerrotun. Minusta uskonnossa on korjattavaa, mutta siinä on myös paljon hyvää. Koen uskonnon olevan kuin vankka hirsinen talo, josta olisi hyvä vaihtaa muutama hirsikerta  ja huitaista hämähäkinseitit nurkasta.

Minua kummastuttavat kiihkeät keskustelut uskontoon kielteisesti suhtautuvien aloittamina, mutta myönnän myös, että kaikki uskontoon myönteisesti suhtautuvat eivät aina käyttäydy hyvin. En koe tarvetta käännyttää ketään, mutta minun maailmankuvaani mahtuu Jumala, sillä en todellakaan tiedä kaikkea.

Olen vuosia sitten nähnyt dokumentin, jossa selostaja seisoi aurinkoisella nurmikolla, jossa myös tepasteli joukko kanaemolta lainattuja tipuja rauhallisesti ruokaa etsien. Selostaja nosti yhden kananpojan kerrallaan koriin, ja loput nurmikolla olevat pysyivät rauhallisina, kunnes jäljellä oli vain yksi tipu.

Tämä yksinäinen tipu hätääntyi ja säntäili, kunnes selostaja laski peilin pitkän varren varassa sen viereen seuraillen sen liikkeitä. Tipu luuli toisen kananpojan olevan vieressään, ja pysyi siksi rauhallisena.

Tuskin me pohjimmiltamme olemme paljoakaan fiksumpia kuin pienet kananpojat. Osa meistä tarvitsee enemmän turvallisuuden tunnetta kuin toiset, ja uskonto saattaa olla yksi mahdollisuus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.