Tuliaisia retriitistä

Olin viikonloppuna retriitissä Riuttarannassa, mikä oli monessa suhteessa erittäin miellyttävää. Pidän retriitin tarjoamasta mahdollisuudesta lepoon, rauhoittumiseen ja omien ajatusten pohdiskeluun. Lisäksi koska en todellakaan ole uskonnolle allerginen, niin sunnuntain aamumessu tuntui jopa hieman kepoiselta, eivätkä virikepuheissa vilahtanut uskonnollisuus häirinnyt.

Pidin tarjolla olleesta ruoasta, mutta olen toki ennenkin huomannut, että seurakuntien leirikeskuksissa tarjotaan hyvää ruokaa. Laitoin kuitenkin merkille, että tällä kertaa ruoka oli vielä astetta parempaa. Huomasin myös myytävänä olevan kirjan Leena Kanerva – Eija Nurmio: Ruokailuja hiljaisuudessa (Mediapinta 2013), jonka ostin itselleni tuliaiseksi. Tajusin, että minut lämpimästi vastaanottanut henkilö oli toiminut aikoinaan ravintolapäällikkönä, ja nyttemmin kirjoittanut Eijan kanssa kirjan.

Tässä retriitin virikehetket olivat paljolti mietiskelyä, ja se tuntui hyvälle. Olen törmännyt kristilliseen mietiskelyyn jo aiemminkin, ja näin aloittelijana tuntuu suurin ero olevan siinä, että mantrana käytetään kristillistä lausetta tai sanaa.

Ajatus rauhoittumisesta ja stressinsiedon kasvamisesta tuntuu hyvälle, joten ainakin kokeilen. Arvelen katsovani kolmisen tuntia televisiota päivässä, mikä on suomalaisten keskiarvo ja mistä kyllä voisi nipistää vaikka mietiskelyyn.

Nyt aluksi tavoitteeni on pystyä mietiskelemään aamuisin puoli tuntia, ja kun se alkaa sujua, niin ehkä myöhemmin illalla toiset puoli tuntia. Olen ymmärtänyt, että jotkut voivat mietiskellä tunnin aamuisin ja iltaisin, mutta katsotaan nyt, miten intoa riittää.

Maanantaiaamuna aloitin kokeilemalla, kauanko kevyesti viihdyn omissa ajatuksissani, mikä oli kymmenen minuuttia. Tänä aamuna kävi vähän nolosti, sillä nukahdin, ja pääsin viiteenkymmeneen minuuttiin.

Keittokirjan ja mietiskely aloittamisen lisäksi retriitistä tuli taas hippunen rohkeutta autoiluun.  En uskaltanut lähteä pelkän kännykän Google Mapsin varassa, sillä kännykkäni on välillä hotkaissut akun varauksen, joten otin paperitulosteen. Reitti sinänsä oli helpon näköinen, kolmekymmentä kilometriä liikenneympyrästä ja sitten oikealle, nelisen kilometriä ja oikealle, ja toistetaan. Paitsi että ajaessa ilta pimeni ja talojen välillä korpitaipaleet kasvoivat, mutta löytyihän paikka. Takaisin tullessa oli tie melkoisen sohjoinen, mutta kotiin pääsin ja olin tyytyväinen, että uskalsin ajaa.

Lauantaina olin hyvin tohkeissani, sillä sain piirrettyä ahmimiselle hahmon. En todellakaan osaa piirtää kuin sisarukseni, mutta olin silti innoissani pörröisestä ja torahampaisesta olennosta.  Se kuvaa suhdettani ahmimiseen, sillä ahmiminen on toisaalta söpö ja viettelevä, mutta toisaalta todella häijy kaveri. Ihan vielä en tuo tekelettäni näkyville, mutta varmaankin tänä keväänä.

Varsinaisesti tuliaiseksi en voi kutsua, että kotiin palattuani hätkähdin Ylen Antarktiksesta kertovan sarjan uutista  sulamisluolasta. Kirjoitin syksyllä postauksen Se oli silloin, mutta siinä ollut Suuri Sulaminen oli vain mielikuvitukseni tuotetta. Nyt tuntuu, että taas on menty yksi niksahdus lähemmäksi tuota tilannetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.